Georg C. Ehrnrooth ansaitsee kunnioitusta

Katselin eilen televisiosta Mikael Franckin dokumenttiohjelman ”Kummisetäni & Kekkonen”. Se kertoo Franckin kummisedän Georg C. Ehrnroothin suhteesta Urho Kekkoseen.

Mikael Franck itse oli nuoresta pitäen Urho Kekkosen kannattaja. Hän tuki myös poikkeuslakia Urho Kekkosen toimikauden jatkamiseksi vuodesta 1974 vuoden 1978 vaaleihin saakka. Niissä hän tuki Kekkosen uudelleenvalintaa.

Georg C. Ehrnrooth oli Kekkosen leppymätön vastustaja. Hän syytti Urho Kekkosta sotasyyllisyysoikeudenkäynnin järjestämisestä. Ehrnrooth oli poikkeuslain kiivas vastustaja. Sen säätämisen jälkeen hän erosi RKP:sta ja perusti Perustuslaillisen Kansanpuolueen.

Dokumentti kertoo Georg C. Ehrnroothin ajattelusta ja toiminnasta. Ohjelmaan sisällytetyt kommentit pyrkivät tekemään ne ymmärrettäviksi ja hyväksyttäviksi. Dokumentti on tehty kohteen ehdoilla.

Suoranainen viha Kekkosta kohtaan esti Ehrnroothia näkemästä sotasyyllisyysoikeudenkäyntiin liittyneitä tosiasioita. Hän ei myöskään kyennyt myöntämään, että Paasikiven ja Kekkosen politiikka palveli Suomen kansallisia etuja.

Suomettumiseen liittyneiden lieveilmiöiden ruotiminen on perusteltua. Siihen kuitenkin syyllistyivät muut kuin Kekkonen, joka puolusti Suomen itsenäisyyttä ja loi Suomelle arvostetun puolueettomuusaseman ja -politiikan.

Minuun Franckin dokumentti teki myönteisen vaikutuksen.

Kuuluin 1970-luvun alussa kansanedustajana siihen laajaan enemmistöön, joka ajoi läpi poikkeuslain. Dokumentti tekee Ehrnroothin toiminnan ymmärrettäväksi, ja se herättää myös kunnioitusta siihen, että hän toimi rohkeasti tärkeinä pitäminsä periaatteiden puolesta. Tästä hän maksoi kovan hinnan.

Tunnen suoranaista hengenheimolaisuutta Georg C. Ehrnroothia kohtaan.

Olemme kumpikin pyrkineet – vaikkakin hyvin eri tavoin – puolustamaan Suomen itsenäisyyttä ja maamme kansallisia etuja. Olen myös kokenut samankaltaista kohtelua kuin hän, toki lievempänä.

Omalta osaltani olen puolustanut Suomen itsenäisyyttä ja puolueettomuutta sekä kylmän sodan kaudella että uudessa Euroopassa.

x  x  x

Neuvostoliitolle olin persona non grata.

Kun olin tullut valituksi Keskustan puheenjohtajaksi vuonna 1980, NKP ei halunnut aluksi hoitaa puoluesuhteisiimme liittynyttä yhteydenpitoa minun kanssani. Samalla tavoin suhtauduttiin myös puoluesihteeri Seppo Kääräiseen. Puoluesuhteet hoidettiin Matti Ruokolan ja Mikko Immosen kautta.

Syrjintä meni niin pitkälle, että en saanut ulkoministerinä virallista vierailukutsua Moskovaan, vaikka presidentti Urho Kekkonen sitä selväsanaisesti toivoi.

Keskusteluissa minua moitittiin siitä, että puolustin liian tiukasti Suomen puolueettomuutta.

Tämän kaiken taustalla oli se, että en tukenut Ahti Karjalaisen presidenttiehdokkuutta. Kerron näistä asioista kirjassani ”On totuuden aika 1” (ss. 314-316).

Tätä taustaa vasten on kerrassaan uskomatonta, että minut syksyllä 1989 pyrittiin leimaamaan maanpetturiksi Ahti Karjalaiselle syksyllä 1981 lähettämäni kirjeen perusteella. En totisesti pyrkinyt saamaan NKP:n tukea Karjalaiselle. Vaikuttamisyritysten suunta oli päinvastainen

x  x  x

En ollut Neuvostoliiton suosiossa myöskään Mauno Koiviston presidenttikaudella.

Puolustin tiukasti Suomen ulkopolitiikan puolueettomuuslinjaa, jolta SDP Kalevi Sorsan johdolla irtautui. Koivisto tätä myötäili.

Tähänkin liittyi presidenttipeli. Neuvostoliitto tuki Koiviston valintaa toiselle kaudelle. Virallinen ulkoministerivierailuni toki Koiviston tuella toteutui.

SDP:n ja NKP:n välisessä yhteydenpidossa käsiteltiin myös Keskustan ja sen puheenjohtajan asemaa ja vaikutettiin siihen, millaista huomiota me puoluesuhteissamme saimme.

Tästä on myös kirjallista todistusaineistoa puoluesihteeri Erkki Liikasen vierailusta Moskovaan toukokuussa 1986.

Harri Holkerin johtaman hallituksen muodostamista Neuvostoliitto tuki. Tällä tuettiin Mauno Koiviston uudelleenvalintaa. Näistä asioista olen kertonut kirjassani ”Suomen linja” (ss. 157-178)

SDP:n ja Koiviston poliittinen peli Neuvostoliiton kanssa jatkui myös hänen uudelleenvalintansa jälkeen.

Koiviston arkistosta on löytynyt kansliapäällikkö Jaakko Kalelan 20.9.1989 hänelle laatima erittäin salainen muistio keskustelusta KGB:n edustajan Felix Karasevin kanssa.

Se osoittaa, että Koiviston raju julkinen hyökkäys minua vastaan syksyn 1989 Vladimirov-keskustelussa oli toteutettu yhteisymmärryksessä NKP:n kanssa.

Lisäksi Kalela oli keskustellut Karasevin kanssa siitä, että suunnitteilla ollut Keskusta puoluejohdon vierailu Moskovaan toteutettaisiin mahdollisimman alhaisella tasolla. Tästä enemmän 11.10.2020 julkaisemassani blogissa:

Pelasivatko Mauno Koivisto ja Harri Holkeri Moskovan kortilla?

Moskovan kortti oli kaiken aikaa kilpailijoitteni ja vastustajieni kädessä. Sillä pelattiin siihen saakka, kun Neuvostoliitto hajosi.

x  x  x

Neuvostoliiton hajotessa avautui taisteluun Suomen itsenäisyyden ja puolueettomuuden puolesta uusi rintamalinja.

Suomen ja Neuvostoliiton välinen YYA-sopimus korvattiin Venäjän kanssa solmitulla naapuruussopimuksella. Suomesta tuli sanojen täydessä merkityksessä itsenäinen ja puolueeton maa.

Vahvat voimat alkoivat kuitenkin viedä Suomea kohti jäsenyyttä Euroopan unionissa ja euroalueessa.

Alkoi taistelu, josta kerron teoksessani ”Itsenäisen Suomen puolesta”. Käytiin ”talvisota” ja ”jatkosota”. Niiden jälkeen alkoivat ”vaaran vuodet”, joiden keskellä edelleen elämme.

Taistelussani itsenäisen ja puolueettoman Suomen puolesta jouduin toimimaan vastoin Suomen valtaeliitin tahtoa. Valtamediakin asettui kritiikittömästi tukemaan sitä ”suomettumista”, jota vahvat voimat ajoivat.

Minulla oli kyllä paljon kannattajia, mutta vain harvat uskalsivat kertoa kantansa julkisesti. Yksi harvoista talouselämän edustajista oli Pekka Herlin. Monet muut olivat samalla kannalla, mutta heidät oli aivopesty väitteellä, että Suomen piti liittyä unioniin turvallisuuspoliittisista syistä.

Nyt monet myöntävät olleensa väärässä. Varsinkin EU-jäsenyyttä seurannut liittyminen euroalueeseen myönnetään nyt yleisesti virheeksi. Siitä olemme paljon kärsineet.

Taisteluni vuoksi koin samankaltaisen kohtalon kuin Georg C. Ehrnrooth aikanaan. Valtaeliitin ja valtamedia silmissä minusta tuli hylkiö. Omassa puolueessanikin olen joutunut karkean, jatkuvan syrjinnän kohteeksi.

Kuvaavaa oli se, kuinka valtaeliitti ja valtamedia kohtelivat minua 50-vuotispäivänäni 2.9.1996. Kerron siitä kirjassani ”Itsenäisen Suomen puolesta” (s. 233). Mukana on Esko Rekolan kommentti.

Ajattelen, että hivenen kunnioitusta olisin minäkin ansainnut. Olinhan sentään oikeassa.

Yllä mainitut kirjat ovat luettavissa kotisivuni kirja-arkistosta. ”Itsenäisen Suomen puolesta” on kuunneltavissa äänikirjana sieltä ja myös suoraan tästä linkistä: https://soundcloud.com/user-44459804/sets/itsenaisen-suomen-puolesta-1999. Myös ”Suomen linja” ilmestyy piakkoin äänikirjana.