11
syys
2022
29

Sorsa-elämäkerta oikoo vääriä tulkintoja ja synnyttää uusia

Kun julkaisin vuonna 1993 muistelmateokseni ”On totuuden aika”, vääräleuat kysyivät, miksi siinä oli kaksi osaa. Vastaus oli: kun molemmat olivat vain puoliksi totta.

Kyllä ne olivat kokonaan totta.

Kun teokseni ilmestyivät, niiden tulkinnat poikkesivat olennaisella tavalla niistä, joita 1970- ja 1980-lukujen tapahtumista olivat vallalla. Etenkin 1980-luvulla elettiin sosialidemokraattien ehdotonta valtakautta, ja sosialidemokraattinen hegemonia oli vallalla myös johtavissa tiedotusvälineissä.

Myöhemmät muistelmateokset ja historian tutkimus ovat osoittaneet teosteni olennaisen sisällön oikeaksi.

Myös professori Henrik Meinanderin laatima Kalevi Sorsan elämäkertateos ”Kansakunnan kakkonen” antaa tukea tulkinnoilleni. Olen täsmentänyt ja täydentänyt niitä vuonna 2014 ilmestyneessä kirjassani ”Suomen linja”. Meinanderin olisi ollut hyvä käyttää sitäkin oman työnsä lähdeaineistona.

Elämäkertateokset kirjoitetaan kohteen ehdoilla. Myönteisiä puolia hänen toiminnassaan korostetaan, kielteisistä vaietaan tai niitä kaunistellaan.

Näin on Meinanderkin toiminut. Historian professorina hänen kuitenkin olisi tullut olla tarkempi keskeisten tosiasioiden ja tulkintojen suhteen. Tässä suhteessa tehdyt virheet jäävät helposti elämään ja kertautuvat myöhemmässä tutkimuksessa.

Meinanderin poliittinen tendenssi Kalevi Sorsan kilven kiillottamiseksi on johtanut siihen, että teoksessa kritisoidaan voimakkaasti Urho Kekkosen toimintaa. Minäkin saan osani kielteisistä tulkinnoista.

x x x

Myönteistä ja uutta professori Henrik Meinanderin teoksessa on ennen muuta hänen tulkintansa vuoden 1987 hallitusratkaisusta.

Draaman kaari on rakennettu teoksessa siten, että lähtökohtana on Keskustan Lappeenrannassa vuonna 1986 järjestetty puoluekokous, jossa minut valittiin Keskustan presidenttiehdokkaaksi.

Tästä Meinander pääsee siihen johtopäätökseen, että Mauno Koivisto pelkäsi, että pääministerinä olisin saattanut voittaa hänet vuoden 1988 presidentinvaaleissa. Tästä syystä Koivistolla oli henkilökohtainen motiivi torjua Keskustan, Kokoomuksen ja RKP:n ajama hallitusratkaisu.

Meinander kertoo Sorsan saaneen alkuvuodesta 1987 vihiä ”kassakaappisopimuksesta” kokoomusvaikuttaja Jarmo Virmavirran kautta, ja kertoneen näistä huhuista eteenpäin presidentti Koivistolle.

Koivisto tietysti Meinanderin mukaan ymmärsi, ettei siinä sovittu vain porvarihallituksen muodostamisesta: ”Pääministerinä Väyrysellä olisi sen lisäksi aivan toiset edellytykset pärjätä vuoden 1988 presidentinvaaleissa, joten siitä hetkestä lähtien Koivisto näyttää määrätietoisesti pyrkineen valtaoikeuksiensa turvin jarruttamaan Väyrysen johtaman porvarihallituksen muodostamista.”

Koivisto ei tosin itse koskaan myöntänyt tätä motiivia, kirjoittaa Meinander. Muistelmissaan hän mainitsi ryhtyneensä vastatoimiin, koska hänen mielestään oli ”häpeällistä”, että hallituksen kokoonpanosta sovittiin jo ennen vaaleja.

Tätä perustelua Meinander ei hyväksy. Hänen mielestään tässä toiminnassa ei ollut mitään ennenkuulumatonta tai erityisen moraalitonta, mutta ”koska tulkinnan esitti täyspalvellut presidentti, asia on pitkälti jäänyt vastalauseitta jopa tutkijoiden piirissä”.

x x x

Sorsan osalta Meinander esittää motiiviksi sen, että hän oli menettänyt uskonsa punamultahallituksiin. Lisäksi vaikuttimena olivat huonot henkilösuhteet meidän kahden välillä.

Tämä selitys ontuu senkin vuoksi, että Sorsa ryhtyi Meinanderinkin kertoman mukaan valmistelemaan sinipunahallituksen muodostamista vuodesta 1984 alkaen ja hyvin aktiivisesti vuonna 1985.

Me saimme vihiä Sorsan suunnitelmista kesällä 1985, ja ryhdyimme puolustustaisteluun. Ensi sijassa pyrimme saamaan varmuutta punamultayhteistyön jatkumisesta. Tästä Koivisto ja Sorsa eivät halunneet kanssamme keskustella.

Keväällä 1986 alkoi julkinen toimintamme ”uuden kansanrintaman” muodostamiseksi. Tästä alkaen puolue- ja henkilösuhteet SDP:n ja Keskustan välillä kiristyivät

Kesäkuussa 1986 sovimme Suomisen ja Taxellin kanssa siitä yhteistyöstä, joka vuoden lopulla kirjattiin ”kassakaappisopimukseen”.

Tavoitteemme oli kolmen suuren yhteistyö, mutta varauduimme siihen, että tuloksena olisi porvarihallitus, jos SDP siitä kieltäytyisi.

Oma käsitykseni on, että ensi sijassa kysymys oli SDP:n ja Kalevi Sorsan valtapolitiikasta. Koiviston ja Sorsan intressit yhdistyivät toiminnassa meitä vastaan.

Yhtä kaikki: Meinander myöntää, että meillä oli oikeus pyrkiä yhteistyöhön, jota vuoden 1987 eduskuntavaalien edellä ja niiden jälkeen tavoittelimme. Hän ei hyväksy Mauno Koiviston perusteluja sen torjumiseksi.

Toisaalta Meinander arvostelee minun tulkintaani, että kysymys oli ollut ”vallananastuksesta”. Hänen mielestään mitään lainvastaista ei tapahtunut.

En ole niin väittänytkään, mutta kysymys oli kansanvallan ja parlamentarismin periaatteiden räikeästä rikkomisesta. Erityisen törkeää oli Kokoomuksen painostaminen sinipunaan omien puoluepäätöstensä vastaisesti.

Mielenkiintoista on, että Meinander sivuuttaa kokonaan NKP:n ja KGB:n roolin vuoden 1987 hallituksen muodostamisessa, vaikka siitä on vahvaa näyttöä.

x x x

Sorsa-elämäkerran pahimmat virheet liittyvät varhaisempiin vaiheisiin.

Kevään 1981 tapahtumat on kuvattu varsin tasapuolisesti. Päällimmäiseksi jää kuitenkin tulkinta, jonka mukaan Urho Kekkonen kaatoi Koivistoa. On vahvaa näyttöä siitä, että kysymys oli ensi sijassa Kalevi Sorsan ja Mauno Koiviston välisestä valtataistelusta. Tästä on todisteita mm. teoksessani ”Suomen linja”.

Syksyn 1981 tapahtumiin liittyen Meinanderin kirjassa on minun toimintaani liittyvä paha virhe.

Meinander väittää: ”Epäonnistuttuaan estämään Koiviston nousun virkaatekeväksi presidentiksi Paavo Väyrynen pohti KGB-residentti Vladimirovin kanssa mahdollisuutta virittää ongelmia maiden välisessä kaupassa, joita Karjalainen Suomen puheenjohtajana maiden talouskomissiossa voisi ratkaista ja saada näin erävoiton Koivistosta”.

Tämä oli tapa, jolla Jukka Tarkka kahdeksan vuotta myöhemmin markkinoi Suomen Kuvalehdessä kirjoittamaansa Ahti Karjalaisen muistelmateosta.

Tosiasiassa käymäni keskustelu koski mahdollisuutta, että Suomi olisi voinut ostaa enemmän öljyä, jotta tiedossa olleen kauppavajeen synnyttämiä ongelmia olisi voitu helpottaa. Kysymys ei siis ollut ongelmien ”virittämisestä”, vaan tiedossa olleiden ratkaisemisesta.

Mauno Koivistokin yhtyi Jukka Tarkan syksyllä 1989 synnyttämään julkiseen ajojahtiin, joka johti siihen, että eduskunnan perustuslakivaliokunta joutui tutkimaan, olisiko minut pitänyt panna syytteeseen maanpetoksesta. Päätös oli vapauttava.

Tällä ajojahdilla synnytettiin se kielteinen mielikuva, että minulla oli ollut ja oli liian läheiset suhteet Neuvostoliittoon. Tosiasiassa olin koko 1980-luvun ajan Neuvostoliiton epäsuosiossa ennen muuta sen vuoksi, että puolustin tiukasti Suomen itsenäisyyttä ja puolueettomuutta.

KGB:n edustajat juonittelivat yhdessä sosialidemokraattien kanssa minua vastaan. Uhrista tehtiin syyllinen, kuten 21.1.2022 julkaisemassani blogissa kirjoitin.

x x x

Tiivis SDP:n ja KGB:n yhteistyö on tullut ilmi myös vuoden 1982 alun hallitusratkaisussa, josta neuvoteltiin Mauno Koiviston otettua vastaan tasavallan presidentin tehtävät.

Tuohon hallitusratkaisuun liittyen Meinander väittää Sorsan saamiin tietoihin viitaten, että Koivisto olisi ”sovinnon ja tasapainotuksen” eleenä tarjonnut minulle pääministerin paikkaa, mutta minä en olisi siihen suostunut.

Tämä ei pidä paikkaansa. Todisteena tästä ovat minun kirjojeni lisäksi Koiviston omat muistelmat, joihin sisältyvät sanatarkat sitaatit käydyistä keskusteluista. Koivisto yhtyi meidän esitykseemme, että Sorsa olisi tullut pääministeriksi.

Koivisto hyväksyi minut ulkoministeriksi. Sorsa raivasi kovin ottein minut sivuun, ja Koivisto lopulta antoi tälle tukensa.

Meinander sivuuttaa täysin Neuvostoliiton roolin tässä hallitusratkaisussa.

Juho Ovaskan vuonna 2017 ilmestyneessä teoksessa ”Mauno Koiviston idänkortti” on valokopio Mauno Koiviston arkistosta löytyneestä muistiosta, jossa Jaakko Kalela raportoi hänelle keskustelustaan KGB:n edustajan Valentin Kossovin kanssa.

Minut Kossov torjui ehdottomasti pääministerin tehtävästä. Siihen olisivat sopineet Ahti Pekkala tai Eino Uusitalo, joilla oli läheiset suhteet NKP:n ja KGB:n kanssa.

Kossov piti tärkeänä, että Sorsa tulisi ulkoministeriksi. Tätä hän perusteli sillä, että tämä ”kolmio takaisi Koivistolle lujan aseman ja politiikalle varman jatkuvuuden”.

Samoihin aikoihin ulkoministerin paikkaa tavoitellut Kalevi Sorsa kävi itse Moskovassa samanlaisia keskusteluja NKP:n ylimpään johtoon kuuluneen Boris Ponomarevin kanssa. Pääministeriksi hän kaavaili Jan-Magnus Janssonia tai Esko Rekolaa, mutta sanoi SDP:nkin voivan ottaa tehtävän vastaan. Tästäkin keskustelusta kertova muistio on löytynyt Koiviston arkistosta.

Nyt kun Henrik Meinanderin elämäkertateos on valmistunut, muutkin tutkijat pääsevät käyttämään Kalevi Sorsan arkistoa. Uskon, että saamme siitä runsaasti lisävalaisua lähihistoriamme tapahtumiin.