Suomen linja Ukrainan kriisissä

Ulkoministeri Alexander Stubb tulkitsi Venäjän hyökänneen Georgiaan,väitti tämän muodostaneen käännekohdan maailmanpolitiikassa ja katsoi, että Suomen tuli tästä syystä harkita Nato-jäsenyyttä. Stubb pyysi suurlähettiläiltä ”ensidiagnoosin” nimenomaan ”post-080808 maailmasta” ja julkaisi heidän raporttinsa Helsingin Sanomissa 5.10.2008.

Helsingin Sanomat julkaisi 12.10. debattikirjoitukseni ”Georgian sota ei ole maailmanpolitiikan käännekohta”, jossa totesin, että hyökkääjä oli ollut Georgia. Venäjä oli käyttänyt ylimitoitettua sotilaallista voimaa ja hyödyntänyt Georgian johdon virheen vahvistaakseen asemiaan haavoittuvan eteläisen raja-alueensa tuntumassa.

Kirjoitin: ”Georgian tapahtumien valossa tulevaisuutemme ei näytä kovin ruusuiselta. Venäjän eteläpuolella on runsaasti kansainvälisiä jännitteitä, jotka voivat kärjistyä väkivaltaisiksi purkauksiksi. Ne saattavat synnyttää EU:n ja Venäjän välille vaikeita ristiriitoja, jotka vaikuttavat myös Suomen ja Venäjän suhteisiin. Suomi kärsisi Venäjään kohdistuvista pakotteista ja vastatoimista enemmän kuin yksikään muu jäsenmaa.”

Perehdyin Ukrainan tilanteeseen Euroopan parlamentin jäsenenä vuoden 2001 alussa, kun laadin sitä koskevan raportin. Ukrainan kahtiajaolla on syvät historialliset juuret. Maan itäiset osat ovat olleet vuosisatojen ajan osa Venäjää, kun taas länsiosat ovat kuuluneet pitkiä aikoja Itävalta-Unkariin tai Puolaan. Toisen maailmansodan jälkeen Ukrainan länsiosissa käytiin pitkään sitkeää sissisotaa neuvostoarmeijaa vastaan. Maan itäosissa ja Krimin niemimaalla on vahva venäläisvähemmistö.

Kirjoitin Suomenmaassa 9.2.2001 julkaistussa artikkelissani: ”Ukrainassa on vasta meneillään kansakunnan muodostuminen. Tätä prosessia on ulkopuolistenkin syytä tukea: vain sisäisesti vakaa Ukraina voi toimia vakauttavana tekijänä omalla alueellaan ja koko Euroopassa.

Turvallisuuspolitiikassaan Ukraina on pyrkinyt löytämään tasapainon suhteissaan Venäjään ja Natoon. Tämä on viisasta myös maan sisäistä vakautta ajatellen: tiivis liitto Venäjän tai länsimaiden kanssa saattaisi aiheuttaa vakavia sisäisiä ristiriitoja.”

Esitin raportissani, että meidän on tuettava Ukrainan suuntautumista yhteistyöhön EU:n kanssa ja pidettävä avoinna myös mahdollisuutta, että Ukraina joskus tulevaisuudessa liittyisi unioniin.

Raporttia laatiessani tapasin Ukrainan ulkoministeriön valtiosihteerin. Hän sanoi, että Ukrainalla tulisi olla samankaltainen asema kuin Suomella oli ollut kylmän sodan kaudella: heidän tulisi ottaa huomioon Venäjän turvallisuusedut ja suuntautua taloudellisessa yhteistyössä sekä Venäjän että länsimaiden suuntaan. Samansuuntaisen lausunnon antoi äskettäin arvostettu amerikkalainen turvallisuuspolitiikan asiantuntija Zbigniew Brzezinski.

Suomessa käydyssä julkisessa keskustelussa mielipiteet on voimakkaasti jakautuneet. Suurlähettiläs Heikki Talvitie ja Aleksanteri-instituutin edustajat ovat esittäneet harkittuja ja tasapainoisia lausuntoja, Ulkopoliittisen instituutin edustajat ovat olleet ”stubbilaisella” linjalla.

Ulkopoliittisen johdon kannanotot ovat olleet perusteltuja ja televisiossa esiintyneen sotilasasiantuntijan arviot punnittuja. Sitä en ymmärrä, että puolustusministeri Carl Haglund peruutti tapaamisensa Venäjän puolustusministerin kanssa. Tapaamisessa olisi voinut saada hyödyllistä tietoa Ukrainan kriisistä ja siinä olisi voitu pyrkiä vaikuttamaan rauhanomaisen ratkaisun aikaansaamiseksi.

Lokakuussa 2008 julkaisemassani kirjoituksessa esitin omat johtopäätökseni:

1.Suomen etujen mukaista ei ole, että EU:lle kehittyisi nykyistä ylikansallisempi ulko-, turvallisuus-, ja puolustuspolitiikka, se että siirtäisimme päätöksentekoa omasta ulko- ja turvallisuuspolitiikastamme komissiolle, parlamentille ja muille jäsenmaille.

2.Suomen tulee toimia yhteistyön Euroopan puolesta edistämällä laajaa ja monipuolista kanssakäymistä Venäjän kanssa ja luomalla sen avulla vakautta, turvallisuutta ja hyvinvointia koko Eurooppaan.

3.Suomen liittyminen Natoon olisi vastoin tätä toimintalinjaa. Jatkuva mahdollisen jäsenyyden ylläpito on omiaan luomaan käsitystä, että Suomi voisi olla siirtymässä yhteistyön politiikasta vastakkainasettelun politiikkaan.

Suomen tulee edistää aktiivisesti EU:n puitteissa, ETY-järjestössä ja kahdenvälisissä yhteyksissä sellaista Ukrainan kriisin ratkaisua, joka antaa ukrainalaisille mahdollisuuden ylläpitää hyviä suhteita ja harjoittaa yhteistyötä sekä Venäjän että EU:n kanssa. Tämä on edellytyksenä maan sisäisen eheyden rakentumiselle. Ja Ukrainan sisäinen eheys puolestaan antaa sille mahdollisuuden toimia vakauttavana tekijänä sekä omalla alueellaan että koko Euroopassa.