Suomi on kuilun partaalla. Tarvitaanko ennenaikaiset eduskuntavaalit?
Suomessa on huonot kokemukset oikeistovoimien vallankäytöstä.
Kun kirjoitan ”oikeistovoimista”, tarkoitan eri puolueisiin lukeutuneita ja niiden ulkopuolella vaikuttaneita poliittisia voimia.
Äärivasemmistoa lukuun ottamatta on oikeistovoimia ollut kaikissa Suomessa toimineissa puolueissa.
Maamme kehitykseen ja kohtaloihin eniten ovat vaikuttaneet Keskustan, SDP:n ja Kokoomuksen sisäiset voimasuhteet. Ne ovat vaikuttaneet siihen, millaiseen hallitusyhteistyöhön on hakeuduttu ja millaista käytännön hallituspolitiikka on ollut.
Itsenäisen Suomen alkutaipaleella valtaa käyttivät oikeistovoimat. Ulkosuhteissa oli vallalla reunavaltiopolitiikka, yhteistyö Baltian maiden ja Puolan kanssa. Suhteet Saksaan olivat tiiviit.
Kyösti Kallion valinta tasavallan presidentiksi vuoden 1937 vaaleissa avasi tien A.K. Cajanderin muodostamalle maamme ensimmäiselle punamultahallitukselle. Mukana olivat SDP, Maalaisliitto, Edistyspuolue ja RKP. Ulkosuhteissa hakeuduttiin Pohjoismaiseen suuntaukseen.
Jälkikäteen on syntynyt laaja yksimielisyys siitä, että punamultayhteistyön käynnistäminen 1930-luvun lopulla oli meille suureksi onneksi ja menestykseksi.
Sittemmin Suomessa on toiminut kymmenen punamultahallitusta, joissa mukana ovat olleet SDP ja Maalaisliitto/Keskustapuolue/Suomen Keskusta ja poliittiseen keskustaan lukeutuneita pienempiä puolueita.
1960-luvun lopulla Johannes Virolainen, Jan-Magnus Jansson ja Pekka Tarjanne käynnistivät keskiryhmien järjestäytyneen yhteistyön, joka jatkui tiiviinä 1980-luvun lopulle saakka.
x x x
Mauno Koiviston presidenttikaudella alkoi aikakausi, jolloin oikeistovoimat ovat määränneet Suomen yleisen suunnan sekä sisäpolitiikassa että ulkosuhteissa.
Ennen vuoden 1987 eduskuntavaaleja keskiryhmien yhteistyö oli entisestään tiivistynyt. Yhdessä RKP:n puheenjohtajan Christoffer Taxellin ja SKL:n puheenjohtajan Esko Almgrenin kanssa pyrimme rajoittamaan SDP:n ylivaltaa.
Pyrimme siihen, että hallituspohjaa olisi laajennettu ottamalla mukaan Ilkka Suomisen johtama Kokoomus. Jos SDP ei tähän olisi suostunut, olisimme muodostaneet keskiryhmien ja Kokoomuksen hallituksen.
Eduskuntavaalien tulos tuki meidän suunnitelmaamme.
Presidentti Mauno Koivisto sen kuitenkin torjui, ja maahan muodostettiin Harri Holkerin johdolla maamme ensimmäinen sinipunahallitus.
Julkisuuteen syötettiin ”tarina”, jonka mukaan Koivisto torjui suunnitelmamme suututtuaan tiedosta, jonka mukaan hallitusyhteistä oli tehty ennakkoon ”kassakaappisopimus”. Kalevi Sorsan elämäkertateoksessa professori Henrik Meinander tukee sitä oikeaa tulkintaa, että Holkerin hallituksen muodostamisella Koivisto varmisti jatkokautensa tasavallan presidenttinä.
Hallitusratkaisu oli Koivistolle mieluisa senkin vuoksi, että hän lukeutui puolueensa oikeistovoimiin.
Holkerin hallitus toteutti kovaa oikeistolaista ”vahvan markan” talouspolitiikkaa, jolla valmisteltiin Suomen liittymistä Euroopan unioniin ja euroalueeseen.
Seuraajakseni Keskustan puheenjohtajana valittu Esko Aho kuului puolueen oikeistolaiseen liberaalisiipeen. Pääministerinä Aho jatkoin ”vahvan markan” politiikkaa, ja ajoi läpi Suomen liittymisen Euroopan unioniin.
Esko Ahon kauden jälkeen Suomen johtoon nousi SDP:n oikeistovoimiin lukeutunut Paavo Lipponen. Hän johti kahta sinipunahallitusta. Lipposen hallitus vei Suomen euroalueeseen.
Suomen jäsenyyttä sekä EU:ssa että euroalueessa voimakkaasti tuki SDP:n oikeistovoimiin lukeutunut presidentti Martti Ahtisaari.
Lipposen hallitusten työtä vuosina 2003-2007 jatkoi Anneli Jäätteenmäen ja Matti Vanhasen johtama toistaiseksi viimeinen punamultahallitus.
Vuoden 2007 vaalien jälkeen lähtien Vanhanen johti keskiryhmien ja Kokoomuksen yhteishallitusta. Loppuvaiheessa pääministeriksi nousi kesällä 2010 Keskustan johtoon valittu Mari Kiviniemi.
Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa vahva ote oli ulkoministeri Alexander Stubbilla ja puolustusministeri Jyrki Häkämiehellä, jotka pyrkivät viemään Suomea kohti Nato-jäsenyyttä.
Ulkomaankauppa- ja kehitysministerinä kuuluin hallituksen ulkoasianvaliokuntaan. Tasavallan presidentti Tarja Halosen tuella kykenimme Vanhasen ja Kiviniemen kanssa torjumaan kokoomuslaisten rynnäkön.
Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa Keskusta koki murskatappion. Seuraavan vaalikauden maamme johdossa olivat Jyrki Kataisen ja Alexander Stubbin johtamat sinipunahallitukset.
Vuoden 2012 presidentinvaaleissa Keskusta pääsi uuteen nousuun.
Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa Keskusta ”palasi kotiin” ja nousi Juha Sipilän johdolla Suomen suurimmaksi puolueeksi.
Pääministeriksi noussut Juha Sipilä kuului puolueen oikeistolaisiin liberaaleihin. Hän valitsi Keskustan ja Perussuomalaisten kumppaniksi Kokoomuksen, vaikka puoluehallituksen ja eduskuntaryhmän enemmistö halusi yhteistyötä SDP:n kanssa. Meno oli tämän mukaista.
Vuoden 2019 eduskuntavaaleissa Keskusta romahti. Vaalitappiosta huolimatta puolue lähti mukaan Antti Rinteen ja Sanna Marinin johtamaan punavihreään hallitukseen. Seuraavissa vaaleissa painuttiin puolueen historian heikoimpaan tulokseen.
x x x
Oppositioasemassa Keskustan kannatus on jälleen hieman noussut.
Alue- ja kuntavaaleissa korostuivat teemat, jotka synnyttivät äänestäjissä käsityksen, että on jälleen ”kotiin paluun” aika.
Tämän innoittamana kirjoitin 14.4. blogin Vaalitulos saattaa avata tietä kohti ”uudistettua punamultaa”, jossa uskoin Sosialidemokraattien ja Keskustan hyvän vaalimenestyksen avaavan mahdollisuuksia siihen, että vuoden 2027 eduskuntavaalien jälkeen Suomeen voitaisiin jälleen muodostaa näiden puolueiden yhteistyöhön perustuva enemmistöhallitus.
Uudistetulla punamullalla tarkoitin sitä, että SDP ja Keskusta etsisivät yhteistyölleen kestävää arvoperustaa.
Mutta lisäksi olisi pyrittävä palaamaan tiiviiseen keskiryhmien yhteistyöhön RKP:n ja Kristillisdemokraattien kanssa.
Seuraavan hallituksen runkona voisivat olla keskiryhmät ja SDP.
Tähän liittyy myös se mahdollisuus, että keskiryhmät voisivat pelastaa Suomen siltä kuilun partaalta, jota kohti oikeistovoimat ovat maatamme vieneet.
Oikeistovoimat ovat olleet tuhoamassa sekä Suomen talouden että kansainvälisen asemamme. Nämä kaksi liittyvät toisiinsa.
Vuodesta 1987 lähtien Suomi on valmistautunut jäsenyyteen EU:ssa ja euroalueessa, ja liittynyt molempiin. Tätä kautta olemme menettäneet itsenäisyyttämme tavalla, joka on johtanut taloutemme syvään taantumaan, alhaiseen elintasoon, suurtyöttömyyteen, kipeisiin julkisen talouden leikkauksiin ja valtion vaaralliseen velkaantumiseen.
Viimeinen virhe on ollut Suomen liittyminen Ukrainassa käytävän sijaissodan osapuoleksi ja siitä seurannut Nato-jäsenyys. Pakotteista ja vastapakotteista Suomi on kärsinyt enemmän kuin mikään muu maa.
Tappavan aseistuksen antaminen Ukrainalle ja liittyminen Natoon ovat johtaneet siihen, että Venäjä pitää meitä nyt vihollisenaan. Yhdysvaltain politiikan muuttuminen on johtanut siihen, että emme voi ehkä enää luottaa liittolaistemme tukeen.
Näissä oloissa meidän tulisi ottaa esimerkkiä liittolaisestamme Yhdysvalloista ja ryhtyä palauttamaan yhteyksiä ja yhteistyötä Venäjän kanssa.
Ensimmäinen askel voisi olla itärajan avaaminen henkilöliikenteelle. Rajan avaamista tulisin viipymättä kokeilla.
Suomi on nyt kuilun partaalla. Tässä tilanteessa saatetaan tarvita ratkaisuja, joihin ei viime vuosikymmeninä ole turvauduttu. Maan edun mukaista voisi olla, että hallitus hajoaisi ja maassa toimeenpantaisiin ennenaikaiset eduskuntavaalit.
Kestävä uusi hallitus voisi rakentua uudistetun punamultayhteistyön varaan.