29
loka
2011
1

Valtiotieteen tohtori, presidenttiehdokas Paavo Väyrysen puhe Keskustan puoluekokouksessa Helsingissä

Vuoden 2012 presidentinvaalit antavat meille jälleen mahdollisuuden vaikuttaa vahvasti Suomen, Euroopan ja koko ihmiskunnan tulevaisuuteen.

Yli sadan vuoden ajan Keskusta on taistellut Suomen suunnasta oikeiston ja vasemmiston kanssa. Porvareista ja sosialisteista meidät on erottanut sekä arvomaailma, tavoitteet että menettelytavat. Alkiolainen ihmisyysaate on tarjonnut vaihtoehdon oikeiston ja vasemmiston materialismille. Kautta aikojen me olemme painottaneet henkisiä, hengellisiä ja yhteisöllisiä arvoja materialismin ylivaltaa vastaan. Me ajamme ”köyhän asiaa”, puolustamme vähäosaisia, jotka uhkaavat jäädä markkinavoimien ja vahvojen etujärjestöjen jalkoihin.

Porvarit ja sosialistit ovat pyrkineet tavoittelemaan aineellista tehokkuutta keskittämisen avulla. Keskusta toimii hajautuksen puolesta sekä aluekehityksessä, päätöksenteossa että talouselämän rakenteissa. Tämä on luonnontaloudellisesti, yhteiskunnallisesti ja myös taloudellisesti kestävää kehitystä. Oikeisto ja vasemmisto keskittävät myös päätöksentekoa. Keskusta puolustaa aitoa kansanvaltaa. Varjelemme lähidemokratiaa kuntahallinnossa, ajamme maakuntien itsehallintoa ja puolustamme kansan valitsemien valtioelinten – eduskunnan ja tasavallan presidentin – oikeutta itsenäiseen toimintaan ja päätöksentekoon.

Aatteelliset erot heijastuvat myös ulkopolitiikkaan. Keskusta on puolueista voimakkaimmin vaalinut maamme itsenäisyyttä. Urho Kekkosen johdolla luotua Suomen puolueettomuuspolitiikkaa on jouduttu puolustamaan sekä oikeiston että vasemmiston suuntaan.

Perustuslain mukaan tasavallan presidentin tärkein tehtävä on johtaa Suomen ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Ulkopolitiikassa puolestaan tärkeintä on, että Suomi jatkaa sillä turvallisella linjalla, jonka presidentit Juho Kusti Paasikivi ja Urho Kekkonen sotien jälkeen viitoittivat. Tarja Halonen on luotettavalla tavalla tätä linjaa noudattanut. Oma kantani on selvä ja horjumaton: Suomen on säilytettävä asemansa sotilaallisesti liittoutumattomana, puolueettomana maana.

Kuten edellisen hallituksen turvallisuuspoliittisessa selonteossa todettiin, Suomeen ei kohdistu mitään erillistä sotilaallista uhkaa. Meidän sotilaallisen turvallisuutemme voisi vaarantaa vain Venäjän ja Naton välinen laajamittainen sotilaallinen selkkaus. Tähän tilanteeseen ei sovi se, että Suomi liittyisi Natoon ja toisi sen sotilaalliset järjestelmät Venäjän rajoille. Meidän tulee päinvastoin omalla toiminnallamme vähentää vastakkainasettelua ja jännitteitä Venäjän ja länsimaiden välillä. Liittoutumattomana maana Suomella ei ole velvoitteita lähettää sotilaitaan taistelutehtäviin ulkomaille. Rauhanturva- ja kriisinhallintatehtäviin osallistumme, mutta taistelutoimiin emme. Nato-jäsenyys olisi myös kallis ja Suomen omaa puolustuskykyä heikentävä ratkaisu. Naton jäsenenä meillä olisi paineita siirtyä ammattiarmeijaan, joka olisi kalliimpi ja heikommin Suomen puolustamiseen soveltuva ratkaisu kuin nykyinen yleiseen asevelvollisuuteen ja laajaan reserviin perustuva järjestelmä. Suomen on siis parasta jatkaa nykyistä hyvää yhteistyötä Naton kanssa rauhankumppanuuden pohjalta ja ylläpitää jäsenyysoptiota siltä varalta, että turvallisuustilanne joskus tulevaisuudessa olennaisella tavalla muuttuisi.

Eurooppa-politiikka kuuluu pääosin pääministerin ja valtioneuvoston toimivallan piiriin, mutta unionissa käsitellään myös tasavallan presidentin valtaoikeuksiin kuuluvia asioita. Euroopan unionilla on yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka. Kun Suomi osallistuu sen kehittämiseen ja toteuttamiseen, meidän linjamme määritellään myös tältä osin tasavallan presidentin johdolla. Unionissa luodaan parhaillaan sisältöä Lissabonin sopimukseen perustuvalle ulkosuhdepolitiikalle. Valittavana on kaksi periaatteellisesti hyvin erilaista vaihtoehtoa.

Federalistit ovat kautta aikojen pyrkineet siihen, että EU:sta kehittyisi Yhdysvaltain kaltainen maailmanmahti. Tätä tavoitetta on perusteltu sanonnalla, että ”EU on taloudellinen jättiläinen, mutta poliittinen kääpiö”. He pyrkivät luomaan unionille kapea-alaisesti ymmärrettyyn ulko- ja turvallisuusajatteluun perustuvaa ulkosuhdepolitiikkaa. Federalistien määritelmä EU:sta poliittisena kääpiönä ei perustu tosiasioihin. Kolmella tärkeällä lohkolla – kehitys-, kauppa- ja ympäristöpolitiikassa – unioni on johtava voima maailmassa. Minun mielestäni EU:lle tulisi kehittää näihin vahvuuksiin nojautuva kestävän kehityksen globaalistrategia. Tämä on asia, johon haluan tasavallan presidenttinä vahvasti vaikuttaa.

Toinen tasavallan presidentin toimivallan piiriin kuuluva Eurooppa-politiikan keskeinen osa-alue on EU:n perussopimusten mahdollinen muuttaminen. Kysymyksessä olisi valtiosopimus, josta neuvoteltaessa ja päätettäessä presidentillä olisi keskeinen rooli. Euroalueen velkakriisi on jo nostanut esiin vaatimuksia, että EU:n perussopimuksia tulisi muuttaa, ja kehittää siitä unionille liittovaltioydin. Tätä on perusteltu federalistien vanhalla argumentilla, että yhteisen rahapolitiikan rinnalle tarvitaan yhteinen finanssipolitiikka, yhteinen talousministeri ja yhteinen hallitus. Euroalueella syntynyt tilanne osoittaa, kuinka onnetonta oli, että siitä tuli liian laaja. 1990-luvun puolivälissä oli vahvasti esillä suunnitelma, jonka mukaan euroalueeseen olisi tullut aluksi mukaan vain viisi valtiota: Ranska, Saksa ja BENELUX-maat. Tätä esitti tuolloin mm. Saksan nykyinen valtiovarainministeri Wolfgang Shäuble.

Euro olisi ollut näille viidelle maalle ainoa raha, yhtenäisvaluutta, ja muut EU-maat olisivat käyttäneet sitä kansallisen valuuttansa rinnalla. Suomessa käytössä olisivat olleet sekä eurot että markat. Tätä suunnitelmaa perusteltiin sillä, että nämä maat olivat riittävän samanlaisia ja keskenään riittävästi yhdentyneitä muodostaakseen ns. optimaalisen valuutta-alueen. Suunnitelman mukaan nämä valtiot olisivat syventäneet myös poliittista yhdentymistään ja muodostaneet unionin ”kovan ytimen”.

Tämä suunnitelma oli viisas. Se olisi pitänyt toteuttaa ja se olisi saattanut toteutua, ellei Paavo Lipposen ja Sauli Niinistön johtama Suomen hallitus olisi halunnut viedä meitä ensimmäisten maiden joukossa euroalueeseen, Euroopan ytimeen. Kun Suomi halusi mukaan ja kun Suomen talous täytti EMU-kriteerit, meitä ei voitu torjua. Niin tehtiin poliittinen päätös, jolla mukaan otettiin kriteereistä piittaamatta kaikki halukkaat jäsenmaat. Kreikka sentään joutui hieman odottamaan. Näin euroalueesta tuli liian laaja ja siihen tuli mukaan liian erilaisia kansantalouksia. Tässä on euroalueen velkakriisin perimmäinen syy. Keskusta päätti ylimääräisessä puoluekokouksessaan vastustaa Suomen liittymistä euroalueeseen, kun Tanska ja Ruotsi olivat jäämässä sen ulkopuolelle. Eduskunnassa meidän kansanedustajamme äänestivät liittymistä vastaan.

Keskustan edustajat perustuslakivaliokunnassa katsoivat menettelytavan olevan perustuslain vastainen. Liittymisestä olisi pitänyt järjestää kansanäänestys, ja päätös olisi pitänyt tehdä lakiehdotuksen pohjalta ja perustuslain säätämisen järjestyksessä. Kun perustuslakivaliokunnan enemmistö kuitenkin siunasi menettelyn, eduskunta saattoi hyväksyä liittymisen yksinkertaisella enemmistöllä.

Keskusta oli oikeassa. Suomi teki virheen liittyessään euroalueeseen. Suomen kannalta ongelma ovat olleet euron jyrkät kurssivaihtelut Yhdysvaltain dollariin nähden. Aluksi euro voimakkaasti devalvoitui, ja siitä tuli Suomen taloutta ajatellen liian halpa. Taloutemme pääsi ylikuumenemaan ja kustannukset alkoivat karata käsistä.

Sitten tuli voimakas revalvaatio, kun euron kurssi dollariin nähden kaksinkertaistui. Tämä euron kurssi oli meille liian korkea. Vientiteollisuutemme joutui vaikeuksiin ja työpaikkoja menetettiin. Kovin kilpailijamme Ruotsi selviytyi paljon paremmin. Kun velkakriisi puhkesi, Suomi joutui mukaan euroalueen laina- ja takausjärjestelyihin. Tanska ja Ruotsi jäivät niiden ulkopuolelle. Kun Suomen kansan mitta on tullut täyteen, ja on ryhdytty asettamaan ehtoja ja vaatimaan vastavakuuksia, meitä on ryhdytty syyttämään häiriköksi ja meidän kansainvälinen maineemme on kärsinyt.

Ja kaiken lisäksi euroaluetta on ryhdytty muuttamaan ylikansalliseksi liittovaltioksi. Tässä onnettomassa tilanteessa olen viritellyt keskustelua siitä, että Suomi ottaisi euron rinnalla käyttöön kansallisen rahan ja irrottautuisi vähitellen euroalueesta. Tällöin olisimme samassa asemassa kuin muut Pohjoismaat, ja voisimme kehittää Pohjolan valuuttakurssimekanismin valuuttojemme kurssien vakauttamiseksi toisiinsa ja euroon nähden.

Tällä tavoin Suomi selviytyisi parhaimmin Euroopan ja koko maailman myllerrysten keskellä.

Sanotaan, että älykkään ja viisaan ihmisen ero on siinä, että älykäs saattaa selviytyä tilanteesta, johon viisas ei edes joudu. Paavo Lipposella ja Sauli Niinistöllä ei ollut sitä viisautta, että Suomi olisi jäänyt muiden Pohjoismaiden tapaan euroalueen ulkopuolelle. Odotan edelleen, olisiko heillä älykkyyttä kertoa, onko Suomella heidän mielestään jokin parempi tie päästä siitä pinteestä, johon olemme euroalueen jäsenenä joutuneet.

Tasavallan presidentin tehtävät painottuvat suhteiden hoitamiseen Euroopan unionin ulkopuolella oleviin maihin. Näistä maista meille tärkein on Venäjä, suurvaltanaapurimme. Venäjän tilanne on selkiintynyt, kun nykyinen pääministeri Vladimir Putin on siirtymässä takaisin presidentin virkaan. Tämä merkitsee sitä, että tärkeimmät Suomen ja Venäjän väliset neuvottelut käydään jälleen presidenttien kesken. Olen ollut mukana hoitamassa korkean tason suhteita Neuvostoliittoon ja Venäjään yli neljän vuosikymmenen ajan. Viime vaalikaudella olin maittemme välisen talouskomission puheenjohtaja ja tein useita vienninedistämismatkoja Venäjälle. Olin myös mukana pääministeritapaamisissa, joten olen ollut usein samassa neuvottelupöydässä Vladimir Putinin kanssa.

On suuri joukko muitakin meille tärkeitä maita, joihin pidämme korkean tason yhteyksiä presidenttien tasolla. Tällaisia ovat mm. Yhdysvallat, Kiina, Intia, Brasilia ja Etelä-Afrikka. Näihinkin maihin olen rakentanut suhteita jopa 1970-luvulta lähtien. Tasavallan presidentti johtaa Suomen ulkopolitiikkaa myös kauppa- ja kehityspolitiikan osalta, jotka olivat vastuullani viime hallituskaudella. Euroopan unioni on tulliliitto, ja kauppapolitiikka kuuluu sen toimivallan piiriin.

Viennin edistäminen on kuitenkin jäsenvaltioiden käsissä. Teinkin viime hallituskaudellani noin 30 vienninedistämismatkaa eri puolille maailmaa. Lisäksi olin mukana useilla tasavallan presidentin vierailuilla, joihin osallistui yritysvaltuuskunta. Tasavallan presidentin roolia viennin edistämisessä voidaan tuntuvasti vahvistaa. Valtiovallan antama tuki yritysten viennin edistämiseen on erityisen tärkeää Venäjällä ja nousevissa kehitysmaissa. Omalta osaltani olen valmis ottamaan keskeistä vastuuta suomalaisten yritysten viennin edistämisestä ja hyödyntämään sitä kokemusta ja niitä suhteita, jotka olen saanut pitkän ministeriurani aikana hankituksi.

Edellisen hallituksen kehitysministerinä pääsin jälleen edistämään kestävää kehitystä. Ihmiskuntapolitiikasta on tullut minulle suorastaan elämäntehtävä. Ensimmäisen kerran sain perehtyä ihmiskunnan ongelmiin lukiessani vuonna 1972 ilmestyneen Rooman Klubin raportin ”Kasvun rajat”. Silloin tulin tietoiseksi siitä, että kehityksen suuntaa on muutettava. Vuonna 1987 valmistuneessa YK:n asettaman Brundtlandin komission raportissa luotiin kestävän kehityksen käsite: nykyisen sukupolven tulee tyydyttää tarpeensa vaarantamatta tulevien sukupolvien mahdollisuuksia tyydyttää omiaan. Vuonna 1988 valmistuneessa väitöskirjassani ennustin, millaista ihmiskuntapolitiikkaa Suomi tulisi tulevaisuudessa toteuttamaan.

Vuoden 1992 Rion ympäristö- ja kehityskonferenssissa olin ulkoministerinä Suomen valtuuskunnan johtajana. Siellä käynnistettiin laaja-alainen työ luonnontaloudellisesti, yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti kestävän kehityksen toteuttamiseksi kaikkialla maailmassa. Tultuani kehitysministeriksi vuonna 2007 uudistin perusteellisesti Suomen kehityspolitiikan. Uusi kehityspoliittinen ohjelma painottui kestävän kehityksen edistämiseen. Kehitysministerinä tein aloitteen EU:n ja Yhdysvaltainen välisen kehityspoliittisen kumppanuuden aikaansaamiseksi. Tavoitteena oli tehokas toiminta köyhyyden poistamiseksi ja kestävän kehityksen edistämiseksi. Aloite johti tulokseen. Tämä on yksi harvoista edistysaskeleista transatlanttisessa yhteistyössä viime vuosina.

Tarja Halonen on toiminut kiitettävällä tavalla myös maailmanlaajuisten kehitys- ja ympäristökysymysten parissa. Tällä hetkellä hän johtaa yhdessä Etelä-Afrikan presidentin kanssa Rion konferenssin seurantakokouksen valmisteluja. Se pidetään ensi vuonna, kun vuoden 1992 konferenssista tulee kuluneeksi 20 vuotta. Osallistuisin mielelläni Suomen uutena presidenttinä tähän kokoukseen jatkamaan työtä, jota olin kaksi vuosikymmentä sitten käynnistämässä.

Kun Rooman klubin raportti julkaistiin, maailmassa oli 3.5 miljardia ihmistä. Maapallon väkiluvun ennustettiin kaksinkertaistuvan lähimpien vuosikymmenten aikana. Nyt 7 miljardin raja on saavutettu, ja kahden seuraavan vuosikymmenen aikana väestön määrän ennakoidaan kasvavan 9 miljardiin. Ruuan tuottaminen on valtava haaste koko ihmiskunnalle. Jo nyt sadat miljoonat ihmiset näkevät nälkää tai ovat aliravittuja. Väestön lisääntyessä ja ravintotottumusten muuttuessa maailman elintarviketuotanto on kaksinkertaistettava lähimpien vuosikymmenten aikana. Kaikkia Suomenkin peltoja on viljeltävä.

Mutta ruuan tuotannon lisääminen ei riitä. Ihmiskunta on ajautumassa umpikujaan, kun kasvava määrä ihmisiä pyrkii yhä korkeampaan aineelliseen elintasoon eli kuluttamaan vuodesta toiseen yhä enemmän. Tällaiseen menoon eivät luonnonvarat riitä, eikä elinympäristömme tätä kestä. Ihmisen talous on sopeutettava luonnon talouteen. On kehitettävä uutta ympäristöystävällistä tekniikkaa. On turvauduttava nykyistä enemmän uusiutuviin luonnonvaroihin. Kaikkia raaka-aineita on säästettävä ja kierrätettävä. Elinympäristöä on varjeltava. Tulevaisuuden suunta on hajautettu ja luonnonmukainen tieto- ja sivistysyhteiskunta, jollaiseen Keskusta on 1970-luvulta alkaen päättäväisesti pyrkinyt.

Loppujen lopuksi on kysymys elämän ja politiikan arvoista. Liiallinen materialismi tuhoaa sekä ihmisen että luonnon. Koko maailmassa on saatava aikaan muutos, johon me alkiolaiset olemme kautta aikojen pyrkineet: on painotettava henkisiä, hengellisiä ja yhteisöllisiä arvoja materialismin ylivaltaa vastaan. Ihmisten on opittava hakemaan tyydytystä muusta kuin kasvavasta kulutuksesta.

Sisäpolitiikassa tasavallan presidentin valtaoikeuksia on kavennettu. Tasavallan presidentti toimii kuitenkin edelleen puolustusvoimien ylipäällikkönä, mikä on hyvin tärkeä tehtävä Suomen turvallisuutta ajatellen. Tasavallan presidentti suorittaa valtion hallinnon tärkeimmät virkanimitykset. Presidentti osallistuu edelleen hallituksen muodostamiseen, mutta neuvottelujen kulku on uuden perustuslain mukaan pääasiassa eduskuntaryhmien käsissä. Onkohan parlamentarismi tässä viety jo vähän liiankin pitkälle? Tämä kysymys herää viime keväänä ja kesänä käytyjen hallitusneuvottelujen perusteella.

Oli aivan oikein, että suurimman eduskuntaryhmän edustaja käynnisti neuvottelut. Sen sijaan on hyvin kyseenalainen se neuvottelujen kuluessa syntynyt tulkinta, että suurimman ryhmän edustajalla on oikeus muodostaa mikä tahansa hallitus, jonka hän suinkin saa aikaan. Kokoomus piti niin tiukasti kiinni pääministerin paikasta, että se oli valmis pitkittämään neuvotteluja kohtuuttoman kauan ja maksoi siitä lopulta kovan hinnan vasemmistolle ja vihreille. Hallituksen talouspolitiikka ei ole kasvua ja työllisyyttä edistävää. Valtion velka kasvaa nopeasti ja vaikeuksia siirretään tulevaisuuteen. Hallituksen politiikka kallistuu muutoinkin vahvasti vasemmalle. Tämä näkyy muun muassa puolustusmenojen leikkauksissa. Kokoomus ja SDP ovat löytäneet jälleen toisensa keskittävän kunta- ja aluepolitiikan toteuttamisessa, kuten Harri Holkerin ja Paavo Lipposen johtamissa sinipunahallituksissa. Hallitusneuvotteluissa annettiin aivan liian suuri sananvalta Kokoomukselle. Sillä on kuitenkin vain kaksi kansanedustajaa enemmän kuin sosialidemokraateilla. Lisäksi Kokoomus oli Keskustan jälkeen vaalien toiseksi suurin häviäjä – se menetti kuusi eduskuntapaikkaa.

Selvittämättä jäi sellainen vaihtoehto, jossa pääministerinä olisi ollut sosialidemokraatti ja jossa olisi yritetty saada Perussuomalaiset hallitusvastuuseen. Emme tiedä, olisiko se onnistunut, mutta olisi sitä pitänyt edes yrittää. Tasavallan presidentti Tarja Halonen on kertonut julkisuudessa, että hän oli tarkkaan perillä neuvottelujen kulusta. Hän siis keskusteli eri puolueiden edustajien kanssa, mutta emme tiedä millaisia nämä keskustelut olivat. Vastaisen varalle on syytä pohtia, olisiko tasavallan presidentin osaltaan myötävaikutettava siihen, että kaikki vaihtoehdot tutkitaan sen varmistamiseksi, että valtioneuvoston kokoonpano vastaisi parhaalla mahdollisella tavalla eduskuntavaalien tulosta.

Monet ajattelevat, että perustuslain muutosten jälkeen tasavallan presidentin asema olisi heikentynyt. Näin ei mielestäni välttämättä ole. Ulkopolitiikan osalta tasavallan presidentin johtajuus on kirjattu perustuslakiin.

Se ulottuu myös EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan muotoutumiseen ja sen toteuttamiseen. Sisäpolitiikassa tilanne on muuttunut ennen muuta siinä suhteessa, että tasavallan presidentin osuus hallituksen muodostamisessa on heikentynyt. Tämä muuttaa tasavallan presidentin roolia, mutta ei ainakaan kaikilta osin heikennä sitä.

Sekä vanhassa että uudessa perustuslaissa määritellään, että ”Hallitusvaltaa käyttävät tasavallan presidentti sekä valtioneuvosto, jonka jäsenten tulee nauttia eduskunnan luottamusta.”

Kun presidentti aikaisemman perustuslain nojalla puuttui usein ratkaisevalla tavalla hallituksen muodostamiseen, valtioneuvoston ja tasavallan presidentin välillä oli molemminpuolinen riippuvuussuhde. Kun valtioneuvoston muodostaminen on nyt eduskunnan vastuulla, tasavallan presidentillä on itsenäisempi asema. Tällöin korostuu tasavallan presidentin rooli koko kansaa edustavana valtioelimenä, jonka on pyrittävä turvaamaan kansan enemmistön tahdon toteutumista, mutta jonka on huolehdittava myös vähemmistöjen oikeuksista.

Tasavallan presidentti on siis yhdistävä ja tasapainottava tekijä myös yhtäältä hallituksen ja hallituspuolueiden eduskuntaryhmien ja toisaalta opposition välillä. Viimeisimmätkin perustuslain muutokset saattavat vahvistaa tätä asetelmaa, kun tasavallan presidentin asema hallituksen yhteisessä päätöksenteossa edelleen hieman heikkenee. Toisaalta eduskunnasta – koko eduskunnasta – tulee erotuomari tilanteessa, jossa presidentti ja valtioneuvosto ovat eri mieltä ulkopoliittisessa päätöksenteossa. Nykyisen perustuslain nojalla tasavallan presidentti voi muodostaa tarvittaessa vastapainon valtioneuvostolle, jonka toimintalinja ei vastaa kansan enemmistön tahtoa tai joka loukkaa vähemmistöjen oikeuksia. Käytännön tasolla tällä saattaa olla merkitystä erityisesti sen valossa, kuinka nykyinen pääministeri Jyrki Kataisen johtama valtioneuvosto muodostettiin.

Meillä on hallitus, joka koostuu eduskuntavaaleissa hävinneistä puolueista. Hallitusratkaisulla on saatu syntymään tilapäisiä enemmistöjä, joilla pyritään viemään läpi periaatteellisesti tärkeitä ja jopa perustuslain kannalta arveluttavia ratkaisuja. Otan tästä yhden esimerkin. Hallitus aikoo toteuttaa Kokoomuksen ja SDP:n ajaman kuntauudistuksen, jolla ei ole asiallisia perusteita. Kysymys on keskittämisen ideologiasta ja valtapolitiikasta. Nämä puolueet vetoavat siihen, että niillä on kansan antama valtakirja, kun ne ennen eduskuntavaaleja ilmoittivat aikeistaan. Niin ilmoittivat, mutta menettivät vaaleissa 9 eduskuntapaikkaa. Niillä on vain 86 kansanedustajaa – ei läheskään eduskunnan enemmistöä. Hallitussopimuksessa pienemmät puolueet on saatu tukemaan tätä hanketta.

Kunnallinen itsehallinto nauttii perustuslain suojaa. Tätä uudistusta käsiteltäessä saattaa syntyä tilanne, jossa tasavallan presidentillä on vahvat perusteet käyttää jopa järeimpiä valtaoikeuksiaan. Vaikka tasavallan presidentin valtaoikeuksia on kavennettu, presidentti voi edelleen palauttaa valtioneuvoston käsiteltäväksi ehdotuksen, jota hän ei hyväksy. Presidentti voi myös jättää painavista syistä vahvistamatta eduskunnan säätämän lain. Molemmissa tapauksissa päätöksenteko viivästyy, jolloin saattaa syntyä uutta harkintaa ja viisaampia päätöksiä.

Näillä tasavallan presidentin valtaoikeuksilla voi olla merkitystä myös perustuslaillisen menon turvaamiseksi tässä maassa. Perustuslain tulkinta kuuluu eduskunnan perustuslakivaliokunnalle, mutta sen tulkintoihin on tullut viime vuosina puoluepoliittisia painotuksia, kuten Suomen liittyessä euroalueeseen. Kysymys ei ole vain muotoseikoista. Päätös olisi ollut toinen, jos perustuslakia olisi tiukasti noudatettu. Tasavallan presidenttinä aion tarvittaessa käyttää valtaoikeuksiani myös sen turvaamiseen, että tehtävät päätökset ja säädettävät lait ovat perustuslain mukaisia.

Hyvät ystävät,

Presidentinvaaleissa on jälleen kysymys Suomen suunnasta. Haen tukea linjalleni, joka turvaa Suomen itsenäisyyttä ja puolueettomuutta ja joka edistää kestävää kehitystä kaikkialla maailmassa.

Lupaan toimia kansan enemmistön tahtoa toteuttaen, mutta huolehtia myös vähemmistöjen oikeuksista.

Lupaan puolustaa pienituloisten ja vähävaraisten ihmisten oikeuksia.

Lupaan toimia naisten ja miesten välisen tasa-arvon vahvistamiseksi.

Lupaan tehdä työtä sen puolesta, että meillä olisi tulevaisuudessakin elävä maaseutu ja elinvoimaiset maakunnat.

Lupaan olla koko Suomen presidentti, koko kansan Paavo.

Aiheeseen liittyviä kirjoituksia

Hyviä ja huonoja uutisia
Kansan valtaa
Metropolipolitiikka näyttää jatkuvan
Kansalaisaloite etenee – tarvittaessa otteet kovenevat