Himasen filosofia paljastaa Kataisen ideologian
Esitin vapputervehdykseni yhteydessä arvion filosofi Pekka Himasen ”Sinisestä kirjasta”. Palaute oli myönteistä.
Vasta vapun jälkeen sain luettavakseni Sami Moision viime vuonna ilmestyneen teoksen ”Valtio, alue, politiikka”. Moisio on Oulun yliopiston maantieteen professori. Vaikka Moisio tarkastelee maantieteilijänä Pekka Himasen filosofian vaikutuksia lähinnä Suomen aluekehitykseen, hän asettaa sen myös laajempaan tieteelliseen ja kansainväliseen yhteyteen.
Moision teos paljastaa herkullisella tavalla Suomea viime vuosina hallinneen poliittisen suuntauksen aatteellisen taustan. Kysymys ei ole puoluepoliittisesta ideologiasta, vaan laajemmasta yhteiskuntaamme levinneestä ajattelutavasta.
Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen näyttää suorastaan ihastuneen Himasen oppeihin, mutta niillä on laajaa kannatusta myös muiden puolueiden keskuudessa.
Pääkaupunkiseutua ja harvoja maakuntakeskuksia paisuttava metropolipolitiikka, sille alistettu kunta- ja sote -hanke, Helsingin seutua suosiva yliopistouudistus ja suuryrityksille edulliset veroratkaisut ovat tämän poliittisen suuntauksen ilmentymiä. Kysymyksessä on keskittämisen ideologia, jota perustellaan globalisaatiolla.
Pekka Himanen, Manuel Castells ja monet muut tutkijat ovat epäilemättä oikeassa, kun he ennustavat maailmantalouden kehittyvän verkostoksi, johon syntyy ”korkeamman arvonlisäyksen kohtia”.
Himanen kuitenkin erehtyy, kun hän perustaa Sinisessä kirjassaan Suomen ”Kestävän kasvun mallin” sen varaan, että Suomeen kehittyisi tällainen globaalin verkostotalouden huippukeskus.
Kirjoitin Sinistä kirjaa arvioidessani:
”Globalisaatio on jo ajanut tämän ajattelun ohi. Nousevat kehitysmaat ovat vahvoja ylijäämätalouksia, jotka ovat teknologisessa kehityksessään monella alalla ylittäneet länsimaiden tason. Ja sama suunta jatkuu. Nämä maat eivät tyydy – Himasen kieltä käyttääkseni – toimimaan globaalin arvoverkon alemman arvonlisäyksen kohtina. Kaikkein vahvimmat suomalaiset yritykset voivat menestyä tässä globaalissa kilpailussa, mutta pelkästään niiden varaan Suomen kansan aineellista hyvinvointia ei voida kestävällä tavalla rakentaa. Tämän osoitti Nokian kohtalo.”
Suomen talouden tulevaisuutta ajatellen globalisaatiosta tulee vetää jokseenkin päinvastainen johtopäätös kuin Himasen esittämä.
Globalisaation aikaansaaman talouskasvun vuoksi maaseudun ja maakuntien luonnonvarojen arvo on pysyvällä tavalla noussut.
Suomeen avataan runsaasti uusia kaivoksia. On turvattava niiden ympäristöllinen kestävyys. Jatkojalostusta on pyrittävä saamaan Suomeen.
Vielä suurempi merkitys on uusiutuvilla luonnonvaroillamme. Niihin perustuvia innovaatioita ja investointeja on edistettävä. Nämä keksinnöt ja hankkeet syntyvät metsä- ja elintarviketeollisuuden suuryritysten piirissä, mutta yhä enemmän myös pienissä yrityksissä – siellä missä luonnonvaroja hyödynnetään.
Suomen tulevaisuus on hajautetussa alue-, palvelu- ja yritysrakenteessa.
Kyseenalaiseksi on asetettava myös Himasen filosofia – tai pikemminkin se tapa, jolla sitä nyt käytetään.
Himanen kirjoittaa arvokkaasta elämästä kaiken toiminnan tavoitteena, mutta tämän retoriikan suojissa toteutetaan materialistisiin arvoihin perustuvaa politiikkaa, joka laiminlyö ihmisten henkisiä ja yhteisöllisiä tarpeita.
Tällä tavoin ei edistetä arvokasta elämää.
