5
heinä
2022
43

Pitäisikö Ukrainan pelätä kokevansa Armenian kohtalon?

Suomen Ukraina-julkisuutta on hallinnut tarina Venäjästä aggressiivisena suurvaltana.

Ensiksi Venäjän väitetään hyökänneen vuonna 2008 Georgiaan ja vuonna 2014 Itä-Ukrainaan. Tarinan mukaan Venäjä pyrkii nyt asevoimillaan valtaamaan koko Ukrainan. Sitten vuorossa olisivat muut naapurimaat, etenkin Suomi.

Tätä tarinaa on Suomessa ylläpidetty senkin vuoksi, että Ukrainan sotaa on haluttu käyttää verukkeena ja pelotteena Suomen liittymiseksi Natoon. Muissa länsimaissa julkisuus on ollut tasapuolisempaa ja tosiasioita on tuotu laajemmin esille.

Kevään ja kesän mittaan julkaisemissani kirjoituksissa olen pyrkinyt sijoittamaan Ukrainassa käytävän sodan laajempaan historialliseen ja poliittiseen yhteyteen.

Maaliskuun 7. päivänä julkaisemassani blogissa muistutin lukijoitani siitä, että ”Ukrainassa käydään Neuvostoliiton hajoamissotaa”.

Vertailukohdaksi otin Jugoslavian hajoamissodat.

Kun Neuvostoliitto 1990-luvun alussa hajosi, Suomessa pelättiin, että siellä syttyisi sisällissota, joka aiheuttaisi satojen tuhansien pakolaisten tulvan tännekin.

Hajoaminen sujui kuitenkin rauhallisesti. Syntyi vain alueellisia selkkauksia ja sotia, jotka johtivat ”jäätyneisiin konflikteihin”.

Toisin kävi Jugoslavian hajotessa. Syttyi useita sotia osavaltioiden sisällä ja niiden välillä. Sodat päättyivät siihen, että Nato-maat pakottivat rajuilla pommituksilla Serbian antautumaan ja alistumaan Kosovon itsenäistymiseen.

Kosovon tapahtumilla on yhtymäkohtia meneillään olevaan Ukrainan sotaan.

Moskovassa koettiin raskaana se, että Serbia pakotettiin hyväksymään Kosovon itsenäistyminen. Venäjä ei ole tunnustanut sitä itsenäiseksi valtioksi.

Kosovon itsenäisyyttä eivät ole hyväksyneet lukuisat muutkaan maat, eivät myöskään kaikki Euroopan unionin jäsenvaltiot.

x x x

Liitin Neuvostoliiton hajoamissotia käsitelleeseen kirjoitukseeni sellaisenaan 22.12.2014 julkaisemani blogin ”Syttyykö jäätyneistä konflikteista kuuma sota?”. Siinä kerroin, kuinka konfliktit olivat syntyneet.

Siihen sisältyvät tosiasiat myös vuoden 2008 Georgian sodasta ja vuoden 2014 tapahtumista.

Yksi jäätyneistä konflikteista oli Nagorno-Karabahin kriisi, joka alkoi jo vuonna 1988 ja kärjistyi vuonna 1992 tuhoisaksi sodaksi:

Tällä Azerbaidshanin sisällä sijainneella alueella asunut armenialaisvähemmistö koki asemansa uhatuksi ja ryhtyi aseelliseen taisteluun saavuttaakseen itsenäisyyden ja voidakseen liittyä osaksi Armeniaa. Tässä kriisissä Nagorno-Karabahin armenialaisvähemmistö on tukeutunut Armeniaan ja Venäjään, Azerbaidshan Turkkiin.”

Ukrainan kriisin varjoon on kokonaan jäänyt se kuuma sota, joka käytiin noin kaksi vuotta sitten Armenian ja Azerbaidshanin välillä.

Sota käynnistyi 12.7.2020. Sen päättymisen yhteydessä Yle julkaisi 10.11.2020 uutisjutun ”Vuoristo-Karabahin sota päättymässä Armenian tappioon – Suuri osa alueista Azerbaidžanille”.

Sota syttyi, kun Turkin tukemat Azerbaidshanin joukot kävivät hyökkäykseen:

Heti hyökkäyksen alettua sekä Azerbaidžanin että Turkin presidentit ilmoittivat, että hyökkäys jatkuu, kunnes Vuoristo-Karabah ja etenkin Šušin kaupunki on vallattu.”

Azerbaidžan on varustautunut öljy- ja kaasuvaroillaan. Se on hankkinut aseita ennen kaikkea Turkista, mutta myös esimerkiksi Venäjältä ja Israelista.

Azerbaidžanin modernit aseet, kuten taistelulennokit, vaikuttavat varmistaneen sotilaallisen ylivoiman.”

Tulitaukosopimuksen ehtoja Ylen jutussa kommentoidaan näin:

Pakon edessä sovitun tulitaukosopimuksen ehdot ovat Armenialle ankarat.

Venäjän, Azerbaidžanin ja Armenian neuvottelemassa sopimuksessa Armenia menettää Vuoristo-Karabahista kaikki Azerbaidžanin nyt valtaamat alueet.

Armenia menettää myös Vuoristo-Karabahin lähialueet, joita se on miehittänyt vuodesta 1994, kun Vuoristo-Karabahin edellinen sota päättyi.

Sopimuksessa on määritelty aikataulu alueluovutuksille. Ne on määrä toteuttaa marraskuun aikana.”

Venäläisjoukkoja on jo saapunut Vuoristo-Karabahiin turvaamaan haurasta sopua.

Venäjällä on joukkoja Armeniassa, ja Armenia on mukana Venäjän johtamassa monikansallisessa puolustusliitossa.

Puolustusyhteistyöstä huolimatta Venäjä ei suostunut puolustamaan Vuoristo-Karabahia. Venäjä ilmoitti, että puolustusyhteistyö rajoittuu Armenian virallisiin maarajoihin.”

Sopimuksen allekirjoittaminen johti Armeniassa väkivaltaisiin mellakoihin. Mielenosoittajat murtautuivat myös parlamenttitaloon.

x x x

Mitä yhteistä Ukrainan kriisillä on Nagorno-Karabahissa käydyn sodan kanssa?

Päällisin puolin ei mitään, mutta periaatteellisella tasolla yhtäläisyyksiä löytyy. Niitä on syytä ainakin akateemisessa mielessä tarkastella.

Molemmat ovat Neuvostoliiton hajoamissotia. Molemmissa pienempi maa on joutunut suurvaltojen valtapolitiikan uhreiksi.

Ukrainassa toteutettiin helmikuussa 2014 länsimaiden tuella vallankaappaus, joka johti sisällissotaan ja Krimin valtaukseen.

Sisällissodassa Donbassin alueen enemmistöltään venäjänkielinen väestö koki oikeutensa niin vakavasti uhatuiksi, että se ryhtyi aseelliseen vastarintaan. Ukrainan asevoimat saivat kuitenkin haltuunsa suuren osan Luhanskin ja Donetskin alueista.

Separatistialueiden” puolustajat saivat tukea suurvalta Venäjältä. Käynnistyi kahdeksan vuotta kestänyt asemasota, jossa ne kärsivät raskaat sotilaalliset tappiot.

Ranskan ja Saksan tuella helmikuussa 2015 aikaansaatua Minsk II -sopimusta ei saatu toteutetuksi.

Helmikuun 24. päivänä 2022 Venäjä lähetti joukkonsa rajan yli tukemaan itsenäisiksi valtioiksi julistautuneiden separatistialueiden joukkoja niiden taistelussa koko Donbassin alueen liittämiseksi itseensä.

Nagorno-Karabahin osalta Armenian joukot valtasivat vuosina 1992 – 1994 käydyssä sodassa alueita, jotka Azerbaidshan katsoi kuuluvan itselleen. Kesällä 2020 se ryhtyi palauttamaan menettämiään alueita hallintaansa. Tässä se sai tukea suurvalta Turkilta. Taistelut päättyivät tulitaukoon, kun hyökkääjän tavoitteet oli saavutettu.

Venäjä pysyttäytyi sivussa, eikä tukenut Armeniaa, vaikka mailla oli keskinäinen puolustussopimus. Se rajasi vastuunsa vain Armenialle virallisesti kuuluviin alueisiin.

Ukrainassakin on käynnissä suurvaltojen välinen valtataistelu.

Luhanskin ja Donetskin kansantasavaltojen joukot pyrkivät Venäjän tukemina ottamaan haltuunsa Ukrainan armeijan valtaamat alueensa.

Ukraina puolestaan pyrkii torjumaan kansantasavaltojen hyökkäyksen ja sen jälkeen valtaamaan koko Donbassin alueen.

Tukena sillä ovat Yhdysvallat ja sen liittolaiset. Ne kuitenkin rajaavat puolustusvastuunsa vain Nato-maiden alueeseen. Tuki Ukrainalle on rajattu siten, että se ei johtaisi suoraan sotilaalliseen yhteenottoon Venäjän kanssa.

Ukraina itse asiassa käy suurin uhrauksin Yhdysvaltain ja Naton puolesta sijaissotaa (proxy war) Venäjää vastaan. Tavoitteena on Venäjän kukistaminen.

Vaikka Ukrainan tukena on maailman vahvimpia sotilasmahteja, se ei voi luottaa voittavansa sodan.

Tukijat ovat rajanneet oman toimintansa siten, että ne eivät osallistu taisteluihin.

On otettava huomioon, että Venäjä on sotilaallinen suurvalta ja myös ydinasevaltio. Sekin on mahdollista, että Venäjä tarvittaessa turvautuu taktisiin ja pienempitehoisiin ydinaseisiin.

Sunnuntaina julkaisemassani blogissa kysyinkin, voisiko Venäjä käyttää Ukrainassa ydinaseita. Sen pohjalta esitti Uudessa Suomessa painavia kommenttejaan myös kenraalimajuri Aarno Vehviläinen. Kannattaa lukea.

Tätä aihepiiriä käsiteltiin myös Ylen äskettäin julkaisemassa uutisjutussa. Siinäkin kysyttiin, mikä olisi Yhdysvaltain ja Naton vastaus taktisten ydinaseiden käyttöön Ukrainassa. Vastausta ei ollut.

Ukrainan olisi joka tapauksessa viisasta ottaa huomioon se mahdollisuus, että se saattaa joutua kokemaan Armenian kohtalon. Nyt tukeaan vannovat suurvallat saattavat lopulta taivutella sitä kompromissirauhaan.

Kannattaako sitä ennen kärsiä raskaat tappiot ja altistua jopa ydinaseiskuille?

Olisiko jo aika pyrkiä tulitaukoon, aselepoon ja neuvottelujen käynnistämiseen?