Jussi, Olli ja minä

Eilen Jussi Halla-aho ilmoitti antavansa suostumuksensa Perussuomalaisten presidenttiehdokkaaksi.

Helsingin Sanomat julkaisi tänään jutun, jossa todettiin Halla-ahon Ylen haastattelussa tarkentaneen aikaisemmin sanomaansa toteamalla, että suomalaisessa yhteiskunnassa on hänen mielestään ”epädemokraattisia ja totalitaarisia tendenssejä”:

”Halutaan rajoittaa sitä, minkälaisiin asioihin kansalaisilla ja kansanedustajilla on oikeus ottaa kantaa, ja mitkä ovat esimerkiksi eduskunnan toimintavapauden rajat, kun uudistetaan lainsäädäntöä. Toisin sanoen yhä useampi asia on joidenkin ihmisten mielestä lakannut olemasta poliittinen kysymys ja mielipidekysymys, ja niitä aletaan markkinoida jonkinlaisina itsestäänselvyyksinä, joista on sallittu ainoastaan yksi mielipide.”

Halla-ahon mukaan ”tasavallan presidentin kuuluu olla tässä asiassa suunnannäyttäjä ja rohkaista ihmisiä ottamaan kantaa”.

Samassa jutussa valitsijayhdistyksen ja Keskustan ehdokkuutta tavoitteleva Olli Rehn irtisanoutuu Halla-ahon näkemyksestä.

Omalta osaltani voin Jussi Halla-ahon tähän mielipiteeseen yhtyä.

x x x

Monessa muussa suhteessa olen Halla-ahon kanssa eri mieltä.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa Halla-ahon ajattelua ja toimintaa häiritsee hänen voimakas Venäjän-vastainen asenteensa.

Itse suhtaudun kaikkiin ulkovaltoihin kiihkottomasti ja tasapuolisesti. Kaikessa pyrin toteuttamaan Suomen kansallisia etuja. Suomen itsenäisyyttä ja puolueettomuutta olen puolustanut kaikkiin suuntiin.

Suomettumisen kaudella olin tästä syystä Neuvostoliiton epäsuosiossa, ja KGB yhdessä Kalevi Sorsan ja Mauno Koiviston kanssa jopa juonitteli minua vastaan.

Yhdysvaltoihin ja muihin johtaviin länsimaihin olen aina suhtautunut myönteisesti ja rakentavasti. Kylmän sodan kaudellakin pyrin kaikin voimin kehittämään yhteistyötä niiden kanssa.

Mielestäni Suomen olisi ollut viisasta säilyttää puolueettomuusasemansa.

Naton jäsenmaana Suomen puolustus nojautuu liittosuhteeseen, ja joudumme osallistumaan myös muiden maiden puolustamiseen.

Nato-maanakin Suomella tulee olla itsenäinen ulko- ja turvallisuuspolitiikan linja.

Toinen meitä kahta erottava merkittävä tekijä on suhtautuminen kehityspolitiikkaan.

Jussi Halla-aho on pyrkinyt voimakkaasti vähentämään Suomen osallistumista kansainväliseen kehitysyhteistyöhön tai jopa lopettamaan sen kokonaan.

Oma käsitykseni on, että Suomen on kansakuntana osallistuttava ihmiskunnan yhteisten ongelmien ratkaisemiseen. Tämä on monin tavoin myös omien kansallisten etujemme mukaista.

Kehityspolitiikan avulla voidaan muun muassa ennalta ehkäistä hallitsematonta maahanmuuttoa.

x x x

Jussi Halla-aho antoi suostumuksensa oman puolueensa presidenttiehdokkaaksi. Hänen tulkitaan piikitelleen niitä puolueiden ehdokkaita, jotka pyrkivät ehdolle myös valitsijayhdistyksen kautta.

Tässä suhteessa Pekka Haaviston ja Olli Rehnin asema on hyvin erilainen.

Haavisto on vain valitsijayhdistyksen ehdokas, jonka valintaa Vihreät puolueena lisäksi tukee.

Rehn sen sijaan pyrkii sekä valitsijayhdistyksen että puolueensa Keskustan ehdokkaaksi.

Olli Rehnin kampanjan erikoisuus käy havainnollisesti esille Iltalehden viime torstaina julkaisemasta jutusta. Siinä Keskustan puoluesihteeri Riikka Pirkkalainen kommentoi Keskustan tilannetta.

Puoluesihteerin kommenteissa sekoittuvat toisiinsa Keskustan esivaali ja valitsijayhdistyksen toiminta.

Ensin puolueessa valmisteltiin esivaalia ehdokkuudesta. Sen yhteydessä lähes kaikissa Keskustan piirikokouksissa teetettiin kannanottoja, joissa vedottiin Olliin, että hän antaisi suostumuksen puolueen ehdokkaaksi. Tällä varmisteltiin sitä, että esivaalia ei tule.

Suostumusta Keskustalle ei Olli kuitenkaan antanut, vaan ilmoitti asettuvansa valitsijayhdistyksen ehdokkaaksi. Hän toivoi, että myös puolue asettaisi hänet ehdolle.

Valitsijayhdistyksen johto koostuu keskustalaisista. Keskustan järjestöväki on pantu keräämään sille kannattajakortteja, kuten Iltalehden jutussa kerrotaan.

Puoluesihteeri sanoo Iltalehdelle, että vaalilaki tunnistaa valitsijayhdistysten ja puolueiden yhteiset ehdokkaat: ”Vaalilaki on jo ennakoinut tapaukset, josta Olli Rehnin yhteydessä mahdollisesti puhutaan, vaikka virallinen kampanja menee valitsijayhdistyksen kautta.”

Tällaista ”tapausta” ei vaalilaissa kuitenkaan ole ennakoitu.

Ainoa ennakkotapaus on vuodelta 1988, jolloin Mauno Koivisto oli kahden puolueen – SDP:n ja SMP:n – ehdokkaana. Ehdokaslistalla tukiyhdistys ”Pro Koivisto” oli vasta kolmantena.

Sauli Niinistö ja Pekka Haavisto ovat asettuneet vain valitsijayhdistyksen ehdokkaaksi, ja puolueet ovat heitä lisäksi tukeneet.

Ollin tapauksessa puolue olisi nähtävästi ehdokaslistalla ensimmäisenä, kun vaalijärjestelmä perustuu ensi sijassa poliittisiin puolueisiin.

x x x

Jokainen voi itse tykönänsä pohtia, mitä hyötyä olisi siitä, että Olli olisi sekä Keskustan että valitsijayhdistyksen ehdokas, kun valtaosa yhdistykseen kuuluvista on Keskustan jäseniä.

Onkin jo ehdotettu, että Ollikin olisi vain valitsijayhdistyksen ehdokas, ja puolue hänen valintaansa lisäksi tukisi. Tällöin ehdokkaan asettamiseksi koolle kutsuttu suuritöinen ja kallis puoluekokous voitaisiin peruuttaa.

Tällä tavoin voitaisiin myös välttää niitä poliittisia riskejä, joita liittyisi siihen, että Keskusta sitoutuisi ehdokkaaseen, jonka edustama poliittinen linja on kaksissa edellisissä eduskuntavaaleissa vienyt puolueen katastrofaalisiin tappioihin.

Puolueen sisäiset ulko- ja Eurooppa-politiikan linjaerot tulivat esille äskettäin kirjoittamassani blogissa ”Federalismi ja globalisaatio vai itsenäisyys ja kestävä kehitys?”.

Kysymys ei kuitenkaan ole vain Eurooppa-politiikasta, vaan myös sisäpolitiikasta.

Vuodesta 2010 lähtien Keskusta on luopunut perinteisestä aluepolitiikastaan, jolla on vastustettu työpaikkojen ja väestön keskittymistä suurkaupunkeihin ja puolustettu maaseudun ja maakuntien elinvoimaa.

Olli Rehn osoitti näyttävästi oman linjansa, kun hän kesällä 2015 ministeriksi tultuaan heti irtisanoutui puolueen aluepoliittisesta vaaliohjelmasta, jolla olimme voittaneet vaalit. Helsingin Sanomien Vieraskynä -kirjoituksessa hän ryhtyi julkisesti kannattamaan keskittävää metropolipolitiikkaa ja jopa ns. Pisararadan rakentamista.

Tästä purin tuoreeltaan kiukkuani Juha Sipilälle (Eihän tässä näin pitänyt käydä s. 91).

Viime kevään eduskuntavaaleihin käytäessä Keskustan johto ei hyväksynyt puolueen ohjelmaan edes sanoja ”maaseutu”, ”maakunnat” ja ”perusturva”.

Tulokset puhuvat puolestaan.

x x x

Kirjoituksessa mainittu teos on luettavissa kotisivuni kirja-arkistosta. Tässä kirjassa tulevat selkeästi esille muutkin Keskustan sisäiset linjaerot. Ne on hyvä tuntea.