Kaksi näytelmää Urho Kekkosesta

Alkukesästä sain kutsun Nastolassa jo 40 vuoden ajan toimineeseen Pisarateatteriin, jossa valmistauduttiin esittämään näytelmä ”Kekkonen – syntymästä kuolemattomuuteen”.

Päätin heti ottaa kutsun vastaan, vaikka olinkin suunnitellut viettää koko kesän Keminmaalla.

Kutsu Pisarateatteriin vaikutti välillisesti myös Pohjanrannan kesäteatterin toimintaan.

Kevään mittaan olin ajatellut lämmittää uudelleen ja täydentää 10 vuotta sitten esitetyn näytelmän ”Urho ja hänen kisällinsä”. Tästä ideasta olin jo luopunut.

Kutsu Nastolaan viritti mieleeni ajatuksen toisenlaisesta Kekkos-näytelmästä. Syntyi käsikirjoitus, joka sekin on hyvin erilainen kuin Pisarateatterin näytelmässä.

x  x  x

Kuluneen viikon keskiviikoksi matkustin varta vasten etelään nähdäkseni Pisarateatterin näytelmän.

Esityksen väliajalla kommentoin näytelmää Etelä-Suomen Sanomien toimittajalle Rasmus Tiihoselle:

Itseäni esittävää hahmoa pidin sympaattisena. Näyttelijäsuorituskin oli oiva.

Näytelmästä sanoin: ”Voiko sitä muuten luonnehtia kuin sanoa, että se on hullu. Se on hulluttelua ja hullua. Siinähän ei ole juuri siteeksikään tosiasioita pohjana, mutta hauskaa on.”

”On tietysti olemassa riski, että osa yleisöstä ottaa monia näytelmän kohtauksia totena.”

Haastattelussa en mennyt yksityiskohtiin, mutta näin jälkikäteen otan yhden esimerkin.

Näytelmän loppupuolella käsitellään yöpakkasia ja noottikriisiä. Siitä on näytelmän käsikirjoittaja Tuomas Parkkinen kirjoittanut oman tulkintansa:

”Tutkijat kiistelevät tänäkin päivänä siitä, tiesikö Kekkonen nootista etukäteen. Oliko hän peräti tilannut sen varmistaakseen uudelleenvalintansa? Kysymyksiin ei saada koskaan vastausta, eikä se ole meidän tarinamme kannalta tärkeätäkään. Vaan olennaista on, että Kekkoselle nootti oli hänen elämänsä lukuisista onnenpotkuista kenties kaikkein merkittävin.

Suomen kansa pidättää hengitystään tietämättä ehkä itsekään miksi. Kekkonen matkustaa Neuvostoliittoon ja tapaa ystävänsä Nikita Hrustsevin. He keskustelevat kahden kesken. Edes tulkkia ei ole todistamassa.

Tapaamisen jälkeen Kekkonen ilmoittaa, että Neuvostoliitto peräytyy vaatimuksistaan. Suomen kansa huokaisee helpotuksesta ja ottaa Kekkosen vastaan sodan torjuneena sankarina. Ajatelkaa, että jo Vainikkalassa Kekkosta on vastassa 10 000 ihmistä, jotka laulavat hänelle Maamme-laulua. Honka luopuu ehdokkuudestaan. Helsingin Sanomat kääntää kurssinsa. Ja presidentinvaalit on enää pelkkä muodollisuus.

Seuraavan kahden vuosikymmenen ajan Kekkonen saa koko äänestysikäisen sukupolven uskomaan, että vain hän ja yksin hän saa pidettyä tankit poissa Helsingin kaduilta. Oliko se totta? Olisiko Neuvostoliitto miehittänyt Suomen, jos joku muu olisi valittu presidentiksi? Sitäkään emme saa tietää, koska harva uskalsi tämän jälkeen edes ajatella miehen syrjäyttämistä. Suomessa kellot oli siirretty Kekkosslovakian aikaan.”

x  x  x

Sattumalta kirjoitin keskiviikkona Iltalehteen Vieraskynä-kirjoitustani ”Veteen piirretty viiva”. Käsittelin siinä yöpakkasia ja noottikriisiä Max Jakobsonin vuonna 1981 julkaiseman samannimisen kirjan pohjalta.

Kirjoituksessani otin esille professori Harto Hakovirran kommentin, jossa hän kiinnitti huomiota siihen Jakobsonin näkemykseen, että Neuvostoliiton Suomeen kohdistaman paineen motivoi ennen kaikkea epäilys poliittisten voimien ryhmittymisen muuttumisesta Suomessa.

Hakovirta kirjoittaa, että ”tämä ei sinänsä ole uutta, mutta lisää punnuksen yhden vaihtoehtoisen tulkinnan vaakakuppiin. Noottikriisin tulkinnassa Jakobson vetää hyvinkin radikaalisti sitä linjaa, että nootin lähettämisen ja kriisin kulun määräsi ensisijaisesti hrushtshevilaisen ja molotovilaisen linjan valtakamppailu Neuvostoliiton johdossa.”

Kirjoitukseni lopussa kerroin siitä, että viime aikoina olen perehtynyt aikaisempaa paremmin Suomen ulkopoliittisen linjan muotoutumiseen, kun olen kirjoittanut Pohjanrannan kesäteatteriin näytelmää ”Suomi Snellmanin, Ståhlbergin ja Kekkosen linjalla”.

Sen olen jo varhaisessa vaiheessa ymmärtänyt, kuinka vahvasti kansallisfilosofimme Juhana Vilhelm Snellman vaikutti Juho Kusti Paasikiven ja Urho Kekkosen ajatteluun ja toimintaan.

Uutta tietoa minulle on ollut se, että ensimmäisellä presidentillämme Kaarlo Juho Ståhlbergilla oli koko valtiomiesuransa ajan selkeä snellmanilainen ulkopolitiikan linja.

Snellmanilaisen realismiin kuuluu myös Max Jakobsonin esittämä viisaus, että jokaisessa maassa ja kaikissa kansainvälisissä suhteissa ulkopolitiikka ja sisäpolitiikka ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään. Raja niiden välillä on kuin ”veteen piirretty viiva”.

x  x  x

Pohjanrannan Kekkos-näytelmä on lievästi sanoen hyvin erilainen kuin Pisarateatterin produktio. Nastolassa esitetään ”kuningaskomedia”, Pohjanrannassa näytelmä historiamme suurimmista valtiomiehistä.

Pohjanrannassa näyttämöllä me asiantuntijat esitämme itseämme, vierailevina tähtinä Snellmanien sukuyhdistyksen puheenjohtaja Marjo Appelgrén ja professori Kari Hokkanen.

Historian suuruudet esiintyvät ainutlaatuisissa audioissa ja videoissa.

Ensi-ilta on 30.7. ja muut iltanäytännöt 31.7. ja 1.8. Sunnuntaina 2.8. näytelmä esitetään päivällä Pohjanranta-keskustelujen yhteydessä (https://pohjanranta.fi/tapahtumat/).