Toteuttaako Suomi feminististä ulkopolitiikkaa?

Helsingin Sanomat kertoi tänään, että ulkoministeri Pekka Haavisto kutsuu koolle kansainvälisen konferenssin feministisestä ulkopolitiikasta.

Uutisessa kerrotaan, että feministisen ulkopolitiikan ensimmäisenä käyttöön ottanut Ruotsi ilmoitti tänä syksynä luopuvansa siitä uuden oikeistohallituksen valtaannousun myötä.

”Me emme aja feminististä ulkopolitiikkaa. Sillä nimityksellä ei ole ollut järkevää tarkoitusta. Se on pimentänyt faktan, että Ruotsin ulkopolitiikan tulee perustua ruotsalaisiin etuihin ja ruotsalaisiin arvoihin”, sanoi HS:n mukaan Ruotsin uusi ulkoministeri, maltillista kokoomusta edustava Tobias Billström.

Ulkoministeriön tiedotteen mukaan yhä useampi maa kuitenkin kutsuu ulkopolitiikkaansa feministiseksi. Niihin kuuluvat muun muassa Espanja, Kanada, Meksiko, Saksa ja Ranska.

Suomen ulkopolitiikkaa ei ole virallisesti kuvattu feministiseksi, mutta ulkoministeriön mukaan tasa-arvon edistäminen on kuitenkin jo pitkään ollut ”Suomen ulkopolitiikan eri osa-alueiden keskiössä”, kertoo Helsingin Sanomat.

X X X

Haaviston aloite saattaa avata kauan kaivattua keskustelua Suomen ulkopoliittisesta linjasta.

Omalta osaltani pyrin virittelemään sitä jo 21.2.2020 julkaisemallani blogilla ”Onko Suomen linja muuttunut?”.

Perustelin kysymystäni kolmella esimerkillä.

Ensimmäinen oli edellisen hallituksen toimikaudelta.

Kylmän sodan kauden jälkeenkin Suomi oli noudattanut sitä periaatetta, että emme tunnusta hallituksia vaan ainoastaan valtioita. Tällä olimme välttyneet sekaantumasta moniin suurvaltojen välisiin kiistakysymyksiin. Kuitenkin keväällä 2019 Suomi yhdessä joidenkin muiden EU-maiden kanssa oli tunnustanut oppositiopoliitikko Juan Guaidón Venezuelan presidentiksi.

Toinen esimerkki liittyi Suomen kauteen EU:n puheenjohtajamaana.

Suomen hallitus oli ottanut jopa tärkeimmäksi tavoitteekseen ihmisoikeuksien ajamisen ja oikeusvaltioperiaatteen toteuttamisen. Sanottavia tuloksia tässä ei ollut saatu, mutta suhteet Unkariin ja Puolaan olivat vahingoittuneet tavalla, josta saatamme joutua vielä pitkään kärsimään.

Pitkään ei ole tarvinnut odottaa. Suomen Nato-jäsenyyden käsittelemistä Unkarissa on viivästyttänyt tämä Suomen hallituksen toiminta EU:ssa ja suomalaisten toiminta Euroopan parlamentissa.

x x x

Kolmas esimerkkini oli laajempi. Nykyisen hallituksen jäsenet olivat pitäneet puheita ja antaneet lausuntoja, jotka olivat herättäneet kysymyksiä Suomen linjasta.

Paasikivi-seurassa 27.11.2019 pitämässään linjapuheessa ulkoministeri Haavisto oli antanut tulkinnan sille, mitä tarkoittaa se hallitusohjelman kohta, jonka mukaan ”Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on ihmisoikeusperustaista”:

”Arvopohjaisuus ja intressit voivat ulkopolitiikassa myös yhdistyä, ja näin itse koen ihmisoikeusperustaisuuden. Puolustamme sellaista maailmanjärjestystä, jossa meillä on liikkumatilaa, ja jossa itsellämmekin on mahdollista ylläpitää rauhaa, vakautta ja vaurautta.”

Kysyin, mitä tämä tarkoittaa. Mitä hän tässä yhteydessä tarkoitti ”intresseillä”? Kansallisia etujammeko?

Nämä kysymykset heräsivät sen vuoksi, että tässä puheessaan Haavisto jätti tyystin sivuun ne Suomen kansalliset edut ja ulko- ja turvallisuuspolitiikan perimmäiset arvot, jotka oli määritelty hallitusohjelmassa.

Keskusteluun ulkopolitiikan linjasta olivat ottaneet osaa myös muut valtioneuvoston jäsenet. Eurooppa-ministeri Tytti Tuppurainen oli TV-haastattelussa sanonut, että Suomi harjoittaa ”feminististä” ulkopolitiikkaa. Tähän ei ulkoministeri Haavisto ollut yhtynyt.

Nyt Haavisto on astunut askeleen pidemmälle ja kutsuu hallituksen nimissä Suomeen konferenssin käsittelemään feminististä ulkopolitiikkaa!

x x x

Palasin asiaan 22.1.2021 kirjoittamassani blogissa ”Kansalliset edut ulko-, turvallisuus- ja EU-politiikan ytimeksi” ja 31.1.2021 julkaisemassani kirjoituksessa ”Suomen oma etu ensin”.

Viime keväänä, maaliskuun 22. päivänä kirjoittamassani blogissa otin esille sen, mihin ihmisoikeusperustainen politiikka on meidät johtanut. Kysyin: ”Vievätkö vihreät meidät sotaan?”.

Kirjoitin, että Venäjän hyökkäys Ukrainaan oli asettanut Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan kovaan testiin. Yliotteen näytti saaneen vihreiden johtama ihmisoikeusperustainen linja.

Hyökkäys ja siihen liittyneet ihmisoikeusloukkaukset olivat aikaansaaneet suuttumuksen, joka oli vienyt Suomen niiden maiden kärkeen, jotka olivat ajaneet kovaa linjaa Venäjää vastaan.

Tähän oli liittynyt muun muassa se, että Suomi oli rikkonut ikiaikaisen periaatteensa ja hyväksynyt aseiden viennin Ukrainaan. Muutoinkin pakotepolitiikassa oli jätetty huomiotta Suomen kansalliset edut.

Suomen linjaan oli vaikuttanut muiden keskeisten maiden politiikka.

Yhdysvallat oli Joe Bidenin johdolla omaksunut strategian, jonka mukaan se pyrkii kokoamaan ”länsimaiden” rintaman ”autoritaarisia” maita vastaan.

Yhdysvaltain linjan lisäksi Suomen politiikkaan oli vaikuttanut Saksassa tapahtunut käänne. Sielläkin oli nyt punavihreä hallitus, jossa ulkopolitiikkaa johti vihreä ministeri.

Suomessa vihreät ja vihreiden johdolla koko hallitus näyttivät olevan seuraamassa Saksan muuttunutta linjaa.

Linjan muutos näkyi myös siinä, että vihreät olivat ensimmäisten joukossa siirtymässä tukemaan Suomen Nato-jäsenyyttä.

Kirjoitin, että se kärjistäisi edelleen Euroopan jyrkkää kahtiajakoa ja lisäisi suursodan vaaraa.

Kirjoitin, että elämme vaarallisia aikoja.

Sittemmin ovat käyneet vielä vaarallisemmiksi.

x x x

Ulkoministeri Pekka Haaviston päätös kutsua hallituksen nimissä koolle kansainvälinen konferenssi käsittelemään feminististä ulkopolitiikkaa saattaa olla uusi tekijä, joka synnyttää vakavia kiistoja hallituksen piirissä.

Vai nielevätkö Keskusta ja RKP tämänkin vedon osana hallituksen punavihreää politiikkaa?