Minulle tämä tilanne tuli mieleen, Jarmo Virmavirta
Kuuntelin tänään radion Ykkösaamua, jossa Jarmo Virmavirta otti kantaa Venäjää vastaan suunnattuihin pakotteisiin. Hän piti valitettavana, että Suomi on niissä mukana. Virmavirta jatkoi: ”Meidän olisi ehdottomasti pitänyt tehdä varauma Venäjä-politiikan suhteen, kun liityttiin Euroopan unioniin. Olisi tullut olla tarkempi ja rohkeampi.” Hän väitti, että silloin ”kenellekään ei tullut mieleen sellainen tilanne jossa nyt ollaan”.
Jarmolle on todettava, että ainakin minun mieleeni silloisena ulkoministerinä tuli se mahdollisuus, että joutuisimme nykyisen kaltaiseen tilanteeseen. Sanktioiden mahdollisuutta käsiteltiin erityisesti vuosina 1991-1992. Selostan käytyä keskustelua vuonna 1993 ilmestyneessä teoksessani ”On muutoksen aika 2” (sivut 57-74). Kirja on nyt saatavana myös sähköisenä osoitteesta http://paasilinna.pikakirjakauppa.fi/tuoteryhma/paavo_vayrynen/123928 (sivut 84-109). Kannattaa lukea koko kirja ja muutkin kirjoittamani teokset!
Asiaa käsiteltiin vuoden 1992 alussa julkisestikin mm. Jorma Mellerin TV-uutisiin ja Tuomo Lappalaisen Demari-lehteen tekemissä haastatteluissa. Toimittajat kysyivät, olisiko Suomen EY:n jäsenenä pakko osallistua esimerkiksi Venäjään kohdistuviin pakotteisiin. Vastasin, että Maastrichtin sopimuksen mukaan jäsenmaalla on mahdollisuus olla panematta täytäntöön tehty päätös, jos sen toimeenpaneminen on jäsenmaalle hyvin vaikeaa. Tasavallan presidentti Mauno Koivistolle kirjoittamassani kirjeessä esitin, että Suomen tulisi neuvottelujen yhteydessä tehdä selväksi, että saattaisimme jäsenenä turvautua tähän mahdollisuuteen.
Eilisissä Kultaranta-keskusteluissa toimittaja Seija Rautio kysyi yllättäen osanottajilta, voisiko Suomi vetää Venäjä-pakotteiden suhteen omaa linjaa ohi EU:n. Hän viittasi siihen, että EU:ssa on vireillä kovempia ja myös kauppapakotteita Venäjää vastaan.
Olin yksi niistä harvoista jotka nostivat kätensä hyväksymisen merkiksi. Toimittaja tulkitsi, että muut olivat toista mieltä tai eivät halunneet ottaa kantaa.
Sain perustella kantani. Vastasin, että EU:n perussopimuksen mukaan jäsenmaa voi jättäytyä päätetyn toimenpiteen ulkopuolelle, kun pidättyy äänestyksessä ja ilmoittaa tästä muille jäsenmaille. Kysyin, ”milloin tähän mahdollisuuteen turvauduttaisiin, ellei tilanteessa, jossa EU päättäisi asettaa Venäjälle pakotteita, joitten oikeutusta taikka mitoitusta emme pitäisi hyväksyttävinä ja jotka tuottaisivat meille hyvin suuria vaikeuksia”.
Käydyn jatkokeskustelun valossa olisin halunnut käyttää vastauspuheenvuoron, mutta sitä minulle ei myönnetty. Jos olisin sen saanut, olisin todennut, että kysymys oli ollut periaatteellinen ja teoreettinen. Olisin todennut hyväksyneeni tähänastiset pakotteet. Vastaukseni koski kovia ja myös kauppapakotteita.
Olisin sanonut, että en usko kovien pakotteiden käyttöönottoon, koska Suomikin niitä todennäköisesti vastustaisi. Olisin lisännyt, että Suomi voisi käyttää ulkopuolelle jäämisen mahdollisuutta myös neuvotteluvalttina. Ulkopuolelle jäisi tällöin myös muita jäsenmaita, jolloin pakotteen menettäisivät tehoaan ja poliittista vaikutustaan.
Pakotteista käyty keskustelu havainnollistaa sen, kuinka oudolla tavalla Suomessa tulkitaan EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan merkitystä. Jokaisella jäsenmaalla on oma kansallinen ulko- ja turvallisuuspolitiikkansa. Jäsenmaat päättävät yhdessä unionin yhteisestä politiikasta, jonka rinnalla ne toteuttavat omaa politiikkaansa.
On outoa, jos Suomi itse kaventaa ja mitätöi jopa sitä kansallista liikkumavapautta, jonka perussopimus nimenomaisesti jäsenmaille antaa. Virmavirran kieltä käyttääkseni, meidän tulisi edes nyt olla tarkkoja ja rohkeita.
