8
syys
2020
9

Vihervasemmiston ylivalta on murrettava

Uusimmalla teoksellani ”Yhteinen vuosisatamme” ja sen ilmestymisen jälkeen julkaisemillani kirjoituksilla olen yrittänyt auttaa Keskustaa selvittämään itselleen syyt puolueen kannatuksen romahtamiseen.

Kaikki eivät ole pitäneet siitä, että olen joutunut arvostelemaan puolueen linjaa ja tehtyjä yksittäisiä ratkaisuja. Jälkiviisaudesta minua ei ole yleensä syytetty, kun olen useimmiten kertonut oman kantani jo ennakkoon.

Keskeinen, jopa ratkaiseva, syy romahdukseen ovat olleet väärät hallituspolitiikkaan liittyneet strategiset ratkaisut. Niistä nykyinenkin ahdinko perimmiltään johtuu.

Virheet johtavat uusiin harha-askeleisiin. Hallituspoliittinen strategia oli perimmäinen syy myös siihen onnettomaan ratkaisuun, että Katri Kulmuni julmalla tavalla syrjäytettiin Keskustan puheenjohtajan tehtävästä.

Kun Annika Saarikko ilmoittautui puheenjohtajan vaaliin, hän Helsingin Sanomien haastattelussa ilmoitti syyksi kesäkuun alussa julkisuudessa liikkuneet huhut, että Katri Kulmuni aikoi kaataa hallituksen. Hän ei ”kilauttanut” Katrille, vaan ryhtyi ”joukkueen” tukemana tätä kaatamaan.

x  x  x

Hallituspolitiikkaan liittyneille Keskustan strategisille virheille on yhteistä, että ratkaisut on tehty puolueväkeä kuulematta ja jopa sen tahdon vastaisesti.

Ensimmäinen hallituspolitiikkaan liittyneistä Keskustan pahoista strategisista virheistä oli Juha Sipilän johtaman hallituksen muodostaminen alkukesästä 2015. Olin tuolloin puoluehallituksen ja sen työvaliokunnan jäsen, mutta näitä puolue-elimiä ei ratkaisevissa vaiheissa kuitenkaan kutsuttu koolle.

Pidin sähköpostitse tiivistä yhteyttä Juha Sipilään. Viestittelystämme olen kertonut kirjassani ”Eihän tässä näin pitänyt käydä” (ss. 87 – 107).

Tuin yhteistyötä SDP:n ja Perussuomalaisten kanssa, jota sekä eduskuntaryhmän että puoluehallituksen enemmistö kannattivat.

Vaihtoehtona esitin keskustavoimien hallitusta, jossa mukana olisivat olleet Keskustan ja Perussuomalaisten lisäksi RKP ja KD. Kokoomus-yhteistyöstä nimenomaan varoitin.

Keskustavoimien hallituksella olisi ollut 102 kansanedustajan tuki. Pohja olisi ollut kapea, mutta hallitus olisi ollut yhtenäisyytensä ansiosta toimintakykyinen. Oppositio olisi ollut hajanainen.

Viestittelyssämme Sipilä piti esitystäni keskustavoimien hallitukseksi hyvin perusteltuna ja kiehtovana. Häntä huoletti sen kapea enemmistö. Sipilä totesi kuitenkin, että ”saadaan varmaan toimimaan”. ”Käymme ryhmässä läpi, tämä on se toinen vaihtoehto”, hän lupasi.

Hallituspohja oli hallitusneuvottelijoiden kokouksen suljetussa lippuäänestyksessä jo ratkaistu äänin 5-4. Äänet laski kerrotun mukaan Sipilä.

Eduskuntaryhmälle esitettiin vain yksi vaihtoehto: yhteistyö Kokoomuksen kanssa. Keskustahallitus kuulemma mainittiin, läpi sitä ei käyty.

Sipilän hallituksesta olisi saattanut tulla Keskustan kannalta siedettävä, jos sen kokoonpano olisi ollut toisenlainen.

Keskustan hallituspaikat ja avustajan tehtävät valtasi vuodesta 2010 puoluetta yksinvaltaisesti johtanut ”joukkue”.

Juha Sipilä otti hallitukseensa vain itseään nuorempia ministereitä, jotka kaikki olivat lähellä Kokoomusta olevia liberaaleja, yksi kokoomuslainenkin. Tästä Sirkka-Liisa Anttila äskettäin purki julkisuudessa mieltään (Hajoaako Keskusta?).

Toinen hallituksen kokoonpanoon liittynyt kohtalokas ratkaisu oli se, että Timo Soini valitsi häntä kovasti houkutelleen henkilökohtaisen hillotolpan ja ryhtyi ulkoministeriksi. Kokoomus sai haltuunsa valtiovarainministerin paikan.

Seuraava ratkaiseva käänne tapahtui kesäkuussa 2017, jolloin Jussi Halla-aho valittiin Perussuomalaisten puheenjohtajaksi. Sen yhteydessä tehtiin jälleen strategisia virheitä.

Miksi Juha Sipilä yhtyi vaatimuksiin puheenjohtajansa vaihtaneen PS:n syrjäyttämiseksi hallituksesta? Miksi hän hyväksyi loikkareiden jatkamisen hallituksessa ja osallistui tätä kautta puolueen hajottamiseen? Miksi ei sen sijaan käyty neuvotteluja RKP:n ja KD:n osallistumisesta hallitukseen?

Näillä ratkaisuilla vauhditettiin Keskustan alamäkeä ja luotiin perusta Perussuomalaisten nousulle kolmen suuren joukkoon.

Juha Sipilän hallituskausi päättyi yhtä yksinvaltaisesti kuin se oli alkanut ja sujunut. Kenellekään muulle mitään puhumatta hän jätti vain muutamia viikkoa ennen vaaleja hallituksensa eronpyynnön. Tämä pahensi entisestään edessä ollutta vaalitappiota.

Jo Sipilän hallituksen muodostamisen yhteydessä oli nähtävissä, että sen politiikka tuhoaisi Keskustan. Yritin vaikuttaa puolueen politiikkaan puoluehallituksen ja sen työvaliokunnan kautta, kuten edellä mainitussa kirjassani kerron. Sirkka-Liisa Anttila, Seppo Kääriäinen, Mauri Pekkarinen ja monet muut varttuneet kansanedustajat koettivat vaikuttaa eduskuntaryhmän kautta.

Kaikki turhaan.

x  x  x

Heti eduskuntavaalien jälkeen Keskustan piirissä oli laaja yksimielisyys siitä, että puolueen ei olisi tullut mennä hallitukseen. Osallistumispäätös syntyi omituisen prosessin kautta.

Puoluevaltuuston 28.4.2019 hyväksymässä kannanotossa todettiin:

”Vastuu uuden toimintakykyisen hallituksen muodostamisesta on nyt vaalien voittajilla. Keskustan vaalitulos osoittaa puolueelle suunnan oppositioon. Puoluevaltuuston mielestä kynnys hallitukseen osallistumiselle tässä tilanteessa on korkea.”

Puoluevaltuuston selväsanaisesta tahdonilmaisusta piittaamatta Juha Sipilä ja puolueen muu johto kuitenkin taivuttelivat eduskuntaryhmän ja puoluehallituksen enemmistön hallitukseen osallistumisen kannalle.

Tässä oli suuri apu siitä, että Keskusta sai peräti viisi ministerinsalkkua ja eduskunnan puhemiehen paikan. Tämä oli melkoinen saavutus rökäletappion kärsineelle puolueelle.

Lisäksi suurelle joukolle aikaisemmin avustajan tehtävässä toimineita tarjoutui edelleen töitä ja toimeentuloa. Mukaan pääsi myös eduskunnasta pudonneita tai muutoin syrjään vetäytyneitä poliitikkoja.

”Joukkue” tukijoineen sai runsaasti henkilökohtaisia hillotolppia.

Monet puolueen johtoon, puoluehallitukseen ja eduskuntaryhmään lukeutuvat vastustivat hallitukseen osallistumista. Tällä kannalla oli myös Katri Kulmuni.

Neuvottelujen yhteydessä Keskusta esitti omat ”kynnyskysymyksensä”. Suuri osa niistä oli asioita, joita puolue ei hallituksessa hyväksyisi. Omat selkeät tavoitteet puuttuivat. Hallitusohjelma on punavihreä.

Hallitukseen osallistumista perusteltiin sillä, että ilman Keskustaa ei olisi ollut mahdollista saada aikaan enemmistöhallitusta.

Tämä ei ole totta.

Mahdollisuutta keskiryhmien, Kokoomuksen ja Perussuomalaisten yhteishallitukseen ei edes selvitetty.

Valmistelut Kokoomuksen osallistumisesta punavihreään hallitukseen olivat jo pitkällä. Kun Antti Rinne ”osti” Keskustan hallitukseen runsailla hillotolpilla, Kokoomuksen ja SDP:n välille sukeutui kitkerää sananvaihtoa.

Keskustalle jättäytyminen oppositioon yhdessä Perussuomalaisten kanssa olisi ollut hyvin edullinen ratkaisu. Asetelma olisi ollut sama kuin Kataisen/Stubbin hallituksen kaudella. Silloin Keskusta palasi lähemmäksi aatteellisia juuriaan, ja vuoden 2012 presidentinvaaleissa alkanut äänestäjien luottamuksen palautuminen jatkui.

Keskusta ja Perussuomalaiset olisivat muodostaneet yhdessä opposition, joka olisi vaikuttanut vahvasti hallituksen toimintaan. Keskustan kannatus olisi nopeasti palautunut 20 prosentin tasolle.

Tätä ei Perussuomalaisia karsastava ”joukkue” halunnut. Valittiin poliittisen itsemurhan tie.

Antti Rinteen hallituksen muodostaminen esiteltiin punamultayhteistyön paluuna. Sitä se ei ole. Kysymyksessä on vihervasemmistolainen hallitus. Kun Rinne syrjäytettiin pääministerin paikalta ja Sanna Marin nousi hänen tilalleen, hallituksesta tuli entistä vasemmistolaisempi ja vihreämpi, cityvihreämpi.

x  x  x

Toukokuusta lähtien olen pyrkinyt löytämään ratkaisua Keskustan ahdinkoon ehdottamalla, että puolue avaisi tietä kaikkien puolueiden hallitukseen (Suomeen on saatava kaikkien puolueiden hätätilahallitus, Hätätilan uhatessa ei ole varaa politikointiin).

Kaikkien puolueiden hallituksen muodostamiseen on painavat perusteet sen kansallisen hätätilan vuoksi, joka meitä uhkaa. Jo lähi kuukausina joudumme paljon syvempiin vaikeuksiin kuin tähän mennessä on yleisesti ymmärretty.

Kaikkien puolueiden hallituksen muodostaminen ei merkitsisi vetäytymistä vastuun kantamisesta, vaan sen jakamista laajemmille harteille.

Kaikkien puolueiden hallituksessa vihervasemmiston ylivalta murenisi. Keskusta saisi monissa puolueelle tärkeissä ratkaisuissa Kokoomuksen ja Perussuomalaisten tukea omalle linjalleen.

Sen jälkeen kun Katri Kulmuni oli eronnut valtioneuvoston jäsenyydestä, julkaisin blogin ”Kaikkien puolueiden hätätilahallitukseen”. Esitin, että Katrin seuraajan valintaa lykättäisiin muutamalla päivällä, jotta pian kokoontuva puoluevaltuusto voisi keskustella ja päättää hallitusyhteistyön jatkamisesta.

Tämä kirjoitus taisi nopeuttaa uuden ministerin valintaa. Nykyisen hallituspohjan säilymisen takuumieheksi kutsuttiin Matti Vanhanen.

Kun ajatukseni kaikkien puolueiden hallituksesta ei ole saanut ainakaan vielä tukea eikä kannatusta, olen viritellyt keskustelua toisesta mahdollisuudesta vihervasemmiston ylivallan murtamiseen. Elokuun 20. päivän julkaisemani kirjoituksen ”Vihreät ovat törmäyskurssilla” lopussa totesin, että ”Vihreitä ei hallituksessa välttämättä tarvita”.

Tarkoitin, mitä kirjoitin. Jos Vihreät jatkavat törmäyskurssillaan, puolueen tulisi siirtyä oppositioon.

Tilalle voisivat tulla kristillisdemokraatit. Tämä parantaisi hallituksen sisäistä tasapainoa ja toisi sen kokoonpanon lähemmäksi koko eduskunnan voimasuhteita. Tämä olisi myös askel kohti keskustavoimien kokoamista.

Vaihdos olisi myös askel kohti perinteistä punamultaa. Vihreiden siirtyminen oppositioon saattaisi palauttaa SDP:tä ja Vasemmistoliittoa lähemmäksi puolueiden perinteistä linjaa.

Jos kristillisdemokraatit tulisivat Vihreiden tilalle hallitukseen, sillä olisi 101 paikan enemmistö. Jos Liike Nyt tukisi aktiivisesti hallitusta, enemmistö nousisi 102:een, mitä Juha Sipilä keväällä 2015 piti toimivana. Hjallis Harkimon passiivinenkin tuki helpottaisi hallituksen työskentelyä.

x  x  x

Keskustan ja Vihreiden välejä hiertävät monet kysymykset. Vain joistakin niistä blogissani kirjoitin.

Turpeella on paljon enemmän kuin symbolinen merkitys. Kysymys on uusiutuvien luonnonvarojen kestävästä käytöstä, talouskasvusta, yrittäjyydestä, työllisyydestä ja omavaraisuudesta. Jopa SDP:n Tytti Tuppurainen on ehdottanut korona-viruksen synnyttämässä uudessa tilanteessa, että turpeesta luopumisen aikataulua hidastettaisiin.

Keskustalainen valtiovarainministeri on puolestaan ehdottanut, että aikataulua EU:n elpymistuella nopeutettaisiin!

Tämä on oivallinen osoitus siitä, että elpymisrahaston varoja saatetaan pyrkiä muutoinkin käyttämään cityvihreän ympäristöpolitiikan toteuttamiseen.

Tällaista menoa eivät Suomi ja Suomen Keskusta kestäisi.

Kirjoituksessa mainitut kirjat ovat luettavissa kotisivuni kirja-arkistosta.