Niinistö yrittää johtaa harhaan
Presidenttiehdokkaiden toinen paneelikeskustelu käytiin eilen Helsingin kirjamessujen yhteydessä. Siitä julkisuuteen tulleet välähdykset antavat melko hyvän kuvan esillä olleista asioista. Paavo Lipponen syytti minua siitä, että olen omaksunut ”yleisen syyttäjän” roolin. Vastasin, etten ole syyttäjä, mutta muut ehdokkaat saavat varautua siihen, että he joutuvat vastuuseen sanoistaan ja teoistaan. Sauli Niinistö kiemurtelee Nato-kantojensa vuoksi. Hän kiistää ajavansa Suomea ”noin vain” Natoon. Hän vaatii kansanäänestystä.
Eilisessä paneelissa Niinistö kävi hyökkäykseen. Hän syytti minua siitä, että olin hyväksynyt edellisen hallituksen turvallisuuspoliittiseen selontekoon kannanoton, jonka mukaan Suomella on jatkossakin vahvat perusteet harkita Nato-jäsenyyttä. Selonteko oli kompromissi. Siihen löi leimansa kokoomusministereiden keskeinen asema valmisteluissa. Niinistön lukema virke tuli mukaan Kokoomuksen vaatimuksesta, mutta sekin on tulkinnanvarainen.
Niinistö luki sen sanaa ”vahvat” painottaen, minä luen sen korostaen sanoja ”jatkossakin” ja ”harkita”. Perustan oman Nato-kantani tuohon selontekoon. Suomeen ei kohdistu sen mukaan erillistä sotilaallista uhkaa, vaan meidän turvallisuutemme voisi vaarantaa vain länsimaiden eli Naton ja Venäjän välinen sotilaallinen selkkaus. Meidän tulee tietysti pyrkiä estämään sellaisen selkkauksen syntyminen vähentämällä vastakkainasettelua ja jännitteitä. Tähän tilanteeseen ei ollenkaan sovi se, että Suomi itse liittyisi Natoon ja toisi sen sotilaalliset järjestelmät Venäjän rajoille.
Asian ydin on siinä, että Niinistö pyrkii viemään Suomen Natoon muuttamalla EU:n sotilasliitoksi ja Naton eurooppalaiseksi pilariksi. Tämä on ollut federalistien tavoite 1950-luvulta alkaen. Ehdokkaaksi ilmoittautuessaan Niinistö sanoi, ettei nykyisen hallituksen ohjelma estä etenemästä hänen tarkoittamaansa suuntaan. Niinistön lupauksella kansanäänestyksestä ei ole merkitystä, jos Natoon mennään hivuttamalla ja EU:n kautta. Niinistön kannanottoja punnittaessa on muistettava, että hänen puolueensa Kokoomus ajaa Nato-jäsenyyttä. Jos Niinistö valittaisiin presidentiksi, meillä olisi hallituksessa Nato-jäsenyyttä kannattavien värisuora, kun sen ulko- ja turvallisuuspoliittisen valiokunnan johdossa olisi kaksi kokoomuslaista ja jäsenenä Suomen Nato-jäsenyyttä innokkaimmin ajava Alexander Stubb.
Pääsin keskustelun kuluessa tuomaan esille oman tulkintani Suomen sisäpolitiikan perusasetelmasta, kun meitä haastatellut Unto Hämäläinen pyysi kommenttiani Mauno Koiviston aikanaan esittämään arvioon vuonna 1974 ilmestyneestä kirjastani ”On muutoksen aika”. Tuossa teoksessani esitin kovaa kritiikkiä sitä materialistisiin arvoihin perustunutta kasvu- ja rakennemuutospolitiikkaa kohtaan, jota SDP toteutti 1960-luvun lopulla Mauno Koiviston johdolla. Totesin että tuota keskittävää ja eriarvoisuutta lisäävää politiikkaa ovat jatkaneet Harri Holkerin ja Paavo Lipposen johtamat sinipunahallitukset. Nyt sitä toteuttaa Jyrki Kataisen johtama sinipuna, joka pyrkii ankaraan keskittämiseen erityisesti kunta- ja aluepolitiikassa. Muut eivät päässeet tähän vastaamaan. Myöhemmin paneeleissa tästä aihepiiristä syntyy herkullisia keskusteluja, kun mukana on Lipposen lisäksi kaksi muuta sinipunahallituksen ministeriä, Sauli Niinistö ja Pekka Haavisto.
Tässäkin on kysymys Suomen tulevaisuudesta. Valittava presidentti ei saa olla Mäntyniemen iltakouluja järjestävä hallituksen tukimies, vaan hänen tulee tarvittaessa toimia sen vastapainona.
Lopussa meiltä kysyttiin imagoista ja siitä, minkä piirteen itsessämme emme haluaisi tulevan julkisuuteen. Vastasin, että imagot ovat julkisuuden kautta syntyneitä mielikuvia, jotka eivät aina vastaa todellisuutta. Kampanjoiden aikana mielikuvat lähentyvät todellisuutta. Minulla on vain voitettavaa. Kun totuus tulee esille, kansa rakastaa ja äänestää minua.
Voitin tällä humoristisella kommentillani oman arvioni mukaan paneelin parhaimmat suosionosoitukset.
