Kohti uutta veret seisauttavaa vaalivoittoa

Keskustan vaalimenestys oli odotettu. Mielipidemittaukset olivat jo pitkään ennakoineet pahaa tappiota.

Tästä huolimatta rohkenin odottaa Lapissa meille parempaa tulosta. Eduskuntapaikan menetystä osattiin pelätä. Putoaminen kakkoseksi oli paha pettymys.

Pettymys oli myös oma vaalitulokseni. Kävin hyvän kampanjan, ja odotin pääseväni kolmen parhaan joukkoon. Toisin kävi.

Ennen vaaleja osasin aavistaa, että vaikeuksiakin oli odotettavissa. Pyrin niitä ennakolta torjumaan.

Osa äänestäjistä piti minua liian vanhana. Tätä mielialaa myös lietsottiin.

Vastasin kirjoittamalla blogin ”Ikärasismia ja sukupuolista syrjintää”. Kevensin kampanjaani kysymällä: ”Sopisiko sinne nuorten naisten joukkoon myös tämmöinen varttunut mies?”.

Tiesin myös sen, että minua vastaan käytettiin Ukrainan sodan ja Suomen Nato-jäsenyyden synnyttämää poliittista ilmapiiriä. Törmäsin väitteisiin, että olisin Venäjä-mielinen. Minua oli syytetty myös ”putinistiksi”.

Vastasin blogikirjoituksella, jossa osoitin, että Venäjä-mielinen en ole.

Merkille pantavaa on, että moni Nato-jäsenyyttä vastustanutta kansanedustaja menetti paikkansa, heidän joukossaan ulkoasiainvaliokunnan entinen puheenjohtaja Mika Niikko.

Puolustukseni oli tehotonta. Tavoitin vain hyvin pienen osan äänestäjistä.

Kiitän lämpimästi niitä, jotka antoivat jälleen minulle luottamuksensa.

x x x

Nyt on katseet suunnattava eteenpäin.

Keskustan tilanne on nyt samankaltainen kuin vuonna 1987.

Vuoden 1970 romahduksen jälkeen olimme saaneet voimakkaalla aatteellisella ja ohjelmatyöllä Keskustan kannatuksen nousuun.

Urho Kekkosen presidenttikauden jälkeen sosialidemokraateilla oli ylivalta sekä politiikassa että tiedotusvälineissä.

Vuoden 1987 eduskuntavaalien edellä SDP valmisteli sinipunahallitusta, jolla meidät työnnettäisiin oppositioon ja varmistettaisiin Koiviston jatkokausi.

Me puolustauduimme sopimalla Kokoomuksen ja RKP:n yhteistyöstä, joka johtaisi keskustajohtoiseen hallitukseen, jos saisimme eduskuntaan yhteisen enemmistön.

Voitimme vaalit, mutta Mauno Koivisto mitätöi vaalituloksen ja varmisti jatkokautensa runnaamalla maahan Harri Holkerin johtaman sinipunahallituksen.

Keskusta käynnisti voimakkaan oppositiopolitiikan. Pitkäaikaiselle hallituspuolueelle tämä ei ollut helppoa.

Oppositiopolitiikassa nuoret nousevat kyvyt valmentautuivat tulevaan hallitusvastuuseen. Parhaimmin kunnostautuivat Esko Aho ja Mauri Pekkarinen – ”Tiku ja Taku” -valtiovarainvaliokunnan ja sen verojaoston työssä.

Vuoden 1988 presidentinvaaleissa voitimme Kokoomuksen ja nousimme jälleen suurten puolueiden joukkoon. Seuraavan syksyn kuntavaalit voitimme, ja puolueen nousu huipentui vuoden 1991 eduskuntavaalien ”veret seisauttavaan” vaalivoittoon.

Tämä nousun kautta saavutetut asemat kestivät vuoteen 2011 saakka.

Vuonna 2010 Keskustan linja muuttui ja äänestäjien luottamus menetettiin.

Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa Keskusta koki ensimmäisen romahduksen vuoden 1970 jälkeen. Minäkin menetin eduskuntapaikkani.

Vuoden 2012 presidentinvaaleissa luottamus palautettiin.

Vuoden 2015 voitimme, kun lupasimme ”palata kotiin”. Kotiin ei kuitenkaan palattu, vaan luottamuspulaan johtanut linja jatkui.

Vuoden 2019 vaalien jälkeen Keskusta päätti jo jättäytyä oppositioon. Jos tämä päätös olisi pitänyt, olisimme nyt suurten puolueiden joukossa.

Kun hallitukseen lähdettiin, olemme vajonneet historiamme pahimpaan ahdinkoon.

x x x

Nyt Keskusta tarvitsee oppositiokauden selkeyttääkseen omaa aatteellista ja poliittista linjaansa. Tässä työssä olen puoluehallituksen jäsenenä mielelläni mukana.

Tuleva oppositiopolitiikka on rakennettava vahvalle aatteelliselle pohjalle samaan tapaan kuin vaalikaudella 1987-1991.

Sen ansiosta voimme saada neljän vuoden kuluttua jälleen veret seisauttavan vaalivoiton.

Avainasemassa on aluepolitiikka. Keskustan on vastustettava työpaikkojen ja väestön keskittymistä suuriin keskuksiin. On vahvistettava maaseudun ja maakuntien elinvoimaa.

Toinen keskeinen teema on tasa-arvopolitiikka, ”köyhän asian” ajaminen. On huolehdittava sosiaalisesta perusturvasta.

Yhteiskunnan kehitys vie kohti keskittymistä ja tuloerojen kasvua. Tätä vastustamalla ja omia vaihtoehtoja ajamalla voimme varmasti menestyä.

Ulkopolitiikassa on keskustelun piiriä laajennettava. Tästä kirjoitin jo ennen vaaleja.

Nyt kun Suomen turvallisuuspoliittinen perusratkaisu muuttuu, on keskusteltava siitä, millaista ulkopolitiikkaa Suomi vastedes toteuttaa.

Naton jäsenenäkin Suomella tulee olla itsenäinen ulkopolitiikan linja.

On syytä oppia niistä kokemuksista, joita olemme saaneet jäsenyydestämme Euroopan unionissa.

EU:lla ei ole täysin yhteistä (single) ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Kullakin jäsenmaalla on oma kansallinen politiikkansa, jota yhteinen (common) politiikka täydentää.

Suomessa tätä ei ole aina ymmärretty, vaan on orjallisesti seurattu suurten jäsenmaiden linjaa.

Natolla ei ole edes yhteistä (common) ulkopolitiikkaa, vaan jokaisella jäsenmaalla on omansa. Tämä on muistettava, kun alamme suunnitella ja toteuttaa politiikkaamme Nato-jäsenyyden oloissa.

Sekä EU:ssa että Natossa Suomella tulee olla itsenäinen ulkopolitiikan linja.