Joutuuko Suomi sotilaalliseen selkkaukseen Venäjän kanssa?

Olin hyvin pettynyt torstai-illan Ylen A-Talk -ohjelman antiin.

Ohjelmatietojen mukaan keskustelussa oli määrä kertoa, millainen rooli Suomen pitäisi Natossa ottaa, mikäli liitymme sen jäseneksi. Tätä teemaa sivuttiin vain ohuesti.

Runsaasti aikaa käytettiin edelleen keskusteluun siitä, pitäisikö Natoon liittyä. Tämä osio jäi hyvin ontoksi sen vuoksi, että Erkki Tuomioja oli siirtynyt jäsenyyden vastustajien puolelta sen kannattajaksi.

Tuomiojan kääntymys ei ollut yllätys. Nyt tapahtui sama kuin 1990-luvulla päätettäessä Suomen liittymisestä Euroopan unioniin ja euroalueeseen.

Erkki Tuomiojalla oli silloin vahvat perusteet vastustaa jäsenyyksiä, mutta politiikan paineissa hän luonteensa mukaisesti taipui toimimaan vastoin vakaumustaan.

Minulla on toisenlainen luonto ja erilaiset toimintatavat.

Kylmän sodan kaudella puolustin Suomen itsenäisyyttä ja puolueettomuutta Neuvostoliiton suuntaan.

Mauno Koiviston arkistojen avautuminen on paljastanut tietoja siitä, kuinka voimakkaasti NKP ja KGB toimivat yhdessä hänen ja SDP:n kanssa minua vastaan.

EU- ja euroratkaisuissa toimin loppuun saakka Suomen itsenäisyyden ja puolueettomuuden puolesta. Euroopan talousalue ja Pohjolan yhteisö olisivat olleet parempi ratkaisu Suomelle ja Ruotsille. Vastustin Suomen jäsenyyttä euroalueessa.

Näissä taisteluissa jouduin pahasti vastakkain jäsenyyksiä ajaneiden valtaeliitin ja valtamedian kanssa.

Keskustelussa Suomen mahdollisesta Nato-jäsenyydestä olen jäänyt lähes yksin. Olen saanut runsaasti myönteisiä viestejä eturivin asiantuntijoilta, mutta nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä vain harva on rohjennut kertoa kantansa julkisuudessa.

Torstai-illan A-Talk oli paha pettymys erityisesti kahdessa mielessä.

x x x

Keskustelussa ensinnäkin jätettiin käsittelemättä kokonaan se tosiasia, että lähiaikoina Suomi on vaarassa joutua sotilaalliseen selkkaukseen suurvaltanaapurimme Venäjän kanssa.

Ei Venäjä nykyistä sotilaallisesti liittoutumatonta, puolueetonta Suomea uhkaa.

Tasavallan presidentti ja puolustusvoimain komentajakin ovat todenneet, että Suomeen ei kohdistu sotilaallista uhkaa. Turvallisuuspoliittinen tilanne Suomen lähialueilla Pohjois-Euroopassa on säilynyt vakaana ja rauhallisena.

Suomen Nato-jäsenyyden ajajat ja kannattajatkin myöntävät tämän. He sanovatkin, että jäsenyyttä tarvitaan tulevia vuosikymmeniä ajatellen. Hyökkäyskynnystä Suomeen pitäisi korottaa.

Kynnys on jo nyt hyvin korkea sen vuoksi, että Suomi on huolehtinut omasta puolustuksestaan paremmin kuin yksikään muu läntisen Euroopan maa. Puolustuskykyämme ollaan edelleen vahvistamassa.

Lisäksi meillä on mahdollisen hyökkäyksen varalta vahvoja yhteistyöjärjestelyjä. Kumppanimaiden kanssa on jatkuvasti myös harjoiteltu yhteistoimintaa Suomen puolustamiseksi.

Jos Suomi säilyttäisi nykyisen asemansa sotilaallisesti liittoutumattomana maana, meidän turvallisuuttamme ei nyt eikä näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa uhkaisi mikään.

Vaaran joutua sotilaallisen selkkaukseen synnyttää Suomen aikomus hakea jo lähiviikkoina jäsenyyttä sotilasliitto Natossa. Venäjä on avoimesti kertonut, että tämä johtaisi poliittisiin ja sotilaallisiin vastatoimiin.

Suomea on ajettu samankaltaiseen tilanteeseen, jollaisessa Ukraina oli ennen Venäjän hyökkäystä 24.2.2022. Tästä kirjoitin blogissani ”Sauli Niinistö on johtanut Suomea Ukrainan tielle”.

Kun arvioidaan Venäjän mahdollisia sotilaallisia vastatoimia Suomea vastaan, on muistettava, että Ukrainassa käytävän sodan luonne on perustavanlaatuisella tavalla muuttunut. Siitä on tullut sijaissota (proxy war), jossa ukrainalaiset taistelevat Yhdysvaltain ja sen liittolaisten puolesta Venäjää vastaan, kuten 3.5. julkaisemassani blogissa kirjoitin.

Suomen tilannetta eivät helpota esimerkiksi pääministeri Sanna Marinin lausunnot, että ”Ukraina taistelee koko Euroopan puolesta ja voittaa sodan” ja että Suomi tekee osansa tämän tukemiseksi. (HS 6.5.)

Suomen Nato-jäsenyyden kannattajat sanovat, että nyt on sopiva ajankohta hakea jäsenyyttä, kun Venäjän maavoimat ovat kiinni Ukrainan taisteluissa.

Tämä perustelu on omituinen. Eihän Venäjän mahdollisiin vastatoimiin tietenkään massiivinen maavoimien hyökkäys sisältyisi.

Venäjällä on käytettävissään myös meri- ja ilmavoimat, ohjusaseet ja kyber- ja hybridisodan keinot.

Suomessakin ja erityisesti täällä tulisi ymmärtää, että Venäjä saattaa tulkita länsimaiden käynnistämän sijaissodan sellaiseksi eksistentiaaliseksi uhkaksi, jonka se saattaa katsoa antavan oikeutuksen äärimmäistenkin keinojen käyttämiseen.

Tässä tilanteessa Suomen jäsenyyshakemus Natoon voidaan tulkita Venäjällä vakavana uhkana, joka saattaa johtaa koviin vastatoimiin. Niihin pitäisi ainakin varautua.

Kuinka Suomi niihin vastaisi ja mitä apua me niiden torjumiseen voisimme saada? Ja kuinka sotilaallinen selkkaus Venäjän kanssa saattaisi vaikuttaa Suomen hakemuksen käsittelyyn Natossa ja sen jäsenmaissa?

Näistä asioista olisi eilen pitänyt keskustella.

x x x

Toinen pettymyksen aihe torstain A-Talkissa oli se, että Suomen roolia Naton mahdollisena jäsenenä käsiteltiin hyvin ohuesti.

Millainen olisi Suomen rooli Naton sisäisessä päätöksenteossa?

Viimeisten runsaan kahden vuoden aikana olen pyrkinyt saamaan aikaan keskustelua Suomen ulkopoliittisesta linjasta. Olen arvostellut nykyisen hallituksen toimikaudella toteutettua ”ihmisoikeusperustaista” politiikkaa. Kansalliset edut on unohdettu ja on toimittu jopa niiden vastaisesti.

Maaliskuun 22. päivänä julkaisemassani blogissa ”Vievätkö vihreät meidät sotaan?” harmittelin sitä, ettei keskustelua ollut käyty.

Keskustelu olisi saattanut johtaa siihen, että toivomallani tavalla Suomen kansalliset edut olisi asetettu ”ulko-, turvallisuus-, ja EU-politiikan ytimeksi”. Muita tavoitteita olisi toteutettu siten, että toiminta palvelisi aina myös omia kansallisia etujamme.

Hallituksen eduskunnalle antamassa turvallisuuspoliittisessa selonteossa todetaan painokkaasti, että Suomi jatkaa ihmisoikeusperustaista ulkopolitiikkaa.

Tämä luo huolestuttavan näköalan ajatellen Suomen toimintaa Naton puitteissa.

Euroopan unionissa ihmisoikeusperustainen politiikka on johtanut Suomen kansallisten etujen vastaiseen toimintaan.

Naton puitteissa seuraukset saattaisivat olla kansallisia etujamme ajatellen paljon pahempia.

Olisikohan nyt vihdoinkin aika käynnistää keskustelua Suomen ulkopoliittisesta linjasta?

Ja olisiko aika keskustella myös siitä, millainen rooli ja linja Suomella Natossa olisi?