Pekka Haaviston ja Paavo Väyrysen ”tapaukset” perustuslakivaliokunnassa

Kun julkisuudessa on keskusteltu ulkoministeri Pekka Haaviston Al-Hol -toimien käsittelystä eduskunnan perustuslakivaliokunnassa, on jälleen nostettu esiin syksy 1989, jolloin perustuslakivaliokunta otti kantaa minun toimintaani syksyllä 1981.

Asialla oli Ilta-Sanomissa Ben Zyskowicz (https://www.is.fi/politiikka/art-2000007672183.html):

”Zyskowicz etsi tapaus Haavistoon ja vihreisiin vertauskohtaa vuodelta 1989. Paavo Väyrynen (kesk) oli silloin perustuslakivaliokunnan syynissä, kun tietoon oli tullut ulkoministeri Väyrysen toiminta Viktor Vladimirovin kanssa presidentinvaalien 1982 aikana.

– Silloin perustuslakivaliokunta totesi, että kyseessä ei ollut menettely, josta ministeri Väyrynen tulisi asettaa valtakunnanoikeuteen. Mutta perustuslakivaliokunta piti Väyrysen menettelyä varomattomana. Tämä oli eräänlainen huomautus. Silloin koko muu perustuslakivaliokunta päätyi mietintöön, mutta keskustan edustajat jättivät tästä asiasta vastalauseen.

– Väitän, että keskustan edustajat katsoivat asiaa silloin puoluepoliittisten silmälasien läpi. Ja nyt näyttää siltä, että vihreät toistaa nyt saman tilanteen. Kun kyseessä on oma ministeri, vihreät ovat katsoneet asiaa puoluepoliittisten silmälasien läpi. Siltä se ulkopuolelta arvioituna vaikuttaa, Zyskowicz totesi.”

x  x  x

Ben Zyskowicz osuu harhaan, kun hän rinnastaa perustuslakivaliokunnan minun tapauksestani antaman mietinnön Pekka Haaviston toiminnasta annettuun mietintöön.

Haaviston todettiin syyllistyneen lain vastaiseen menettelyyn, mutta syytekynnys valtakunnanoikeuteen ei ylittynyt.

Minun tapauksessani perustuslakivaliokunta taas päätyi yksimieliseen ja yksiselitteiseen johtopäätökseen, ”ettei entinen ulkoasiainministeri Paavo Väyrynen ole kysymyksessä olevassa asiassa menetellyt lainvastaisesti”. (PeVM 8/1989)

Erimielisyys koski silloin sitä, että valiokunnan mietinnön perusteluosaan sisältyi poliittinen mielipide, ettei ministerineuvos Vladimirovin kanssa käymäni keskustelu soveltunut ulkoasiainministerin asemaan.

Mietinnön perustelujen mukaan: ”Entisen ulkoasiainministeri Väyrysen menettelyä, kun hän tavatessaan Vladimirovin kävi tällaista keskustelua, voidaankin pitää varomattomana, mutta sen ei voida katsoa olevan ministerivastuulaissa säädettyä lainvastaista menettelyä”.

Keskustan edustajat – Johannes Virolainen, Hannele Pokka ja Anneli Jäätteenmäki –  totesivat vastalauseessaan:

”Valiokunnan mietinnössä esitetty johtopäätös siitä, ettei entinen ulkoasiainministeri Paavo Väyrynen ole kysymyksessä olevassa asiassa menetellyt lainvastaisesti on oikea.

Sen sijaan valiokunnan mietinnössä ei esitetä mitään lainkohtaa, jonka valossa Paavo Väyrysen menettely olisi myöskään ollut varomatonta. Valiokunta on tästä syystä poikennut perusteluosassa sille kuuluvasta tehtävästä esittämällä poliittisia johtopäätöksiä. Tällaisen poliittisen kannanoton sisällyttäminen valiokunnan mietintöön on vastoin valiokunnan omaksumaa vakiintunutta käytäntöä eikä sen voida katsoa kuuluvan valiokunnan tehtäviin.”

Tässä tapauksessa siis valiokunnan enemmistö syyllistyi poliittiseen kannanottoon, kun taas Keskustan jäsenet pitäytyivät oikeudellisiin argumentteihin.

x x  x

Ajallinen etäisyys on saattanut vuosien 1981 ja 1989 tapahtumat uuteen valoon.

Vuonna 2014 kirjoittamassani teoksessa ”Suomen linja” käsittelen siihen mennessä niistä käytyä julkista keskustelua (ss. 172-178). Otan esille mm. Unto Hämäläisen vuonna 2013 julkaiseman teoksen ”Suomi Euroopan hulluna vuotena 1989”.

Aivan viime aikoinakin on tullut esiin aineistoa, joka edellyttää 1980-luvun poliittisten tapahtumien aivan uutta arviointia. Tarkoitan ennen muuta Mauno Koiviston arkiston avautumista.

Viittaan tällä erityisesti siihen, mitä kerroin joulukuun 7. päivänä julkaisemassani blogissa (Georg C. Ehrnrooth ansaitsee kunnioitusta).

Kirjoitin:

”Koiviston arkistosta on löytynyt kansliapäällikkö Jaakko Kalelan 20.9.1989 hänelle laatima erittäin salainen muistio keskustelusta KGB:n edustajan Felix Karasevin kanssa.

Se osoittaa, että Koiviston raju julkinen hyökkäys minua vastaan syksyn 1989 Vladimirov-keskustelussa oli toteutettu yhteisymmärryksessä NKP:n kanssa.

Lisäksi Kalela oli keskustellut Karasevin kanssa siitä, että suunnitteilla ollut Keskustan puoluejohdon vierailu Moskovaan toteutettaisiin mahdollisimman alhaisella tasolla. Tästä enemmän 11.10.2020 julkaisemassani blogissa: (Pelasivatko Mauno Koivisto ja Harri Holkeri Moskovan kortilla?).

Moskovan kortti oli kaiken aikaa kilpailijoitteni ja vastustajieni kädessä. Sillä pelattiin siihen saakka, kun Neuvostoliitto hajosi.”

Mitähän Ben Zyskowicz tästä Mauno Koiviston ja Jaakko Kalelan menettelystä ajattelee?

x  x  x

Yllä mainittu teos ”Suomen linja” on luettavissa kotisivuni kirja-arkistosta. Sen kautta kirja on myös kuunneltavissa äänikirjana samoin kuin aikaisemmin julkaistu teokseni ”Itsenäisen Suomen puolesta”.

Tässä suorat linkit äänikirjoihin:

https://soundcloud.com/user-44459804/sets/itsenaisen-suomen-puolesta-1999

https://soundcloud.com/user-44459804/sets/suomen-linja-2014