Kiinan ja Venäjän kanssa voi kilpailla myös rauhanomaisesti

Julkaisin viime tiistaina kirjoituksen, jossa kysyin: ”Onkohan meidän rikottava suhteemme myös Kiinaan?”.

Kysymykseni nousi esille sen vuoksi, että Suomen Washingtonin suurlähettiläs Mikko Hautala oli Ylen aamulähetyksen yhteydessä esittänyt arvion, että Yhdysvaltain sotilaallinen ja muu tuki Ukrainalle jatkuu hyvin pitkään.

Hautala perusteli tätä sillä, että Yhdysvallat ei voi sallia Venäjän toteuttavan tavoitteitaan Ukrainassa: ”Jos ei Venäjää kyetä pysäyttämään Ukrainassa, niin aika vähän on toiveita pysäyttää Kiina”.

Kirjoitin, että Nato-jäsenyys on kytkemässä Suomen osaksi johtavien suurvaltojen välistä globaalia valtataistelua.

Niinpä kysyin, onko Suomen kohtalona joutua rikkomaan suhteensa myös Kiinaan, kuten on käynyt suhteillemme Venäjän kanssa?

Mikko Hautalan haastattelu todisti osaltaan, että Ukrainan sota on Yhdysvaltain ulkopolitiikassa osa sitä ”uutta kylmää sotaa”, jolla se pyrkii patoamaan Kiinan vaikutusvallan kasvua.

Maailma pyritään jakamaan yhtäältä Yhdysvaltain johtamien demokraattisten valtioiden ja toisaalta Kiinan ja Venäjän johtamien autoritaaristen valtioiden rintamaan.

Eilen Ylen haastateltavana ollut kansainvälisistä kumppanuuksista Euroopan komissiossa vastaava Jutta Urpilainen oli hyvin huolissaan siitä, että maailma olikin jakautumassa siten, että toisella puolella olivat vain länsimaat ja toiselle koko muu maailma.

x x x

Toisinkin olisi voinut ja voisi toimia. Kiinan kasvavaa vaikutusvaltaa on mahdollista padota myös rauhanomaisen yhteistyön avulla.

Tästä kirjoitin blogissani, jonka julkaisin 13.11.2020 heti Joe Bidenin tultua valituksi Yhdysvaltain presidentiksi.

Kirjoitin, että Suomella oli vaalittavanaan arvokas perintö Barack Obaman presidenttikaudelta.

Vuoden 2009 lopulla Washingtonissa pidetyssä EU:n ja Yhdysvaltain välisessä huippukokouksessa sovittiin transatlanttisesta kestävän kehityksen kumppanuudesta. Sopimus perustui Suomen aloitteeseen.

Toimin Suomen ulkomaankauppa- ja kehitysministerinä vuosina 2007-2011. Tässä tehtävässä saamani kokemukset johtivat siihen, että tein vuoden 2008 lopulla aloitteen transatlanttisen kehityskumppanuuden aikaansaamiseksi.

Kerroin ajatuksestani EU:n silloiselle kehityskomisaarille Louis Michelille, joka vieraili Suomessa vuoden 2008 lopulla. Hän innostui asiaan ja kehotti minua tekemään asiasta aloitteen Prahassa tammi-helmikuun vaihteessa 2009 kokoontuvaan EU:n kehitysministereiden kokoukseen.

Tein aloitteen, ja se hyväksyttiin yksimielisesti.

Jo ennen Prahan kokousta kerroin aloitteestani amerikkalaisille. Hekin suhtautuivat siihen myönteisesti.

Aloite sopi erinomaisesti Barack Obaman ulkosuhdepolitiikkaan, jossa kehitys (development) oli nostettu ”kolmanneksi D:ksi” kahden muun eli diplomatian (diplomacy) ja puolustuksen (defence) rinnalle. Hillary Clinton ulkoministerinä ihastui asiaan ja ryhtyi sitä tukemaan.

Suomessa pääministeri Matti Vanhanen antoi aloitteelleni tukensa ja vaikutti omalta osaltaan siihen, että se nousi EU:n ja Yhdysvaltain välisen huippukokouksen asialistalle ja tuli siellä hyväksytyksi.

Syksyllä 2013 transatlanttinen kestävän kehityksen kumppanuus oli esillä Pohjoismaiden huipputapaamisessa presidentti Barack Obaman kanssa. Evästin asiasta presidentti Sauli Niinistöä tämän kokouksen edellä.

Kun tulin kesällä 2014 Euroopan parlamentin kehitysvaliokunnan varapuheenjohtajaksi, sain ilokseni komission edustajilta kuulla, että kumppanuuteen perustuva yhteistyö sujui erinomaisesti. Saman kertoivat Yhdysvaltain Brysselissä toimivan suurlähetystön edustajat.

x x x

Kirjoitin blogissani, että Suomen tuli ottaa aloite käsiinsä ja ryhtyä vahvistamaan transatlanttista kehityskumppanuutta.

Tähän meillä oli hyvät mahdollisuudet senkin vuoksi, että Euroopan komissiossa kansainvälisistä kehityskumppanuuksista vastasi Jutta Urpilainen.

Uskoin, että Urpilainen voisi saada vahvaa tukea Eurooppa-neuvoston puheenjohtajalta Charles Micheliltä, joka on Louis Michelin poika. Hän oli varmasti halukas viemään isänsä aloittamaa työtä eteenpäin.

Uskoin, että Yhdysvalloissa uusi presidentti Joe Biden antaisi ulkosuhteissa kehityspolitiikalle yhtä keskeisen aseman kuin Barack Obama, jonka varapresidenttinä hän toimi. Siihen varmasti innostuisi taustansakin vuoksi myös varapresidentti Kamala Harris.

Suomessa ylin vastuu jakautui pääministeri Sanna Marinin ja tasavallan presidentti Sauli Niinistön kesken. EU:ssa kehityspolitiikka oli jaetun toimivallan aluetta, josta osa kuuluu jäsenmaiden oman ulkosuhdepolitiikan piiriin.

Näin monia hyviä puolia kehityspolitiikan nostamisessa transatlanttisten suhteiden ytimeen.

Yksi niistä oli, että kehityspoliittinen kumppanuus suuntaa huomion kysymyksiin, joissa meitä yhdistävät samankaltaiset näkemykset ja edut. Ongelmia ja jännitteitä oli näköpiirissä yllin kyllin varsinkin kauppasuhteissa ja turvallisuuspolitiikassa.

Uskoin, että kehityspolitiikasta voisi tulla myönteinen ainesosa myös EU:n ja Yhdysvaltain suhteissa Kiinaan ja Venäjään. Kirjoitin, että tämä voisi edesauttaa laajemminkin koko ihmiskunnalle tärkeän yhteistyön kehittämistä.

x x x

Marraskuussa 2020 esittämäni aloite ei johtanut toivomaani tulokseen. Ainakaan Suomen ulkopolitiikassa siihen ei tartuttu.

Jos Yhdysvaltain ulkopolitiikka olisi saatu suunnatuksi obamalaiselle linjalle, olisi voitu välttää se maailman jakautuminen länsimaihin ja muuhun maailmaan, josta Jutta Urpilainen oli syvästi huolissaan.

Olisi saatu aikaan tilanne, jossa Yhdysvallat ja Euroopan unioni olisivat ryhtyneet keskinäisessä yhteistyössä rauhanomaiseen valtakilpailuun Kiinan ja Venäjän kanssa.

Nyt on ryhdytty kovaan valtataisteluun, joka on johtanut jopa sotaan ja siihen liittyvään pakotepolitiikkaan. Tästä kärsivät erityisesti ne EU:n kumppanimaat, joiden kehityksen edistämisestä Jutta Urpilainen komissiossa vastaa.

Kun Joe Biden alkoi kosiskella Suomea Yhdysvaltain ”uuden kylmän sodan” politiikan tukijaksi ja hakeutumaan Naton jäseneksi, Sauli Niinistö olisi voinut tarjota sille vaihtoehdoksi rauhanomaista yhteistyötä Kiinan ja Venäjän patoamiseksi.

Siinä vaiheessa tämä olisi saattanut olla liian myöhäistä, mutta parempi myöhään kuin ei ollenkaan.

Ukrainan sota pitäisi saada mahdollisimman pian päättymään. Sen jälkeen pitäisi palata rauhanomaisen yhteistyön ja kilpailun tielle.