Kuinka kävi Pekka Haaviston ”ihmisoikeusperustaiselle” ulkopolitiikalle?

Pohjantähti-keskuksen järjestämät Pohjanranta-keskustelut jatkuivat viime viikon lopulla Seinäjoella, Oulussa, Kemissä ja Rovaniemellä. Kaikki niistä kuvatut videot ovat nyt katsottavissa Polaris-TV:n kautta.

Valitsimme professori Vilho Harlen kanssa alustuksillemme erilaisia aiheita, jotta myös videoiden kautta jälkikäteen seuraaville olisi tarjolla uutta kuunneltavaa ja katsottavaa.

Lauantaiaamuna Kemin kulttuuritalolla puhuin aiheesta ”ihmisoikeusperustainen linja suisti Suomen ulkopolitiikan raiteiltaan”. Syynä tähän valintaan oli se, että ihmisoikeusperustaisen ulkopolitiikan ehkä tärkein kehittäjä Pekka Haavisto esiintyi iltapäivällä samassa paikassa.

Kulttuurikeskuksen aulassa Vihreiden puolueväki kansanedustaja Jenni Pitkon johdolla oli jo aamupäivällä keräämässä Haaviston kannattajakortteja.

Lähetin Pekalle terveisiä.

x  x  x

Ensimmäisen kerran käsittelin ihmisoikeusperustaista ulkopolitikkaa 21.2.2020 julkaisemassani blogikirjoituksessa ”Onko Suomen linja muuttunut?”.
https://www.paavovayrynen.fi/2020/02/21/onko-suomen-linja-muuttunut/

Lähtökohdaksi otin omaan tieteelliseen työhöni perustuneen tulkinnan siihen saakka toteutetusta Suomen linjasta:

”Ulkopolitiikassa tarvitaan sekä realismia että idealismia.

Tavoitteiden tulee perustua kestäviin arvoihin ja ihanteisiin. Perustavanlaatuisia arvoja ja ihanteita ovat Suomen itsenäisyyden ja alueellisen koskemattomuuden turvaaminen, maamme kansainvälisen aseman vahvistaminen ja kansamme kaikinpuolisen hyvinvoinnin edistäminen.

Ulkopolitiikalla meidän on pyrittävä ensi sijassa ajamaan omia kansallisia etujamme, mutta tämän lisäksi meidän edistettävä ihmiskunnan yhteisiä etuja ja yleisinhimillisiä ihanteita.

Ulkopolitiikan tulee perustua realistisiin tilannearvioihin. Keinot tavoitteiden toteuttamiseksi tulee valita realistisesti, muuten ne eivät vie perille.”

Kirjoitin, että viime aikoina oli ollut nähtävissä merkkejä siitä, että Suomi olisi siirtymässä kansallisia etujamme edistävältä ja realismiin nojautuvalta linjalta idealistisen tai jopa ideologisen ulkopolitiikan suuntaan.

Otin tästä kolme esimerkkiä.

Ensimmäinen oli edellisen hallituksen toimikaudelta. Keväällä 2019 Suomi oli yhdessä joidenkin muiden EU-maiden kanssa tunnustanut oppositiopoliitikko Juan Guaidón Venezuelan presidentiksi.

Toinen esimerkki liittyi Suomen kauteen EU:n puheenjohtajamaana. Suomen hallitus oli ottanut jopa tärkeimmäksi tavoitteekseen ihmisoikeuksien ajamisen ja oikeusvaltioperiaatteen toteuttamisen. Sanottavia tuloksia tässä ei ollut saatu, mutta suhteet Unkariin ja Puolaan olivat pahasti vahingoittuneet.

Kolmas esimerkki oli laajempi. Silloisen hallituksen jäsenet olivat pitäneet puheita ja antaneet lausuntoja, jotka herättivät kysymyksiä Suomen linjasta.

x  x  x

Ulkoministeri Pekka Haavisto oli siihen mennessä käyttänyt kolme puheenvuoroa, joita voitiin pitää linjapuheina.

Suurlähettiläskokouksessa 19.8.2019 pitämässään katsauksessa Haavisto määritteli Suomen toimintaa ohjaavat arvot: ”Ihmisoikeuksien, sananvapauden, oikeusvaltioperiaatteiden, seksuaalioikeuksien, naisten ja tyttöjen oikeuksien ja tasa-arvon puolustaminen on aina ollut tärkeää, mutta tämän hallituksen ulkopolitiikassa nämä arvot tulevat näkymään erityisen vahvasti.”

Paasikivi-seurassa 27.11.2019 pitämässään linjapuheessa ulkoministeri Haavisto antoi tulkinnan sille, mitä tarkoittaa se hallitusohjelman kohta, jonka mukaan ”Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on ihmisoikeusperustaista”.

”Arvopohjaisuus ja intressit voivat ulkopolitiikassa myös yhdistyä, ja näin itse koen ihmisoikeusperustaisuuden. Puolustamme sellaista maailmanjärjestystä, jossa meillä on liikkumatilaa, ja jossa itsellämmekin on mahdollista ylläpitää rauhaa, vakautta ja vaurautta.”

Seuraavana päivänä UKK-seurassa pitämänsä puheen alussa Haavisto veti yhteen Paasikivi-seurassa edellisenä päivänä käytyä keskustelua:

”Ihmisoikeudet eivät enää ole vain ornamentti paperin reunassa, vaan meille tärkeiden globaalien arvojen puolustamista. Liittolaisten löytäminen niiden arvojen puolustamisessa lisää myös omia toimintamahdollisuuksiamme ja omaa turvallisuuttamme”.

Keskusteluun ulkopolitiikan linjasta olivat ottaneet osaa myös muut valtioneuvoston jäsenet. Eurooppa-ministeri Tytti Tuppurainen oli sanonut TV-haastattelussa, että Suomi harjoittaa ”feminististä” ulkopolitiikkaa. Tähän ei ulkoministeri Haavisto ollut yhtynyt.

x  x  x

Palasin tähän aihepiiriin vuoden kuluttua 22.2.2021 kirjoittamassani blogissa ”Kansalliset edut ulko-, ja turvallisuus- ja EU-politiikan ytimeksi”.   https://www.paavovayrynen.fi/2021/01/22/kansalliset-edut-ulko-turvallisuus-ja-eu-politiikan-ytimeksi/

Virikkeen kirjoitukseen antoivat tasavallan presidentti Sauli Niinistön ja valtioneuvoston välille ulkopolitiikan johtamisessa syntyneet ristiriidat. Yhtenä syynä niihin oli keskeisten ministereiden toiminnan ihmisoikeusperustainen painotus. Niinistö oli pysyttäytynyt Suomen perinteisellä linjalla.

Kirjoitin uskovani, että valtionjohdon ja puolueiden piirissä syntyneiden ristiriitojen ratkaisemista voisi helpottaa se, että Suomen kansalliset edut asetettaisiin ulko-, turvallisuus-, ja EU-politiikan ytimeksi. Muita tavoitteita toteutettaisiin siten, että toiminta palvelisi aina myös omia kansallisia etujamme.

Venäjän hyökättyä 24.2.2022 Ukrainaan Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen linja joutui kovaan tekstiin.

Kuukausi hyökkäyksen käynnistymisen jälkeen kirjoitin blogin, jossa kysyin: ”Vievätkö vihreät Suomen sotaan?”.
https://www.paavovayrynen.fi/2022/03/22/vievatko-vihreat-meidat-sotaan/

Kirjoitin, että yliotteen näytti saaneen vihreiden johtama ihmisoikeusperustainen linja.

Hyökkäys ja siihen liittyneet ihmisoikeusloukkaukset olivat aikaansaaneet suuttumuksen, joka oli vienyt Suomen niiden maiden kärkeen, jotka olivat ajaneet kovaa linjaa Venäjää vastaan.

Suomen linjaan oli vaikuttanut muiden keskeisten maiden politiikka.

Yhdysvallat oli Joe Bidenin johdolla omaksunut strategian, jonka mukaan se pyrkii kokoamaan ”länsimaiden” rintaman ”autoritaarisia” maita vastaan.

Kysymys oli arvoista: ihmisten ja talouden vapaudesta, ihmisoikeuksista ja demokratiasta. Poikkeuksiakin sallittiin, jos Yhdysvaltain omat kansalliset edut sitä edellyttivät.

Yhdysvaltain linjan lisäksi Suomen politiikkaan oli vaikuttanut Saksassa tapahtunut käänne. Sielläkin oli punavihreä hallitus, jossa ulkopolitiikkaa johti vihreä ministeri.

Kirjoitin:

”Suomessa vihreät ja vihreiden johdolla koko hallitus näyttävät olevan seuraamassa Saksan muuttunutta linjaa.

Linjan muutos on näkynyt myös siinä, että vihreät olivat ensimmäisten joukossa siirtymässä tukemaan Suomen Nato-jäsenyyttä. Se kärjistäisi edelleen Euroopan jyrkkää kahtiajakoa ja lisäisi suursodan vaaraa.

Elämme vaarallisia aikoja.”

Nato-jäsenyydestä ei syntynyt ristiriitaa ihmisoikeusperustaista linjaa toteuttavan valtioneuvoston ja tasavallan presidentin välille.

Sauli Niinistö oli sopinut Joe Bidenin kanssa Suomen Nato-jäsenyydestä jo vuoden 2021 joulukuun puolivälissä. Äskettäisessä haastattelussaan Niinistö kertoi keskustellessaan Bidenin kanssa maamme jäsenyydestä useaan otteeseen jo edellisen syksyn kuluessa.

x  x  x

Marraskuun lopulla 2019 Pekka Haavisto perusteli ihmisoikeusperustaista ulkopolitiikkaa sillä, että ”puolustamme sellaista maailmanjärjestystä, jossa meillä on liikkumatilaa, ja jossa itsellämmekin on mahdollista ylläpitää rauhaa, vakautta ja vaurautta”.

Hän sanoi, että ihmisoikeudet ovat meille tärkeiden globaalien arvojen puolustamista. ”Liittolaisten löytäminen niiden arvojen puolustamisessa lisää myös omia toimintamahdollisuuksiamme ja omaa turvallisuuttamme”.

Kuinka on käynyt?

Ihmisoikeusperustaisuus johti siihen, että Suomi liittyi ”uuteen kylmään sotaan” ja astui sen etulinjaan.

Liikkumatila ihmisoikeuksien edistämisessä on kaventunut ja se on muuttunut valikoivaksi. Liittolaismaan oloja ja politiikkaa ei saisi arvostella. Sama koskee kumppanimaita.

Valikoivuus liittyy myös toimintaan globaalien arvojen puolustamisessa. Kehitysyhteistyön määrärahoja on leikattu ja niiden painopistettä on siirretty köyhistä kehitysmaista Ukrainaan.

Yhteydenpidossa ja yhteistyössä kehittyvien maiden kanssa on luovuttu kestävän kehityksen periaatteista ja ryhdytty valikoimaan kumppaneita ”uuden kylmän sodan” rintamalinjojen mukaan.

Kotimainen ihmisoikeuskeskustelukin on ollut valikoivaa.

Kaikkinainen rasismi ja syrjintä on aivan oikein yksituumaisesti tuomittu. Tässäkin on kuitenkin toimittu hyvin valikoivasti.

Samat henkilöt, jotka ovat olleet huolissaan ulkomaalaisiin kohdistuvasta rasismista ja syrjinnästä, ovat itsekin käyttäneet räikeän rasistista kieltä venäläisistä.

Kauas on siis etäännytty niistä ihanteista, joista Pekka Haavisto vuonna 2019 puhui.

Niiden toteuttamiseen on pyrittävä palaamaan.

Uusissakin oloissa Suomen tulee puolustaa itsenäisyyttään ja kansallisia etujaan. Lisäksi meidän on edistettävä ihmiskunnan yhteisiä etuja ja ihanteita. Näissä puitteissa ihmisoikeuksien edistämisellekin on yllin kyllin tilaa.