Asiantuntijoiden valta ja vastuu

Viimeisten parin vuoden aikana ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntijoilla on ollut kysyntää.

Asiantuntijoiden kommentteja ja arvioita on pyydetty erityisesti Ukrainassa käynnissä olleesta sodasta ja Suomen Nato-jäsenyydestä. Samoihin asioihin ovat myös poliitikot joutuneet ottamaan kantaa.

Asiantuntijalla ja poliitikolla tulisi kummallakin olla oma tehtävänsä ja roolinsa.

Asiantuntijoiden tulisi kyetä käsittelemään asioita monipuolisesti ja kriittisesti. Heidän tulisi kyetä välttämään asenteellisuutta ja etenkin tunteenomaisia kannanottoja.

Tiedotusvälineiden kautta asioita seuraavan tulisi voida luottaa siihen, että asiantuntijat antavat asioista puolueetonta tietoa.

Poliitikkojenkin tulisi nojautua tosiasioihin. Heidän esiintymisissään kuitenkin voi ja pitääkin olla omaan arvomaailmaan perustuvia painotuksia ja mielipiteitä.

Poliitikkojen rooliin kuuluu myös, että he pyrkivät vetoamaan kansan mielipiteisiin. Tällöin helposti vedotaan enemmänkin tunteisiin kuin asia-argumentteihin.

Tämäkin on poliitikoille sallittua.

x  x  x

Välillä ovat asiantuntijoiden ja poliitikkojen roolit sekoittuneet toisiinsa.

Ukrainan sodan ja Nato-jäsenyyden asiantuntijoiksi on usein pyydetty puolustusvoimissa toimineita entisiä upseereita.

Heidän kommenttinsa tuntuivat usein enemmänkin poliittisilta mielipiteiltä kuin asiantuntijarooliin kuuluvilta ammattilaisten kannanotoilta.

Kuinka ollakaan, monet heistä ilmestyivät eduskuntavaaleissa Kokoomuksen ehdokkaiksi, ja jotkut tulivat valituiksikin.

Mielenkiintoista on ollut todeta, että tiedotusvälineissä heitä on edelleen käytetty puolueettoman asiantuntijan roolissa.

Jako asiantuntijoihin ja poliitikkoihin on esillä myös presidentinvaaleissa.

Me presidenttiehdokkaat olemme tietysti ennen muuta poliitikkoja, kun pyrimme Suomen korkeimpaan poliittiseen virkatehtävään.

Monilla meistä on sekä opintojen että käytännön kokemuksen kautta myös painavaa ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntemusta.

Yhtä meistä, Ulkopoliittisen instituutin johtajaa Mika Aaltolaa, pidetään ennen muuta asiantuntijana. Sitä hän tietysti ensi sijassa onkin.

Toisaalta Aaltola on julkisuudessa esiintynyt enemmänkin poliitikkona jo siinä vaiheessa, kun ehdokkuus ei ollut edes esillä.

x  x  x

Minun asemani on erikoinen.

Olen väitellyt valtiotieteen tohtoriksi Suomen ulkopolitiikasta, ja minulla on kansainvälisten suhteiden dosentuuri Lapin yliopistossa.

Toisaalta olen jo yli viidenkymmenen vuoden ajan toiminut poliittisissa ja valtiollisissa tehtävissä. Olen Suomen toiseksi pitkäaikaisin ulkoministeri, mutta olen toiminut lisäksi yli neljän vuoden ajan ulkoministeriön johdossa ulkomaankauppa- ja kehitysministerinä.

Lisäksi olen työskennellyt pitkään sekä eduskunnan että Euroopan parlamentin ulkoasiainvaliokunnassa.

Viimeisten neljän vuoden ajan minulla ei ole ollut mitään valtiollista tehtävää.

Valtiolliseen ja poliittiseen päätöksentekoon olen pyrkinyt vaikuttamaan lähinnä julkaisemalla blogikirjoituksia.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa käsitelleet blogini ovat liittyneet asemaani akateemisena asiantuntijana.

Kirjoituksissani olen nojautunut tosiasioihin. Olen pyrkinyt tasapuolisuuteen ja kriittisyyteen. En siis ole kirjoittanut poliitikkona vaan asiantuntijana.

On minulla silti ollut myös poliittisia tendenssejä.

Olen pyrkinyt estämään sotia ja edistämään rauhanomaisia ratkaisuja. Venäjän hyökättyä Ukrainaan, olen pyrkinyt siihen, että sota saataisiin mahdollisimman pian loppumaan.

Kirjoitin sen puolesta, että Suomi olisi turvannut kansalliset etunsa säilyttämällä asemansa liittoutumattomana, puolueettomana maana.

Kun Suomi kuitenkin päätti liittyä Natoon, olen viritellyt keskustelua siitä, millaista meidän ulko- ja turvallisuuspolitiikkamme tulisi nyt olla.

x  x  x

Joskus olen kirjoituksessani nimenomaan todennut, että olen harjoittanut siinä akateemista pohdiskelua.

Näin tein 5.7.2022 kirjoittamassani blogissa ”Pitäisikö Ukrainan pelätä kokevansa Armenian kohtalon?”.

Kysyin, mitä yhteistä Ukrainan kriisillä on Nagorno-Karabahissa käydyn sodan kanssa?

Ja vastasin: päällisin puolin ei mitään, mutta periaatteellisella tasolla yhtäläisyyksiä löytyy. Niitä oli syytä ainakin akateemisessa mielessä tarkastella.

”Molemmat ovat Neuvostoliiton hajoamissotia. Molemmissa pienempi maa on joutunut suurvaltojen valtapolitiikan uhreiksi.

Ukrainassa toteutettiin helmikuussa 2014 länsimaiden tuella vallankaappaus, joka johti sisällissotaan ja Krimin valtaukseen.

Sisällissodassa Donbassin alueen enemmistöltään venäjänkielinen väestö koki oikeutensa niin vakavasti uhatuiksi, että se ryhtyi aseelliseen vastarintaan. Ukrainan asevoimat saivat kuitenkin haltuunsa suuren osan Luhanskin ja Donetskin alueista.

”Separatistialueiden” puolustajat saivat tukea suurvalta Venäjältä. Käynnistyi kahdeksan vuotta kestänyt asemasota, jossa ne kärsivät raskaat sotilaalliset tappiot.

Ranskan ja Saksan tuella helmikuussa 2015 aikaansaatua Minsk II -sopimusta ei saatu toteutetuksi.

Helmikuun 24. päivänä 2022 Venäjä lähetti joukkonsa rajan yli tukemaan itsenäisiksi valtioiksi julistautuneiden separatistialueiden joukkoja niiden taistelussa koko Donbassin alueen liittämiseksi itseensä.”

x  x  x

”Nagorno-Karabahin osalta Armenian joukot valtasivat vuosina 1992 – 1994 käydyssä sodassa alueita, jotka Azerbaidshan katsoi kuuluvan itselleen.

Kesällä 2020 se ryhtyi palauttamaan menettämiään alueita hallintaansa. Tässä se sai tukea suurvalta Turkilta. Taistelut päättyivät tulitaukoon, kun hyökkääjän tavoitteet oli saavutettu.

Venäjä pysyttäytyi sivussa, eikä tukenut Armeniaa, vaikka mailla oli keskinäinen puolustussopimus. Se rajasi vastuunsa vain Armenialle virallisesti kuuluviin alueisiin.

Ukrainassakin on käynnissä suurvaltojen välinen valtataistelu.

Luhanskin ja Donetskin kansantasavaltojen joukot pyrkivät Venäjän tukemina ottamaan haltuunsa Ukrainan armeijan valtaamat alueensa.

Ukraina puolestaan pyrkii torjumaan kansantasavaltojen hyökkäyksen ja sen jälkeen valtaamaan koko Donbassin alueen.

Tukena sillä ovat Yhdysvallat ja sen liittolaiset. Ne kuitenkin rajaavat puolustusvastuunsa vain Nato-maiden alueeseen. Tuki Ukrainalle on rajattu siten, että se ei johtaisi suoraan sotilaalliseen yhteenottoon Venäjän kanssa.

Ukraina itse asiassa käy suurin uhrauksin Yhdysvaltain ja Naton puolesta sijaissotaa (proxy war) Venäjää vastaan. Tavoitteena on Venäjän kukistaminen.

Vaikka Ukrainan tukena on maailman vahvimpia sotilasmahteja, se ei voi luottaa voittavansa sodan.

Tukijat ovat rajanneet oman toimintansa siten, että ne eivät osallistu taisteluihin.”

 x  x  x

Päätin akateemisen pohdiskeluni kommenttiin ja kysymykseen:

”Ukrainan olisi joka tapauksessa viisasta ottaa huomioon se mahdollisuus, että se saattaa joutua kokemaan Armenian kohtalon. Nyt tukeaan vannovat suurvallat saattavat lopulta taivutella sitä kompromissirauhaan.

Kannattaako sitä ennen kärsiä raskaat tappiot ja altistua jopa ydinaseiskuille?”

Viime päivinä tämä kommentti ja tämä kysymys ovat tulleet uudelleen ajankohtaisiksi.

Nagorno-Karabahin tapahtumat ovat jälleen nousseet otsikoihin.

Azerbaidshan on vienyt loppuun sen sotilaallisen ratkaisun, joka jäi aikaisemmin puolitiehen.

Nagorno-Karabah sulautetaan osaksi Azerbaidshania. Lähes kaikki alueella asuneet yli 120 000 armenialaista ovat paenneet.

Armenialaisten pakoa on kutsuttu etniseksi puhdistukseksi, jopa kansanmurhaksi. Pintaan ovat nousseet armenialaisten aikaisemmat ja paljon pahemmat kärsimykset.

Jälleen on aihetta akateemiseen vertailuun.

Jos Ukraina onnistuu valtaamaan takaisin Donbasin ja muut Venäjän miehittämät alueet, nousee esille niiden enemmistöltään venäjänkielisen väestön asema. Kokevatko nämä ihmiset saman kohtalon kuin Nagorno-Karabahin armenialaiset?

Toisaalta Ukrainan saama tuki näyttää alkavan horjua. Tähän viittaavia uutisia on kuultu sekä Euroopasta että Yhdysvalloista.

Eikö nyt kaikkien tulisi pyrkiä tulitaukoon, aselepoon ja neuvotteluihin?

Neuvotteluissa yksi visaisimmista kysymyksistä on itäisen Ukrainan ja Krimin niemimaan venäjänkielisen väestön asema ja oikeudet.