Taaskaan ei Venäjän pelko ole viisauden alku – yhteydet ja yhteistyö on palautettava

Viime päivinä olemme kuulleet lausuntoja, joiden mukaan Venäjä on Suomelle ja Euroopalle vakava, pysyvä ja jopa eksistentiaalinen uhka. Siksi meidän tulisi raskaasti aseistautua ja koventaa otteitamme Venäjää vastaan.

Nämä kannanotot toivat mieleeni syksyllä 2023 julkaisemani blogin, jonka aiheena olivat itärajamme ongelmat. Kirjoitin, että Venäjän pelko ei taaskaan ollut viisauden alku. 

Tuota juttua valmistellessani hain hakukoneella samaan aihepiiriin liittyneitä kirjoituksia. 

Kärkeen tuli yllättäen Kauppalehdessä syksyllä 2014 julkaistu Kaija Ahtelan kirjoitus ”Russofobialla on pitkä historia”. 

Jutun otsikko perustui siihen, että silloin pääministerinä toiminut Alexander Stubb oli nähnyt Suomessa käydyssä Fennovoima-keskustelussa merkkejä russofobiasta sen vuoksi, että ydinvoimalassa oli venäläisomistusta.   

Kaija Ahtela varoitti kirjoituksensa lopussa historian valossa siitä, etteivät ”fobiat lähde lapasesta ja vie mennessään ikävin seurauksin”. 

Viisaita olivat pääministerin ja Kaija Ahtelan kommentit.

x  x  x

Ensimmäisen tähän aihepiiriin liittyneen oman blogini olin julkaissut 14. huhtikuuta 2021. Sen otsikkona oli ollut ”Venäjän pelko ei ole aina viisauden alku”. 

 

Olin varoittanut siitä, ettei Suomen tule Venäjän pelon vuoksi tehdä sitä turvallisuuspoliittista virhettä, että liittyisimme sotilasliitto Natoon.

Kun kirjoitin vuoden 2023 blogiani, Suomi oli jo Naton jäsen. Sen vuoksi itärajamme oli suljettu.

Muistutin mieliin aikaisemmat virheet, joilla Suomi oli Venäjän pelkoa hyväksi käyttäen viety jäseneksi Euroopan unioniin ja euroalueeseen. Meille oli ollut tarjolla parempi vaihtoehto: itsenäisyys osana Euroopan talousaluetta ja Pohjolan yhteisöä.

Kommentoin myös Nato-jäsenyyttä. 

Ennen kuin päätös sen hakemisesta oli tehty, sekä tasavallan presidentti että puolustusvoimain komentaja olivat todenneet, että Suomeen ei silloin eikä näköpiirissä olleessa tulevaisuudessa kohdistunut mitään sotilaallista uhkaa.

Toukokuun 14. päivänä 2022 presidentti Sauli Niinistö oli ilmoittanut Venäjän presidentille Vladimir Putinille, että Suomi liittyy sotilasliitto Natoon. 

Julkisuuteen saatetun presidentin kanslian tiedotteen mukaan Niinistö oli vakuuttanut Putinille, että ”Suomi haluaa jatkossakin hoitaa rajanaapuruuden tuottamat käytännön kysymykset asiallisesti ja ammattimaisesti.”

Jo edellisessä blogissani olin kommentoinut tätä lupausta.

Olin esittänyt, että ”rajan tilanteesta pitäisi keskustella Venäjän kanssa”.

”Jo pitkään oli ollut nähtävissä merkkejä siitä, että Venäjän viranomaisten toimintatavat olivat muuttumassa.  

Uhkaavista ongelmista olisi pitänyt jo varhaisessa vaiheessa keskustella Suomen ja Venäjän hallitusten välillä.”

Nyt raja on ollut jo hyvin pitkään suljettuna. 

On mielenkiintoista, että eilen, samaan aikaan Venäjään kohdistuvien kovasanaisten lausuntojen kanssa, Yle uutisoi, että ”Venäjän rajavartijat ottivat keskiviikkona kiinni neljä Suomeen pyrkinyttä”. 

Olisikohan tämä merkki siitä, että Venäjä olisi valmis palaamaan siihen käytäntöön, että se estää rajalle pääsyn sellaisilta, joilla ei ole sen ylittämiseen tarvittavia asiakirjoja? Tämä on ollut kansainvälisen oikeuden vastaista toimintaa, mutta hyvän naapuruuden nimissä Venäjä on ollut tähän valmis.

Jos Venäjä olisi valmis palaamaan vanhaan käytäntöön, raja voitaisiin varsin nopeasti avata henkilöliikenteelle. 

x  x  x

Suomi ja muut Euroopan unionin jäsenmaat ovat joutuneet hyvin omituiseen tilanteeseen. 

Olemme joutuneet palloksi kovaan suurvaltapeliin, josta 21.7.2022 julkaisemassani blogissa kirjoitin.

Vielä vuosituhannen vaihteessa Euroopan unionin ja Yhdysvaltain suhteet olivat hyvät.

Yhdysvallat tuki ”uuden Euroopan” rakentamista, itäisen Keski-Euroopan ja Baltian maiden liittymistä yhdentymiskehitykseen ja yhteistyön kehittämistä Venäjän kanssa.

Ongelmia syntyi sen jälkeen, kun Yhdysvallat alkoi puuttua sotilaallisesti Euroopan lähellä olevien alueiden asioihin.

EU-maille tämä aiheutti suuria ongelmia muun muassa pakolaisuuden ja sotilaalliseen kriisinhallintaan osallistumisen vuoksi.

Viime vuosina yksi suurimmista ristiriitojen aiheuttajista on ollut suhtautuminen Ukrainan tapahtumiin.

Vuoden 2014 helmikuussa alkanut Ukrainan sisällissota on jakanut yhtäältä ”vanhaa Eurooppaa” ja toisaalta Yhdysvaltoja ja ”uutta Eurooppaa”.

 

Vuoden 2022 alussa Ranska ja Saksa yrittivät viimeiseen saakka estää tämän jäätyneen konfliktin muuttumisen ”kuumaksi sodaksi”. Nämä yritykset epäonnistuivat, ja Ukrainasta tuli Yhdysvaltain käynnistämän ”uuden kylmän sodan” ydin.

EU:n jäsenmaat joutuivat maksamaan kovan hinnan Venäjälle asetetuista pakotteista ja sen määräämistä vastapakotteista. Yhä ilmeisemmäksi on käynyt, että länsimaat kärsivät niistä enemmän kuin Venäjä.

Ukrainan sodan piti yhdistää länsimaita ja saada kaikki tukemaan ”uutta kylmää sotaa”. Näin ei ole käynyt.

x  x  x

Nyt olemme joutuneet suuriin vaikeuksiin myös Yhdysvaltain sisäisen valtataistelun vuoksi.

Ukrainan kriisi käynnistyi sisällissotana Barack Obaman presidenttikaudella, jolloin Joe Biden toimi varapresidenttinä.

Ensimmäisellä kaudellaan Donald Trump yritti liennyttää suhteita Venäjään ja lievittää sille asetettuja pakotteita. 

Täysimittaiseen sotaan ajauduttiin Joe Bidenin presidenttikaudella. Vaikka useimmat EU:n jäsenmaat tukivat Ranskan ja Saksan ponnistuksia sodan estämiseksi, lähes kaikki ovat osallistuneet Ukrainan tukemiseen.

Donald Trumpin valinta toiselle presidenttikaudelle johti täyskäännökseen Yhdysvaltain politiikassa. Nyt sota pyritään lopettamaan nopeasti tavalla, jota Ukrainan ja Euroopan on hyvin vaikea hyväksyä.

Yhdysvaltain ja Euroopan välille on syntynyt pahoja ristiriitoja.

Mitä voimme tehdä?

Olisi tietysti pyrittävä vaikuttamaan rauhansopimuksen sisältöön. Tämä on mahdollista, jos Eurooppa suhtautuu Yhdysvaltain rauhanpyrkimyksiin myötäsukaisesti. 

Toiseksi: myös EU-maiden tulisi ryhtyä palauttamaan yhteyksiään ja yhteistyötään Venäjän kanssa. On palattava yleiseurooppalaiseen, paneurooppalaiseen yhteistyöhön. Tähän liittyen on toteutettava luottamusta lisääviä toimia ja solmittava aserajoitussopimuksia. Tämä vähentää molemmin puolin tarvetta sotilasmenojen kasvattamiseen.

Kolmanneksi: meidän on ryhdyttävä kestävällä tavalla sekä uudistamaan Euroopan unionin rakenteita että kehittämään sen ulkosuhteita. 

Tämän kriisin keskellä saattavat syntyä edellytykset uudistuksille, joilla vihdoinkin ratkaistaan syvenemisen ja laajentumisen välinen ristiriita ja synnytetään ”samankeskisten kehien Eurooppa”.

Ilman tällaista syvällistä uudistustyötä Eurooppa pysyy heikkona ja joudumme tulevaisuudessakin palloksi suurvaltojen taisteluissa.

Yhtenäisyyttä ja voimaa on haettava erilaisuudesta.

x  x  x

Paluu liennytyksen ja rauhanomaisen yhteistyön tielle ei ole helppoa. On kuitenkin muistettava, että paljon vaikeampaa oli siirtyminen kylmän sodan kaudesta uuteen Eurooppaan.

Tästä jotakin tiedän, kun työskentelin olennaisen osan tuosta ajasta ulkoministerinä. Muina aikoina toimin jäsenenä eduskunnan tai Euroopan parlamentin ulkoasianvaliokunnassa.

Tietoa on saatavilla lukuisista muun muassa kirjoittamistani teoksista, joista suurin osa on luettavissa kotisivuni kirja-arkistosta. Joitakin kirjoja voi hankkia Pohjanrannan verkkokaupasta.