Kansakunta – ihmiskunta (1.)

»Kansakunnan sivistys saa edistymisen virikettä sekä sisältäpäin, yksilöiden pyrkimisestä siveellisyyteen, että ulkoa, kun kansakunta joutuu kosketuksiin toisten kansakuntien kanssa. Isänmaallisuus ei ole silloin mikään erityinen mieltymys vallitsevaan sivistysmuotoon, määrättyyn tapaan ja tottumukseen, vaan – vastakohtana vieraan tavan jäljittelylle – kansallisen kehityksen ja kotimaiselle pohjalle perustetun jalostustyön ihailua.»

Tätä sitaattia tulkittaessa on muistettava Snellmanin sivistyskäsityksen laaja-alaisuus. Vaikka sivistys on ennen muuta henkistä sivistystä, pitää se sisällään kaiken ihmisen aikaansaaman, koko tavan elää ja toimia.

Toinen Snellman-lainaukseni on artikkelista »Kansallisuus ja kansallisuusaate» (3.):

»Mitä tiede vielä ei ole esittänyt, sen ovat kansakunnat käsittäneet, nimittäin, että kansallisuus on oikeus.

Tämä väite on tavalliselle ymmärtämykselle sangen selvä. On jo kauan opetettu, että kansakunnat eivät ole olemassa ainoastaan itseänsä, vaan ihmiskuntaa varten. Niillä on siis tämä velvollisuus. Mutta tästä seuraa myöskin aivan selvästi: niillä on tämä oikeus olla olemassa ihmiskuntaa varten.

Yleismielipide tosin ei ota asiaa aivan tällä tavoin. Se arvelee, että kansakunnalla on oikeus olla olemassa itseänsä varten. Mutta asiaa näinkin käsiteltäessä on itsestään ymmärrettävä, että kansakuntien pitää olla olemassa yleisinhimillistä sivistystä itsessään kehittääkseen, siis tehdäkseen itsensä jäseneksi yleisinhimillisen kehityksen ketjussa.»

Miten sitten voimme täyttää tämän Snellmanin tähdentämän velvollisuutemme ihmiskuntaa kohtaan? Mitä on se »kansallinen kehitys» ja »kotimaiselle pohjalle perustettu jalostustyö», jota meidän olisi »ihailtava» ollaksemme isänmaallisia suomalaisia? Ja mitä me kansakuntana voisimme tehdä, jotta olisimme »jäsen yleisinhimillisen kehityksen ketjussa»?

Suomi maana ja suomalaiset kansakuntana ovat ainutlaatuisia, kuten kaikki maailman maat ja kansat. Meillä on omat olosuhteemme, oma historiamme, omat perinteemme, omat kansalliset ihanteemme.

Suomi on pienomistamisen, pienyrittämisen ja osuustoiminnan maa, puhdaspiirteisemmin kuin mikään muu teollistunut yhteiskunta. Paikallisella itsehallinnolla on Suomessa vahvat juuret.

Suomi on suhteellisen tasa-arvoinen yhteiskunta, jossa elää yhteisvastuun perinne. Vakavista puutteistaan huolimatta sosiaaliturva on Suomessa kansainvälisesti katsoen hyvin järjestetty.

Meidän asuttavanamme on laaja maa, jolla on tavattoman rikkaat uusiutuvat luonnonvarat. Suomalainen tapa asua ja elää liittyy erottamattomasti elävään luontoon. Myös kaupunkeihin muuttaneet ja niihin syntyneet suomalaiset kaipaavat läheistä kosketusta luontoon edes viikonloppuisin ja loma-aikoina. Ja koko kansantaloutemme perustuu uusiutuviin luonnonvaroihimme, ennen muuta metsään. (4.)

Luonto-suhteen ohella toinen hallitseva suomalaisuuden erityispiirre on henkisten arvojen ja henkisen kulttuurin merkittävä osuus kansakuntamme elämässä. Suomella on vahva kansansivistyksen perinne. Itsensä sivistäjinä suomalaiset ovat ainutlaatuisen aktiivisia. Taide ja tiede ovat tuottaneet kypsiä, nimenomaan suomalaisia hedelmiä, jotka parhaimmillaan usein ilmentävät läheisyyttä luontoon. Suomen kansan suurmiehet eivät ole olleet niinkään talouden ja tekniikan johtohahmoja, vaan hengen jättiläisiä.

Meidän on selkeästi nähtävä – tunnistettava ja tunnustettava – omat kansalliset erityispiirteemme ja jalostettava niitä edelleen. Rakentamalla Suomesta tasa-arvoista, rakenteeltaan hajautettua ja luonnonmukaista sivistysyhteiskuntaa voimme sekä parantaa Suomen kansan omaa elämää että myös antaa oman persoonallisen panoksemme yleisinhimillisen kehityksen ketjuun.

Mutta tämä ei vielä riitä. Olemme olemassa ihmiskuntaa varten myös siinä mielessä, että meidän on annettava panoksemme koko ihmiskunnan ongelmien voittamiseen olemalla mukana tähän tähtäävässä kansainvälisessä yhteistyössä. Tämä on myös oman kansallisen etumme mukaista.

Ihmiskunnan polttavin ongelma on ihmisen ja hänen taloutensa suhde luonnontalouteen. Luonnontieteellinen ja tekninen kehitys on antanut ihmiselle mahdollisuuden ratkaista monia polttavia ongelmia, mutta samalla myös välineet muuttaa omaa elinympäristöään tavalla, joka saattaa johtaa koko ihmiskunnan tuhoutumiseen. On sanottava jopa jyrkemmin: jos nykyinen kehityssuunta jatkuu, ihmiskunta ajautuu väistämättä yhä paheneviin ympäristövaurioihin ja lopulta inhimillisen kulttuurin tuhoon. Yhä kasvavan ihmiskunnan vuodesta toiseen lisääntyvä tavaroiden tuotanto ja kulutus on sovittamattomassa ristiriidassa elävän luonnon toimintaperiaatteiden kanssa. Ihmiskunnan on perustavanlaatuisesti muututtava – tai se tuhoutuu.

Tekniikan kehitys voi auttaa ihmisen talouden ja luonnon talouden yhteensovittamista, mutta se ei poista nykysuuntauksen ja luonnon välistä perusristiriitaa. Kaikki liittyy kaikkeen – tämä on otettava ratkaisuja etsittäessä huomioon. Kehitysmaiden ongelmiin on käytävä käsiksi laajalla ja tehokkaalla kansainvälisellä yhteistyöllä. Kehitysmaissakin on päästävä väkivallan käytöstä rauhan oloihin ja ihmisoikeuksien noudattamisen. Väestönkasvua on saatava hillityksi. Niissä on päästävä luonnonmukaisen sivistysyhteiskunnan rakentamiseen. Tarvitaan tehokasta ihmiskuntapolitiikkaa. Teollistuneissa maissa on puolestaan siirryttävä yksipuolisesti materialistisiin arvoihin perustuvasta kulutuskulttuurista kohti henkisten hyvinvointiarvojen yhteiskuntaan.

Ajatus kansainvälisen ympäristönsuojeluyhteistyön kohottamisesta aseidenriisuntapyrkimysten rinnalle keskeisen tärkeäksi kansainvälisen politiikan kysymykseksi ei siis ole mikä tahansa päivänpoliittinen puheenvuoro, vaan pitkälle ja laajalti ihmiskunnan tulevaisuuteen suuntautuva kannanotto. Esitys kansainvälisen ympäristönsuojeluyhteistyön ottamisesta lähivuosien ja ensi vuosikymmenen suurprojektiksi Suomen ulkopolitiikassa ei ole vain tärkeäksi koetun asian painottamista, vaan vakava ajatus Suomen ulkopoliittisen aktiivisuuden suuntaamisesta myös näille uusille alueille ja urille.

Miksi Suomen pitäisi olla tässä edelläkävijä? Siksi, että Suomella on kansallisen erikoisluonteensa vuoksi tähän paremmat mahdollisuudet kuin ehkä millään muulla kansakunnalla. Suomen kansalla on edelleen elävä luonto-suhde, jota kaupungistuminen ei ole rikkonut. Kansakunta tietää luonnontalouden perustotuudet. Suomi elää metsistä ja muista uusiutuvista luonnonvaroistaan. Luonteeltaan suhteellisen lievätkin ympäristökatastrofit saattavat vakavasti vahingoittaa Suomen talouden perustaa. Suomella on siis selkeä kansallinen intressi taistella luonnon tehokkaamman suojelun puolesta. Ja Suomella on ainutlaatuinen ulkopoliittinen asema, jota voidaan tässäkin hyödyntää koko ihmiskunnan hyväksi. Nyt tarvitaan yhteisymmärryksen rakentamista sekä idän ja lännen välillä että pohjoisen ja etelän välillä. Kysymys on koko ihmiskunnan »kehitysyhteistyöstä».

Ihmisen talous on saatettava sopusointuun luonnon talouden kanssa. Tämä edellyttää rinnalleen toista kansainvälisen yhteistyön suurhanketta, henkisten voimien kokoamista ja niiden kehittämistä koko ihmiskunnan hyväksi. Tässäkin Suomella voi olla tärkeää annettavaa yleisinhimillisen kehityksen ketjuun.

Nykyisen kehityssuunnan muuttamiseksi ja uuden suunnan löytämiseksi tarvitaan ennen muuta filosofisen ajattelun voimaa. Se voi luoda perustaa uusille suuntauksille tieteen kaikilla aloilla muuttaen vähitellen kansallisia kulttuureja ja koko ihmiskuntaa. Eikö Suomi voisi tässäkin antaa tärkeän panoksen yleisinhimillisen kehityksen ketjuun? Eikö Suomi voisi sijoittaa osan kasvavista tieteellisen tutkimuksen voimavaroistaan sellaisen kansainvälisen tiedeakatemian perustamiseen, joka keskittyisi filosofiaan painottuvaan työhön ihmiskunnan polttavimpien ongelmien ratkaisemiseksi? Voisiko tästä nousta uudenlainen »Helsingin henki», joka kantaisi vieläkin kauemmaksi ja vaikuttaisi vieläkin väkevämmin kuin 1970-luvun liennytyshenki idän ja lännen välillä?

Kansainvälisen ympäristönsuojeluyhteistyön ja sille henkistä perustaa luovan työn hyväksi on toimittava sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla. Sisäisessä kehityksessään Suomen tulee elää sekä luontoa että ihmistä ajatellen kestävällä tavalla – luoda Suomesta luonnonmukaista yhteiskuntaa.

Yhdistämällä uusiutuvat luonnonvarat ja uusi, entistä luonnonmukaisempi tekniikka Suomeen voidaan luoda vahva talous, joka turvaa maamme taloudellisen riippumattomuuden ja luo samalla voimavarat osallistumisellemme ihmiskunnan yhteisten ongelmien ratkaisemiseen. On painokkaasti todettava, että myös sijoituksemme ympäristönsuojeluun, tieteeseen ja yleensäkin sivistykseen sekä niihin liittyvään kansainväliseen vuorovaikutukseen vahvistavat kansallista talouttamme.

Ympäristönsuojelussa Suomen on kehitettävä sekä tieteellisiä että hallinnollisia valmiuksiaan. Tutkimus- ja tuotekehitysvaroista on suunnattava tuntuva osuus ympäristötutkimukseen ja alan tekniikan kehittämiseen. Ulkoasiainministeriöön on luotava vahva hallinnollinen yksikkö kansainvälistä ympäristönsuojeluyhteistyötä varten. Ympäristönsuojelussakin yhteistyö naapurimaiden, pohjoismaiden ja Neuvostoliiton kanssa on tärkeintä. Mutta sen lisäksi on ympäristönsuojelun tehostamiseksi kehitettävä kaikki yhteistyöfoorumit ja -tasot kattava toimintastrategia – mieluimmin yhteistyössä muiden pohjoismaiden kanssa.

Henkisten voimien kokoamisessa ja kehittämisessä valtiovallan asema ja tehtävät ovat toisenlaiset. Kansainvälisen yhteistyön aikaansaaminen on vapaan akateemisen yhteisön käsissä. Tällä alalla uutta voidaan luoda ennen muuta turvaamalla tieteelliselle työlle ja siihen liittyvälle kansainväliselle vuorovaikutukselle riittävät voimavarat. Tähän tähtää ajatukseni Suomeen perustettavasta tiedeakatemiasta. Yksi mahdollisuus kansainvälisen yhteistyön lisäämisessä voisi olla Yhdistyneitten Kansakuntien Yliopiston kehittäminen laitokseksi, joka suuntautuisi – oman akateemisen vapautensa tietysti säilyttäen – kehityskysymysten tähänastista laaja-alaisempaan tutkimiseen. Tämä edellyttäisi myös Helsingissä toimivan YK-yliopiston alaisen WIDER-instituutin työn laajentamista ympäristökysymysten ja koko ihmiskuntaa koskettavien filosofisten kysymysten suuntaan.

Sekä Suomi että koko ihmiskunta elävät voimakkaan murroksen keskellä. Tässä tilanteessa on väärin ja jopa vaarallista ylläpitää pinnallista tyytyväisyyttä ja vakuuttaa, että kaikki on hyvin. Edessämme on suuria ongelmia. Niistä pitää avoimesti keskustella. Niiden ratkaiseminen edellyttää pureutumista inhimillisen toiminnan perusteisiin, politiikan aatteellisiin lähtökohtiin. Nyt tarvitaan tulevaisuuden visioita.

Suomen politiikka ei saa olla päämäärätöntä ajelehtimista, sopeutumista ja alistumista, vaan me tarvitsemme selvän suunnan sekä kansakunnan omalle elämälle että työllemme koko ihmiskunnan hyväksi.

Olisiko niin, että Suomen nykyinen poliittinen suuntaus saa »dialektisen» vastavaikutuksensa siinä, että sen vaihtoehdoksi kasvaa itsestään ja tehtävistään tietoisen Suomen kansan oma linja, suomalainen suunta? Olisiko niin, että tämä Suomi voisi olla tärkeä tekijä siinä koko ihmiskuntaa koskevassa muutoksessa, jossa luontoa riistävä ja tuhoava ihminen kääntää kehityksen suunnan ja sopeuttaa oman taloutensa luonnon talouteen? Tähän työhön meidän on tarmokkaasti ryhdyttävä – myös täyttääksemme kansakuntana velvollisuutemme koko ihmiskuntaa kohtaan.

Viitteet:

*1. Tämä luku perustuu Paavo Väyrysen puheeseen Vantaalla 2.1.1988.

*2. Snellman, Juhana Vilhelm (1928/1). Valtio-oppi. Sisältyy teokseen »J. V. Snellmanin kootut teokset», 2. osa. Porvoo, s. 15.

*3. 2. Snellman, Juhana Vilhelm (1928/2). Kansallisuus ja kansallisuusaate. Sisältyy teokseen »J. V. Snellmanin kootut teokset», 2. osa. Porvoo, s. 299.

*4. Vrt. Saarinen, Esa (1987). Onko suomalaisuus mahdollista? Esitelmä julkaistu EVA:n julkaisussa »Kuinka selviytyä informaatiomullistuksesta» (1988).