Ulkoministerinä kohtasin osittain samoja ongelmia kuin Keijo Korhonen

Helsingin Sanomat julkaisi tänään kirja-arvion Juhani Suomen teoksesta ”Ulkoministeriä kaatamassa. Operaatio Keijo Korhosta vastaan 1976–1977”. 

Juttunsa HS tiivistää ingressiin:

”Toukokuun 10. päivänä 1977 presidentti Urho Kekkonen taipui Tehtaankadun kahdeksan kuukautta jatkuneen painostuksen jälkeen. Presidentti kertoi Neuvostoliiton suurlähettiläälle Vladimir Stepanoville, että hän oli päättänyt ”vapauttaa” ulkoministeri Keijo Korhosen (kesk). Presidentin mukaan Korhonen oli tietorikas ja hyvä mies, mutta häneltä puuttui kokemusta ja hän oli osoittautunut ”jossain määrin ylimieliseksi”.

Uudeksi ulkoministeriksi tulee Paavo Väyrynen, Kekkonen kertoi.

”Stepanovilla ei huomauttamista. Kysyi, saako puhua Moskovassa Väyrysestä. Minä: saat”, Kekkonen kirjoitti päiväkirjaansa.

Stepanovin jälkeen vaihdoksesta sai tiedon Korhonen. Kekkosen mukaan Korhonen oli ”alakuloinen”.”

Jutussa HS kertoi ja arvioi:

”Ero sujui vaivihkaa, koska pääministeri Martti Miettusen (kesk) vähemmistöhallitus erosi ja seuraajaksi nimitettiin Kalevi Sorsan (sd) vasemmiston ja keskustan hallitus. Ulkoministeriksi nousi Paavo Väyrynen.

Kyseessä oli suomettuneisuuden mustin hetki.”

Saattaa olla, että se oli mustin hetki. Sama meno kuitenkin jatkui ja jopa paheni Mauno Koiviston presidenttikaudella.

x  x  x

Kerron ulkoministeri-nimitykseni taustoista ja viranhoidon alkuvaiheista vuonna 1993 ilmestyneessä kirjassani ”On totuuden aika 1”. 

Teokseni sivuilla 153-154 kerron nimityksestäni:

”Ulkoasiainministerin valinta oli vaikea ratkaisu. Tällä kertaa se oli tavallista enemmän presidentin käsissä. Kun uuden hallituksen muodostamiseen ryhdyttiin, oli jo selvää, että ulkoministeri vaihtuisi. Toisaalta Kekkonen ei edelleenkään halunnut Ahti Karjalaista tälle paikalle. 

En tiedä tietenkään, mitä kaikkia keskusteluja noina aikoina käytiin, mutta minun nimeni otti tietääkseni esille Eino Uusitalo. Tämä oli ennakkoluuloton ajatus: valita ulkoasianministeriksi 30-vuotias mies, jolla ei ollut työkokemusta tältä alalta. Kekkonen hyväksyi Uusitalon ehdotuksen ja niinpä tiesin jo virallisten neuvottelujen käynnistyessä, mikä minun asemani tulisi olemaan. Kekkosen luvalla tämä myös julkistettiin neuvottelujen ollessa vielä alkuvaiheessaan; hänkin halusi katkaista spekulaatiot.

Salkkujaosta neuvoteltaessa syntyi ongelmia sen vuoksi, että mikään puolue ei halunnut ulkomaankauppaministerin salkkua. Tästä syystä tehtiin se epätavallinen ratkaisu, että ulkomaankauppaministerin tehtävät tulivat ulkoministerin hoidettavaksi: johdettavakseni tuli koko ministeriö. Sain näin hoidettavakseni valtaisan työtaakan. Samalla sain tilaisuuden oppia kaiken ulkomaankauppaan liittyvän. Tästä minulle on ollut myöhemmin suuri hyöty.”

Tultuani nimitetyksi ulkoasiainministeriksi kohtasin osittain samoja ongelmia kuin Keijo Korhonen. Syytkin olivat osittain samat. 

Neuvostoliitto tuki Ahti Karjalaisen valintaa Urho Kekkosen seuraajaksi. Tästäkin syystä se toivoi Karjalaista ulkoministeriksi. Tästäkin syystä se osoitti mieltään Korhosta vastaan, jolla presidentti Kekkonen oli syrjäyttänyt Karjalaisen.

Kirjassani kerron omista kokemuksistani (mt. s. 166): 

”Ahti Karjalainen otti raskaasti sen, että minut nimitettiin ulkoministeriksi. Hän puhui eri yhteyksissä siitä, että K-linja on hajotettu ja että minä olen muodostanut puolueeseen kolmannen linjan. Puolueasioita hoitavat Neuvostoliiton suurlähetystön virkailijat puhuivat suureen ääneen samaa.

Syyskuun puolivälissä otin yhteyden ministerineuvos Streltsoviin, silloiseen Neuvostoliiton va. asiainhoitajaan, ja vetosin häneen vakavasti tällaisen toiminnan lopettamiseksi. Keskustelumme jälkeen tilanne oleellisesti parani.”

Vaikeudet kuitenkin jatkuivat. 

Urho Kekkosen yrityksistä huolimatta minulle ei hänen kaudellaan järjestetty virallista ulkoministerivierailua Moskovaan. Tultuani valituksi kesällä 1980 Keskustapuolueen puheenjohtajaksi, minua ei kelpuutettu hoitamaan edes puoluetason yhteyksiä NKP:n kanssa. (mt. ss. 314-319) 

x  x  x

Keijo Korhosen oli vaikea sopeutua siihen, että olin tullut hänen seuraajakseen. 

Myöhemmin kitkaa suhteisiimme toivat myös vuoden 1994 presidentinvaalit, joihin Korhonen osallistui kansalaisliikkeen ehdokkaana.

Myöhemmin suhteemme korjaantuivat. Kerroin tästä muistokirjoituksessani, jonka julkaisin 8.6.2022 saatuani tiedon hänen kuolemastaan: 

”Eilen saapui suruviesti Keijo Korhosen kuolemasta.

Se palautti mieleeni kohtaamisiamme vuosikymmenten varrella.

Tutustuin Keijoon 1970-luvun alussa, kun toimin pääministerin sihteerinä Ahti Karjalaisen johtamassa hallituksessa. Mieleeni on jäänyt erityisesti yhteinen matkamme Karjalaisen virallisella vierailulla Moskovaan ja Krimille keväällä 1971.

Tämän matkan yhdessä meillä oli tilaisuus mukavaan yhdessäoloon ja antoisiin keskusteluihin.

Keijo teki vakuuttavan vaikutuksen ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntijana, joka otti terävästi kantaa asioihin.

Seuraavat muistot ovat ajalta, jolloin tulin toukokuussa 1977 ulkoministeriksi.

Keijo Korhonen oli edeltäjäni. Hänen oli vaikea luopua ulkoministerin virasta.

Ulkoministerikauteni alussa Keijo toimi ministeriön johtavana virkamiehenä. Yhteistyö ei ollut aivan helppoa.

Näiltä ajoilta ovat peräisin monet niistä Keijon lausunnoista, joita hän myöhemmin kertoi katuneensa.

Seuraavan kerran tiemme kohtasivat vuoden 1994 presidentinvaaleissa.

Niiden jälkeen emme olleet Keijon kanssa yhteyksissä vuosikausiin.

Vuoden 2013 alussa Keijo kuitenkin lähetti minulle kirjeen saatuaan entisten ulkoministereiden joululounaalta otetun valokuvan.

Keijo asui tuolloin Yhdysvalloissa eikä päässyt lounaille koskaan mukaan. Kuva allekirjoituksineen oli häntä kovasti ilahduttanut.

Keijo kirjoitti pitäneensä minua aina erinomaisen hyvänä poliitikkona. Hän totesi peruslinjamme vain eronneen toisistaan isoina ratkaisuaikoina.

Ehdokkuuttaan vuoden 1994 presidentinvaaleissa Keijo perusteli sillä, että minä en ollut hänen mielestään ottanut riittävän tiukkaa kantaa Suomen itsenäisyyden säilyttämisen puolesta ja EU-jäsenyyttämme vastaan.

Keijo kirjoitti ottaneensa vuosien mittaan eri yhteyksissä liian rajua kantaa minun henkilööni. Hän valitteli liioittelujaan ja mahdollista huonoa käytöstään.

Lopuksi Keijo totesi, että olisi joskus mukava tavata nokakkain ja setviä vanhoja asioita.

Vastasin kirjeeseen ja tapaamisehdotukseen myönteisesti. Toivoin, että hän ottaisi Suomessa käydessään yhteyttä.

Tämä toiveeni ei valitettavasti toteutunut.”

x  x  x

Hoidin ulkoministerin virkaa myös Mauno Koiviston johtamassa hallituksessa vuosina 1979-1982. 

Mauno Koiviston tultua tasavallan presidentiksi minut syrjäytettiin ulkoministerin paikalta. (mt. ss. 353-354) 

Keväällä 1993 en tiennyt vielä siitä kovasta poliittisesta pelistä, jolla minut syrjäytettiin. 

Mauno Koiviston ja Kalevi Sorsan arkistojen avauduttua olemme saaneet tietoja siitä, kuinka idänkortilla vuoden 1982 hallitusratkaisun yhteydessä pelattiin.

Urho Kekkonen toimi itsenäisesti pää- ja ulkoministereitä valitessaan, ja antoi täyden tukensa virkoihin nimitetyille.  

Kalevi Sorsa ja Mauno Koivisto sen sijaan neuvottelivat Neuvostoliiton edustajien kanssa sekä pääministerin että ulkoministerin valinnasta. Minua ei kelpuutettu kumpaankaan tehtävään.

Keskustan voitettua seuraavissa eduskuntavaaleissa palasin ulkoministerin virkaan vuosiksi 1983-1987. 

Samaa peliä idänkortilla pelattiin myös vuoden 1987 hallitusratkaisun yhteydessä ja 1980-luvun lopulla.

Näistä tapahtumista löytyy tietoa 21.1.2022 julkaisemastani kirjoituksesta ”Stalinistista menoa” Mauno Koiviston Suomessa  

ja 11.9.2022 julkaisemastani blogista Sorsa-elämäkerta oikoo vääriä tulkintoja ja synnyttää uusia.

x  x  x

Teokseni ”On totuuden aika 1” on luettavissa kotisivuni kirja-arkistosta. 

Urho Kekkosen presidenttikauden tapahtumista voi saada tietoa myös vuonna 2016 kirjoittamastani näytelmästä ”Urho ja hänen kisällinsä”, jonka käsikirjoitus on julkaistu kirjassani ”Kukahan nämäkin sotkut selvittää?”. Tämäkin teos on luettavissa kirja-arkistostani, ja näytelmän taltiointi on katsottavissa Youtubesta.

Tietoja 1980-luvun tapahtumista on saatavissa myös Alfa-TV:lle tuotetun Dissidentti-ohjelman 7. jaksosta ”Mauno Koivisto vainosi minua”. Muutkin Dissidentti-jaksot ovat katsottavissa Youtubesta.