Vievätkö vihreät meidät sotaan?

Parin viime vuoden aikana olen tehnyt pari yritystä saadakseni aikaan keskustelua Suomen ulkopoliittisesta linjasta. Tulokset ovat olleet peräti laihat. Kannanottoni eivät ole edes ylittäneet uutiskynnystä.

Helmikuun 21. päivänä 2020 julkaisemassani blogissa kysyin ”Onko Suomen linja muuttunut?”.

Kirjoitin, että viime aikoina oli ollut nähtävissä merkkejä siitä, että Suomi olisi siirtymässä kansallisia etujamme edistävältä ja realismiin nojautuvalta linjalta idealistisen tai jopa ideologisen ulkopolitiikan suuntaan.

Havaintoni liittyivät ennen muuta hallitusohjelmaan ja ulkoministeri Pekka Haaviston siitä antamiin tulkintoihin.

Palasin asiaan vuotta myöhemmin 22.2.2021 julkaisemassani blogissa ”Kansalliset edut ulko-, turvallisuus- ja EU-politiikan ytimeksi”.

Totesin, että vuosi sitten esittämäni arviot olivat saaneet vahvistusta viime kuukausien tapahtumien valossa. Tästä näytti pohjimmiltaan olleen kysymys myös kiistassa, joka koski ulkopoliittisen johdon kannanottoja ja toimintaa Venäjän oppositiojohtajan kohtelua käsiteltäessä.

Kirjoitin uskovani, että valtionjohdon ja puolueiden piirissä syntyneiden ristiriitojen ratkaisemista voisi helpottaa se, että Suomen kansalliset edut asetettaisiin ulko-, turvallisuus-, ja EU-politiikan ytimeksi.

Muita tavoitteita toteutettaisiin siten, että toiminta palvelisi aina myös omia kansallisia etujamme.

x x x

Maaliskuun 3. päivänä 2021 kirjoitin, että ”Niinistöllä ja Marinilla on erilainen ulkopoliittinen linja”.

Kirjoitin, että kuluneen vuoden aikana olimme saaneet näyttöä siitä, että ihmisoikeusperusteisuus on saanut aikaisempaa keskeisemmän aseman valtioneuvoston edustajien – pääministerin, ulkoministerin, Eurooppa-ministerin ja sisäministerin – ulkopoliittisissa lausunnoissa ja toiminnassa.

Marinin Venäjään ja Kiinaan kohdistuneet tviitit olivat poikenneet selvästi Niinistön omaksumasta linjasta ja toimintatavasta.

Kirjoitin, että ulkosuhteisiin liittyvän toiminnan osalta jouduimme arvailemaan, missä linjat ja toimintatavat ovat poikenneet toisistaan.

Yksi ilmeisimmistä ristiriidoista oli ollut se tapa, jolla Marinin hallitus oli toiminut suomalaisten lasten ja naisten noutamiseksi Al-Holin pakolaisleiriltä.

Arvelin, että näkemyseroja oli ollut myös Eurooppa-politiikassa. Se kuuluu valtioneuvoston toimivaltaan, mutta perustuslain perusteella yhteistoimintaa siinäkin tarvitaan.

Kysyin, olikohan Sauli Niinistö ollut tyytyväinen siihen painotukseen, jonka ihmisoikeusperiaatteet Suomen EU:n puheenjohtajuuskaudella saivat?

Sauli Niinistön julkiset kannanotot olivat viitanneet siihen, että hän oli ollut tyytymätön valtioneuvoston toimintaan EU:n elvytysrahastoa käsiteltäessä. Siinä oli kysymys myös Suomen itsenäisyydestä, jonka vaaliminen kuuluu tasavallan presidentin keskeisimpiin tehtäviin.

Tässä yhteydessä Niinistö oli tuonut julki huolensa siitä, että elvytysrahaston yhdessä omaksutut ”laveat” perussopimuksen tulkinnat voisivat levittäytyä myös yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan puolelle.

Maaliskuun 15. päivänä 2021 julkaisemani blogin saatoin otsikoida ”Uutiskynnys ylittyi, ulkopolitiikasta keskustellaan!”.

Kysymys ei kuitenkaan ollut minun kannanottojeni saamasta julkisuudesta, vaan tasavallan presidentin entisen ulkopoliittisen neuvonantajan Hiski Haukkalan kirjoituksesta Suomen Kuvalehdessä.

Haukkala oli kiinnittänyt huomiota viime syksynä julkaistuun valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittiseen selontekoon. ”Sen suorastaan ylikorostunut arvopohjaisuus on synnyttämässä vähintäänkin potentiaalisen riitasoinnun Suomen perinteisen ulkopoliittisen toimintalinjan kanssa”, hän kirjoitti.

x x x

Suomen ulkopoliittisesta linjasta olisi ollut hyvä käydä julkista keskustelua.

Keskustelu olisi saattanut johtaa siihen, että toivomallani tavalla Suomen kansalliset edut olisi asetettu ”ulko-, turvallisuus-, ja EU-politiikan ytimeksi”. Muita tavoitteita olisi toteutettu siten, että toiminta palvelisi aina myös omia kansallisia etujamme.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan on asettanut Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan kovaan testiin. Yliotteen näyttää saaneen vihreiden johtama ihmisoikeusperustainen linja.

Hyökkäys ja siihen liittyneet ihmisoikeusloukkaukset ovat aikaansaaneet suuttumuksen, joka on vienyt Suomen niiden maiden kärkeen, jotka ovat ajaneet kovaa linjaa Venäjää vastaan.

Tähän on liittynyt muun muassa se, että Suomi on rikkonut ikiaikaisen periaatteensa ja hyväksynyt aseiden viennin Ukrainaan. Muutoinkin pakotepolitiikassa on jätetty huomiotta Suomen kansalliset edut.

Suomen linjaan on vaikuttanut muiden keskeisten maiden politiikka.

Yhdysvallat on Joe Bidenin johdolla omaksunut strategian, jonka mukaan se pyrkii kokoamaan ”länsimaiden” rintaman ”autoritaarisia” maita vastaan.

Kysymys on arvoista: ihmisten ja talouden vapaudesta, ihmisoikeuksista ja demokratiasta. Poikkeuksiakin sallitaan, jos Yhdysvaltain omat kansalliset edut sitä edellyttävät. Tästä kirjoitin blogissani ”Joe Bidenin politiikasta Donald Trumpin strategiaan”.

Yhdysvaltain linjan lisäksi Suomen politiikkaan on vaikuttanut Saksassa tapahtunut käänne. Sielläkin on nyt punavihreä hallitus, jossa ulkopolitiikkaa johtaa vihreä ministeri.

Saksan hallitus on päättänyt lisätä maan varustautumista. Nykyisessä tilanteessa tämä on ymmärrettävä ja hyvä ratkaisu.

Toinen ratkaiseva päätös on ollut aseiden toimittaminen Ukrainaan. Tämä on johtanut siihen, että myös EU:n linja on muuttunut. Äskettäin EU päätti nostaa Ukrainalle annettavan aseavun määrään 1000 miljoonaan euroon – suuremmaksi kuin USA:n tuki.

Yhä vakavammaksi nousee uhka, että olemme ajautumassa kohti suursotaa ja jopa maailmansotaa. Tästä varoitin 17.3.2021 julkaisemassani blogissa ”Olemmeko ajautumassa suursotaan?.

Suomessa vihreät ja vihreiden johdolla koko hallitus näyttävät olevan seuraamassa Saksan muuttunutta linjaa.

Linjan muutos näkyy myös siinä, että vihreät ovat ensimmäisten joukossa siirtymässä tukemaan Suomen Nato-jäsenyyttä. Se kärjistäisi edelleen Euroopan jyrkkää kahtiajakoa ja lisäisi suursodan vaaraa.

Elämme vaarallisia aikoja.