Ukrainan kriisi testaa Suomen linjaa
Kirjoitin viime maanantaina blogin, jolla pyrin aikaansaamaan periaatteellista keskustelua Suomen linjasta Ukrainan kriisissä. Ajankohta ei ehkä ollut otollinen. Kirjoitukseni saama julkisuus jäi vaatimattomaksi. Uutiskynnyksen ylitti vain toteamukseni, että en ymmärrä puolustusministeri Carl Haglundin päätöstä peruuttaa tapaamisensa Venäjän puolustusministerin kanssa.
Puolustusministerin päätöstä on perusteltu sillä, että hän ei halunnut esiintyä samoissa kuvissa, joissa Venäjän presidentti ja puolustusministeri seuraavat Viipurin lähistöllä järjestettyä sotaharjoitusta. Ministeri Carl Haglund on puhunut epämääräisesti siitä, että vierailun koreografia ja sotilaiden mukanaolo olivat tehneet vierailun toteuttamisen mahdottomaksi.
Julkisuudessa olleiden tietojen mukaan puolustusministereiden piti tavata Pietarissa, eikä heidän ollut määrä seurata sotaharjoitusta. Jos suunniteltu ”koreografia” ei ollut sopiva, venäläiset isännät olisivat varmasti olleet valmiit muuttamaan sitä.
Ulkopoliittisen instituutin johtaja Teija Tiilikainen avasi omassa kommentissaan myös periaatteellista näkökulmaa. Hän puolusteli Haglundin ratkaisua näin: ”Oli järkevä harkinta, että hän ei mennyt kahdenväliseen tapaamiseen. Siitä olisi voinut tulla aika ongelma, jos Suomi olisi korkealla poliittisella tasolla kesken EU:n kannanmuodostuksen tavannut Venäjän puolustuspoliittista johtoa.”
Suomessa tulisi pohtia nyt juuri sitä, mikä on meidän suhteemme EU:n yhteiseen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan ja kuinka meidän tulisi suhtautua sen tulevaan kehittämiseen. Tiilikaisen mukaan meillä ei olisi oikeutta kahdenväliseen yhteydenpitoon tilanteessa, jossa jäsenmaat keskustelevat EU:n yhteisistä kannanotoista. EU:lla kuitenkaan ei ole ”yhtä ja ainoaa” (single) ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Unionilla on yhteistä (common) ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, jonka rinnalla jokaisella maalla on oma kansallinen politiikkansa.
Kun Venäjän ja länsimaiden välille syntyy ristiriitoja, EU:n linja muotoutuu lähinnä maltillisesti käyttäytyvien vanhojen Nato-maiden ja Venäjään hyvin kielteisesti asennoituvien uusien Nato-maiden kompromissina. Tästä syystä EU helposti tulee helposti edistäneeksi ratkaisuja, joilla jyrkennetään vastakkainasettelua, vaikka meidän yhteinen etumme on edistää rauhanomaista yhteistyötä koko Euroopassa.
Ukraina on joutunut Venäjän ja länsimaiden välisen valtataistelun tantereeksi ja kärsii siitä suunnattomasti. Ja kun Ukrainan sisäinen kahtiajako on syventynyt, se on synnyttänyt puolestaan vakavan kansainvälisen kriisin. Tämä Venäjän, EU:n ja Naton olisi tullut yhteistoimin välttää. Tästä kirjoitin edellisessä blogissani.
Suomen tulee toimia EU:ssa, ETY-järjestössä ja kahdenvälisesti yhteistyön Euroopan rakentamiseksi. Tämä edistää parhaimmin Suomen omaa turvallisuutta. Suomen Nato-jäsenyys ei parantaisi, vaan se heikentäisi maamme turvallisuutta. Tämän Suomen kansa näyttää ymmärtävän paremmin kuin jotkut poliitikot ja muutamat niin sanotut turvallisuuspolitiikan asiantuntijat.
