Mikä on Nato-Suomen ulkopoliittinen linja?

Julkaisin 10.4. blogikirjoituksen ”Suomelle itsenäinen ulkopolitiikan linja – Suomen linja”.

Lähtökohtanani oli professori (emeritus) Vilho Harlen tammikuussa Pohjanranta-keskusteluissa käyttämä alustuspuheenvuoro, jonka hän oli hiottuna julkaissut kotisivullaan.

Omassa blogikirjoituksessani pyrin selkiyttämään käsitteistöä:

”Nato on puolustusliitto. Puolustuksenkin osalta yhteistyö on rajattua.

Professori Harle kirjoittaa:

”Nato-peruskirjan mukaan jäsenvaltio on velvoitettu puolustautumaan, jos sen alueelle hyökätään. Muiden jäsenmaiden velvollisuutena on puolestaan antaa välittömästi apua hyökkäyksen kohteelle — avun sisällön osalta vapaan harkintansa mukaan. Peruskirja ei velvoita millään tavalla osallistumaan sotilaallisiin interventioihin Nato-alueen ulkopuolella, ellei siellä ole tapahtunut hyökkäykseksi tulkittua iskua jonkun Nato-maan kansalaisia tai (sotilaallista) omaisuutta vastaan. Jos tuollainen isku tapahtuisi, avunantovelvoite laukeaisi, mutta tässäkään tapauksessa velvoite välittömään avunantoon ei estä käyttämästä avun sisällön osalta itsenäistä harkintavaltaa.”

Yhteistyön ydintä on yhteisen puolustuksen suunnitteleminen ja valmisteleminen.

Natolla ei ole yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Tässä suhteessa jäsenmaat ovat itsenäisiä.

Naton jäsenenäkin Suomi voisi harjoittaa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, jossa yhdistyvät toisiinsa yhtäältä kansallisten etujen toteuttaminen ja toisaalta rauhan, ihmisoikeuksien ja kestävän kehityksen edistäminen. Voisimme edelleen toteuttaa moniulotteista ulkopolitiikkaa.”

Kirjoitin, että joka tapauksessa Nato-Suomella tulisi olla itsenäinen ulko- ja turvallisuuspolitiikan linja – Suomen linja.

x x x

Suomen ulkopoliittinen johto ei ole toistaiseksi sanoillaan tai teoillaan osoittanut, millaista ulkopolitiikkaa Naton jäseneksi liittynyt Suomi aikoo toteuttaa.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistön vierailu Etelä-Afrikkaan ja Namibiaan saattaa olla ensimmäinen tapahtuma, jossa Suomen linja alkaa hahmottua.

Etelä-Afrikka on yksi BRICS-maista, ja sillä on läheinen yhteistyö myös Kiinan ja Venäjän kanssa. Ensi kesänä Etelä-Afrikassa järjestetään BRICS-maiden huippukokous, johon myös presidentti Vladimir Putinin on määrä osallistua.

Sauli Niinistö on ilmaissut vakavan huolestumisensa sen vuoksi, että maailma on jakautumassa vaarallisella tavalla kahtia. Tämä pelko on tullut hänen mieleensä kovin myöhään. Joulukuussa 2021 Niinistö ryhtyi edistämään tätä maailman kahtiajakoa ja kytki Nato-jäsenyyden kautta Suomen osapuoleksi ”uuteen kylmään sotaan”.

Esiintyykö Niinistö Pretoriassa Naton edustajana, joka pyrkii etäännyttämään Etelä-Afrikkaa Kiinasta ja Venäjästä? Vai pyrkiikö hän liennyttämään maailman kahtiajakoa?

Myötäileekö Niinistö Pretoriassa monille Nato-maille tyypillistä linjaa, jossa kaikki muu ulkosuhdepolitiikka alistetaan turvallisuuspolitiikalle ja nimenomaan sotilaalliselle turvallisuudelle?

Vai pyrkiikö Niinistö osoittamaan, että Nato-jäsenyydestä huolimatta Suomi jatkaa itsenäisesti omalla vakiintuneen kansallisen ulkopolitiikkansa linjalla ja pyrkii edistämään rauhaa, ihmisoikeuksia ja kestävää kehitystä – sekä taloudellista, yhteiskunnallista että ympäristöllistä?

Ottaako Niinistö kantaa siihen, kuinka on tulkittava Naton peruskirjan jäsenmaille asettamaa velvoitetta osallistua alueen ulkopuolella toteuttavaan kriisinhallintaan? Afganistanin tapauksessa Suomi pyrki edistämään Nato-jäsenyyttään menemällä tässä suhteessa pidemmälle kuin monet jäsenmaat. Eikö tässäkin suhteessa olisi nyt tarve uudelleen arviointiin, kun jäsenyys on toteutunut?

x x x

Helsingin Sanomat julkaisi tänään Pasi Hellmanin Vieraskynä-kirjoituksen ”Turvallisuuspolitiikkaan kuuluu Natossa myös globaali yhteistyö”. Kirjoittaja on kehityspolitiikasta vastaava alivaltiosihteeri ulkoasiainministeriössä.

Hellmanin kirjoitus herättää monia kysymyksiä.

Hellman kirjoittaa:

”Natossa Suomi osallistuu täysipainoisesti yhteiseen puolustukseen ja päätöksentekoon. Nato on nyt merkittävä osa turvallisuuttamme, mutta ei suinkaan ainoa sitä määrittävä tekijä. Natolla on yhteisen puolustuksen lisäksi joukko muita tehtäviä, joiden hoitamista jäsenmailta edellytetään.

Sotilaallisen kriisinhallinnan lisäksi Naton tehtäviin kuuluvat kriisien ehkäisy sekä niiden jälkeinen vakauttaminen ja jälleenrakennus.”

• Naton peruskirja ei velvoita jäsenmaita millään tavalla osallistumaan edes sotilaallisiin interventioihin Nato-alueen ulkopuolella, ellei siellä ole tapahtunut hyökkäykseksi tulkittua iskua jonkun Nato-maan kansalaisia tai (sotilaallista) omaisuutta vastaan, kuten professori Harle kirjoitti.
• Hellman laventaa jäsenyyden velvoitteet jopa kriisien ehkäisyyn sekä niiden jälkeiseen vakauttamiseen ja jälleenrakennukseen.

Hellman jatkaa:

”Kehityspolitiikka on siis olennainen osa myös Nato-Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Silti sitä ei kannata jatkossakaan alistaa kokonaan turvallisuusintresseille. Uhkia ehkäisevän työn lisäksi on joukko muita perusteluja jatkaa pitkäjänteistä työtä.”

• Hellmanin mukaan kehityspolitiikkaa siis ”ei kannata jatkossakaan alistaa kokonaan turvallisuusintresseille”. Onko tämä luettava niin, että turvallisuusintresseillä saa kuitenkin olla siinä hallitseva asema?

Hellman päättää kirjoituksensa:

”Omaa turvallisuuttamme ei rakenneta ainoastaan asejärjestelmillä, vaan tarvitsemme muitakin tapoja vakauttaa ja vaikuttaa globaalisti. Kehityspolitiikka on myös Nato-Suomelle keino, ei päämäärä.”

• Tämä tiivistelmä on vaikeasti tulkittava. Kehityspolitiikalla on omat päämääränsä: köyhyyden poistaminen ja ympäristöllisesti, yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti kestävän kehityksen edistäminen. Ei kai niitä toteuttavaa kehityspolitiikkaa ole tarkoitus alistaa vain Nato-Suomen ulkopolitiikan ”keinoksi”?

x x x

Pasi Hellmanin kirjoitus ja erityisesti sen ajoitus herättää myös kysymyksen, liittyykö se Sauli Niinistön vireillä olevaan Etelä-Afrikan vierailuun. Jos liittyy, on linjanvetoja syytä vielä vakavasti harkita.

Joka tapauksessa Hellmanin kirjoitus osoittaa, että Nato-Suomen ulkopoliittisesta linjasta on saatava aikaan laaja ja perusteellinen keskustelu.

Sitä tarvitaan erityisesti uuden hallituksen ohjelman laatimiseen. Tärkeää on, että myös oppositioon jäävät puolueet kirkastavat omaa linjaansa.