Suomelle itsenäinen ulkopolitiikan linja – Suomen linja

Politiikan tutkimuksen professori (emeritus) Vilho Harle käytti tammikuun alussa järjestetyissä Pohjanranta-keskusteluissa alustuspuheenvuoron aiheesta ”Suomen ulkopolitiikan muutos moniulotteisen ulkopolitiikan viitekehityksen valossa”. Äskettäin hän julkaisi sen viimeisteltynä kotisivullaan.

Alustuksessaan Vilho Harle sijoitti minun vuonna 1988 valmistuneen väitöskirjani ”Suomen ulkopolitiikka – kansallinen doktriini ja tulevaisuuden ihmiskuntapolitiikka” ulkopolitiikan ja kansainvälisten suhteiden tutkimuksen kokonaisuuteen.

Väitöskirjaa kirjoittaessani tarkoitukseni oli auttaa selkiyttämään Suomen silloista ulkopoliittista doktriinia ja poistaa niitä jännitteitä, joita siihen liittyi sekä Neuvostoliiton että länsimaiden suunnalla.

Silloin en tiennyt, että työlläni olisi käytännöllisen kokemuksen ja silloisen ulkopoliittisen doktriinin kokonaisvaltaisen kartoituksen lisäksi myös muuta tieteellistä merkitystä. Väitöskirjan aikoihin professori Harlen soveltamaa englantilaisen koulukunnan moniulotteista ideaa ei suomalaisessa kansainvälisen politiikan tutkimuksessa vielä tunnettu.

Väitöskirjani tieteelliset ansiot liittyvät Harlen mukaan siihen, että loin kokonaiskuvan Suomen ulkopolitiikan moniulotteisuudesta.

Suomi noudatti väitöskirjassani esitettyä puolueettomuusdoktriinia kuluneeseen kevääseen saakka, jolloin Suomi luopui asemastaan sotilaallisesti liittoutumattomana, puolueettomana maana ja liittoutui.

Liittoutumispolitiikan kannattajat pyrkivät tulkitsemaan liittoutumiseksi jo Suomen jäsenyyden Euroopan unionissa. Tämä ilmeni muun muassa joskus käytetyssä määritelmässä, jonka mukaan Suomi ei ollut enää liittoutumaton, vaan ainoastaan sotilasliittoon kuulumaton maa.

Vuonna 1996 julkaisemassani teoksessa ”Suomen puolueettomuus uudessa Euroopassa – kansallinen doktriini ympäristön murroksessa” osoitin, että EU:n jäsenenäkin Suomi voisi edelleen säilyttää puolueettomuusasemansa ja noudattaa suurta osaa puolueettomuuspolitiikansa periaatteista.

Vaalikauden 2019-2023 alussa Suomen ulkopolitiikka muuttui, kun ryhdyttiin toteuttamaan ihmisoikeusperustaista politiikkaa. Tästä kirjoitin 21.2.2020 julkaisemassani blogissa ”Onko Suomen linja muuttunut?”. Muutos oli alkanut jo edellisellä vaalikaudella.

Vuoden 2021 alusta alkaen muutos alkoi ilmetä myös tasavallan presidentin lausunnoissa ja toiminnassa.

Venäjän hyökättyä Ukrainaan Suomi luopui kokonaan puolueettomuuspolitiikkansa periaatteista ja haki hieman myöhemmin Nato-jäsenyyttä.

x x x

Professori Harle kirjoittaa:

”Vielä tiivistäen ja toistaen: moniulotteinen ulkopolitiikka on kokonaisuus, jossa kaikki liittyy kaikkeen monimuotoisena prosessina. Paavo Väyrysen hahmottamassa kokonaisuudessa sen yhdistää puolueettomuuspolitiikka, joka voidaan ymmärtää kansainvälisen yhteisön instituutioksi tai suvereniteetin johdannaiseksi. Näin tulkittuna englantilaisen koulukunnan tapaan ymmärretty kansainvälinen yhteisö tai ainakin yksi sen piirteistä osoittautui doktriinin tärkeimmäksi osaksi, siis kansainvälistä järjestelmää tärkeämmäksi.

Moni katsoo, että Suomen puolueettomuuspolitiikan aika on ohi. Näin varmaan onkin, mutta nyt puolestaan on epäselvää, miten moniulotteisen ulkopolitiikan kokonaisuus paketoidaan tällä hetkellä ja tulevaisuudessa. Toistaiseksi kuva näyttää kaksijakoiselta. Yhtäältä asevarainen turvallisuus on vallannut kansainvälisen järjestelmän ulottuvuuden. Näin Suomen ulkopolitiikan kansainvälistä järjestelmää pehmentävän kansainvälisen yhteisön vaikutus on selvästi kaventunut.”

”Kansainvälisen järjestelmän ja sotilaallisen turvallisuuden teema on saanut ehdottoman yliotteen Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussa. Se näkyy myös ulko- ja turvallisuuspolitiikan elementtien painoarvojen täydellisenä vallankumouksena. Paavo Väyrysen hahmottaman doktriinin aikoihin turvallisuuspolitiikka (sotilaallinen turvallisuus/maanpuolustus) oli alisteinen ulkopolitiikalle. Mutta jo ennen kevättä 2022 päävastuu oli siirtymässä tai siirtynyt turvallisuuspolitiikalle. Joka tapauksessa, viimeistään keväällä 2022 ulkopolitiikka sai alistua turvallisuuspolitiikan käskyläiseksi, juoksupojaksi.”

”Jos ulkopolitiikka haluttaisiin nähdä nyt kokonaisuutena, siis ehjänä ulkopoliittisena doktriinina, on selvää, että ainakaan puolueettomuuspolitiikka ei olisi tuota kokonaisuutta koossa pitävä ja ohjaava liima Paavo Väyrysen kuvaaman doktriinin tapaan, koska turvallisuuspolitiikka on tappanut ulkopolitiikan itsensä: ulkopoliittinen doktriini on kuollut, vain turvallisuuspoliittinen doktriini vyöryy hyökyaaltona eteenpäin ja kaiken yli.

Siinä doktriinissa kansainvälinen järjestelmä ja sotilaallinen turvallisuus hallitsee kaikkea – samaan tapaan kuin puolueettomuus ulkopoliittisessa doktriinissa teki. Kaikkea ulkopoliittista tekemistä arvioidaan sen valossa, miten toiminnan katsotaan edistävän Suomen sotilaallista turvallisuutta. Samalla YK sekundäärisenä (oikeastaan primäärisenä) instituutiona on korvautunut Natolla. Natosta on tullut ylivoimaisesti tärkein primäärisen instituution kaltainen instituutio Suomen ulkopolitiikassa, jopa suvereniteetin instituution korvaaja.”

x x x

Vilho Harle kirjoittaa, ettei hänellä ollut mahdollisuuksia minkäänlaiseen perusteelliseen ja kattavaan Suomen tämän hetken ulkopoliittisen doktriinin tarkasteluun.

Harle tarkastelee alustuksessaan alustavasti, mitä muutoksia Suomen tulevasta ulkopolitiikasta on tuotu esiin. Moninaisia ovat tulevaisuuteen liittyvät ajatukset.

Minäkään en pysty vielä hahmottelemaan sitä ulko- ja turvallisuuspoliittista doktriinia, jota Suomi voisi Naton jäsenenä toteuttaa.

Joitakin perustavanlaatuisia käsitteitä olisi hyvä selventää. Tähän antavat aiheen myös ne kokemukset, joita olemme EU-jäsenyyden oloissa saaneet.

Euroopan unionilla on yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa (common foreign and security policy), mutta jokaisella jäsenmaalla on oma kansallinen politiikkansa, jota yhteinen täydentää.

Esimerkiksi pakotteista on päätettävä yksimielisesti, ja jäsenmaa voi painavien kansallisten perustein jättäytyä niiden ulkopuolelle.

Euroopan unionilla on myös yhteistä puolustuspolitiikkaa, mutta tällä tarkoitetaan yhteistä kriisinhallintaa.

Perussopimukseen sisältyvät solidaarisuus- ja avunantoantolausekkeet, mutta sotilaallisen avun antamiseen ne eivät velvoita. Yhteistä aluepuolustusta jäsenmailla ei ole.

EU:n sotilaallinen ulottuvuus on Venäjän hyökättyä Ukrainaan vahvistunut, kun sille on ryhdytty antamaan myös yhteisesti rahoitettua sotilaallista apua.

Nato on puolustusliitto. Puolustuksenkin osalta yhteistyö on rajattua.

Professori Harle kirjoittaa:

”Nato-peruskirjan mukaan jäsenvaltio on velvoitettu puolustautumaan, jos sen alueelle hyökätään. Muiden jäsenmaiden velvollisuutena on puolestaan antaa välittömästi apua hyökkäyksen kohteelle — avun sisällön osalta vapaan harkintansa mukaan. Peruskirja ei velvoita millään tavalla osallistumaan sotilaallisiin interventioihin Nato-alueen ulkopuolella, ellei siellä ole tapahtunut hyökkäykseksi tulkittua iskua jonkun Nato-maan kansalaisia tai (sotilaallista) omaisuutta vastaan. Jos tuollainen isku tapahtuisi, avunantovelvoite laukeaisi, mutta tässäkään tapauksessa velvoite välittömään avunantoon ei estä käyttämästä avun sisällön osalta itsenäistä harkintavaltaa.”

Yhteistyön ydintä on yhteisen puolustuksen suunnitteleminen ja valmisteleminen.

Natolla ei ole yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Tässä suhteessa jäsenmaat ovat itsenäisiä.

Naton jäsenenäkin Suomi voisi harjoittaa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, jossa yhdistyvät toisiinsa yhtäältä kansallisten etujen toteuttaminen ja toisaalta rauhan, ihmisoikeuksien ja kestävän kehityksen edistäminen. Voisimme edelleen toteuttaa moniulotteista ulkopolitiikkaa.

Vaikka tämä linja voisi toteuttaa joitakin perinteisen suomalaisen puolueettomuuspolitiikan periaatteita, siitä ei tietenkään voisi tätä nimeä käyttää.

Voisikohan syntyä yhteisymmärrys siitä, että kutsuisimme uutta politiikkaamme ”Suomen linjaksi”?

Tätä ehdotti Kalevi Sorsa 1980-luvulla puolueettomuuspolitiikan sijaan, kun hän ei jaksanut tätä linjaa ja nimeä Neuvostoliiton paineen alaisena puolustaa.

Joka tapauksessa EU- ja Nato-Suomella tulisi olla itsenäinen ulko- ja turvallisuuspolitiikan linja – Suomen linja.