Paluu niinistöläiseen vakaus- ja rauhanpolitiikkaan?

Kesäkuun 14. päivänä julkaisemassani blogissa vaadin jälleen kerran, että Ukrainaan on kiireesti saatava aikaan tulitauko ja aselepo.

Esitin, että nyt tulisi vihdoinkin käynnistää ne neuvottelut, joita ehdotin jo vuoden 2014 lopulla kirjoittamassani blogissa ”Syttyykö jäätyneistä konflikteista kuuma sota?”.

Jäätyneet konfliktit syntyivät Neuvostoliiton hajoamisen seurauksena. Kun Ukrainassa syntynyttä jäätynyttä konfliktia ei saatu neuvotteluteitse ratkaistuksi, se johti täysimittaiseen kuumaan sotaan.

Kiittelin tasavallan presidentti Sauli Niinistöä siitä, että hän oli varhaisemmissa vaiheissa ollut aktiivinen neuvotteluratkaisun aikaansaamiseksi. Kysyin: ”Voisiko hän nyt palata sotapolitiikasta rauhanpolitiikkaan?”.

Kirjoitin, että Ranskan parlamenttivaalien toisen kierroksen jälkeen olisi otollinen ajankohta ryhtyä toteuttamaan rauhanpolitiikkaa ETY-järjestön huippukokousten puheenjohtajamaana toimineiden Suomen ja Ranskan johdolla.

x x x

Kesäkuun 14. päivän blogissani esitin omia arvailujani siitä, mitä Venäjän ja Ukrainan presidentit ajattelevat ja mihin he pyrkivät.

Kysyin, mitä Vladimir Putin nyt aikoo.

Ennakoin, että Venäjä pyrkisi Donbassin alueen lisäksi valtaamaan vielä venäläisenemmistöisen Harkovan alueen, jos voimat siihen riittäisivät.

Arvelin, että etelässä hyökkäystä tuskin jatkettaisiin. Transnistrian alueen venäläisvähemmistön aseman voisi pyrkiä turvaamaan myös neuvotteluteitse.

Kysyin myös, mitä Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi ajattelee ja mihin hän pyrkii.

Ennen Venäjän hyökkäystä Saksa ja Ranska vetosivat sen puolesta, että Ukraina olisi suostunut toteuttamaan Minsk II -sopimuksen ja hyväksynyt maalleen puolueettomuusaseman. Tämä ei auttanut. Sota syttyi.

Nyt presidentti Zelenskyi pyrkii torjumaan Venäjän hyökkäykset ja sen jälkeen valtaamaan asevoimin sen miehittämät venäläisalueet.

Tässä hyökkäyssodassa uhraukset kaatuneina ja haavoittuneina sotilaina olisivat raskaat. Siviiliväestö kokisi sodan keskellä kovia kärsimyksiä.

Kirjoitin, että länsimaiden kannalta katsoen asetelma on outo.

Sota syttyi, kun Ukraina ei suostunut turvaamaan venäläisvähemmistön oikeuksia ja asemaa neuvotteluteitse. Nyt sanotaan, että Ukrainaa on tuettava, kun sen katsotaan puolustavan ihmisoikeuksia ja demokratiaa.

Kysyin: ”Millä tavoin ihmisoikeuksia ja demokratiaa edistäisi se, että länsimaat auttaisivat Ukrainaa ”voittamaan sodan” ja häätämään Venäjän joukot perinteisesti venäläisten asuttamilta alueiltaan? Kuinka kova hinta tästä ollaan valmiit maksamaan?”.

x x x

Eilen saimme vastauksen: Nato varautuu tukemaan Ukrainan sotaponnistuksia useiden vuosien ajan.

”Lännen on valmistauduttava jatkamaan Ukrainan tukemista jopa vuosia kestävässä sodassa”, varoitti Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg saksalaiselle Bild-sanomalehdelle antamassaan haastattelussa.

Pääsihteeri Stoltenbergin mukaan sodan kustannukset ovat korkeat, mutta Moskovan sotilaallisten tavoitteiden saavuttamisen sallimisen hinta on vielä korkeampi.

”Meidän on varauduttava siihen, että se voi viedä vuosia. Emme saa lakata tukemasta Ukrainaa, vaikka kustannukset ovat korkeat. Kyse ei ole vain sotilaallisen tuen hinnasta, vaan myös energian ja elintarvikkeiden nousevista hinnoista”, Stoltenberg sanoi.

”Pääsihteerin mukaan nykyaikaisempien aseiden toimittaminen Ukrainalle lisäisi sen mahdollisuuksia vapauttaa maan itäinen Donbassin alue, josta suuri osa on tällä hetkellä Venäjän hallinnassa.”

Länsimaissa saattaa olla vaikeuksia ylläpitää kansan tukea Stoltenbergin kaavailemalle toiminnalle.

Kun Venäjä lopettaa hyökkäyksensä, Ukrainan hallituksen aseellinen toiminta muuttuu hyökkäyssodaksi venäläisvähemmistön asuttamille alueille. Sitä puolustusliitto Nato aikoo siis tukea.

Kuinkahan paljon vilua ja nälkää länsimaissa ollaan valmiit kärsimään Ukrainan hyökkäyssodan tukemiseksi? Demokratian ja ihmisoikeuksien edistämisellä sitä on vaikea perustella.

Jos sota kaikkine seurauksineen ja siihen liittyvä pakotepolitiikka jatkuvat pitkään, näköpiirissä on suuria yhteiskunnallisia ja poliittisia mullistuksia sekä länsimaissa että muualla maailmassa.

Sota on saatava nopeasti loppumaan ja poliittiset neuvottelut käyntiin.

x x x

Lauantaina julkaisemassani blogissa kysyin, voisiko Joe Biden pelastaa Suomen, Ruotsin ja Naton.

Yhdysvaltain presidentin Joe Bidenin ajattelussa ja toiminnassa Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyys kytkeytyi Ukrainan sotaan.

Valmistautuessaan Venäjän hyökkäykseen Biden Washington Postin mukaan laskelmoi, että Suomen ja Ruotsin, kahden vahvan uuden jäsenen, Nato-jäsenyys torpedoisi ”Putinin toiveet hajanaisesta Natosta”.

Nyt on käynyt ilmi, että Suomen ja Ruotsin hakemukset ovatkin aiheuttaneet Naton piirissä vakavaa hajaannusta. Samalla Suomelle ja Ruotsille annetut lupaukset nopeasta jäsenyydestä ovat jäämässä toteutumatta.

Torstaina 16.6. julkaisemassani blogissa esitin kysymyksen, olisiko tässä tilanteessa parasta, että Ruotsi ja Suomi käsi kädessä peruuttaisivat hakemuksensa.

Kirjoitin, että aloitteen tähän voisi tehdä myös Joe Biden. Tällöin voisimme neuvotella siitä, että saisimme turvatakuut osana Pohjolan yhteisön puitteissa toteutettavaa turvallisuuspoliittista järjestelyä.

Meille ja Ruotsille tämä olisi parempi vaihtoehto kuin Nato-jäsenyys.

Toteuttaisimme presidentti Niinistön esittämän vaihtoehdon B, joka perustuisi Suomen ja Ruotsin tiivistyvään yhteistyöhön. Saisimme kahdenväliset Yhdysvaltain turvatakuut. Tämän ratkaisun tueksi voisimme muodostaa pohjoismaisen turvallisuuspoliittisen blokin, Pohjolan yhteisön.

Kultaranta-keskusteluissa Pohjoismaiden turvallisuuspoliittinen yhteistyö sai vahvaa kannatusta.

Ruotsissa Nato-jäsenyyden kannatus näyttää jo laskeneen. Suomessa tutkimuksia ei ole tehty tai ainakaan niiden tuloksia ei ole julkaistu.

x x x

Kirjoitin, että Suomen ja Ruotsin päätös peruuttaa ainakin tässä vaiheessa jäsenyyshakemuksensa lopettaisi Turkin synnyttämän Naton sisäisen kiistan ja auttaisi parantamaan sen yhtenäisyyttä.

Tällä tavoin Biden voisi Suomen ja Ruotsin lisäksi pelastaa myös Naton.

Yhdysvalloille Pohjolan yhteisöön kytkeytyvän takuujärjestelyn uskoisi sopivan.

Nato on Yhdysvalloille vain yksi sen turvallisuuspolitiikan väline. Sillä on erilaisia yhteistyö- ja takuujärjestelyjä muidenkin maiden ja maaryhmien kanssa.

Tiivis yhteistyö Pohjoismaiden kanssa antaisi myönteistä kuvaa Yhdysvaltain turvallisuuspolitiikasta. Se tasapainottaisi sen kaltaisia imago-ongelmia, joita Nato-maa Turkin suunnittelema hyökkäys Syyrian ja Irakin kurdeja vastaan aiheuttaa.

Sauli Niinistön kannattaisi ottaa tämä mahdollisuus esille Joe Bidenin kanssa. Hän on palveluksen velkaa niiden vahinkojen korjaamiseksi, joita aikaisemmat keskustelut ovat saaneet aikaan.

Tämäkin voisi olla osa paluusta niinistöläiseen vakaus- ja rauhanpolitiikkaan.