Nato-jäsenyyden hakemiseen liittyisi suuria riskejä

Suomessa on meneillään ennen näkemätön kampanja sen puolesta, että hakisimme jäsenyyttä sotilasliitto Natossa.

Tämän kampanjan rinnalla kerta kaikkiaan kalpenee se aivopesu, jota harjoitettiin maamme liittämiseksi Euroopan unioniin. Nyt mukana ovat myös vahvat ulkomaiset voimat.

Kampanjoinnissa on vedottu väkevästi tunteisiin. Aseena on ollut erityisesti se pelko, jonka Venäjän hyökkäys Ukrainaan on saanut aikaan. Ihmisiä on peloteltu väittämällä, että Venäjä aikoisi hyökätä myös Suomeen.

Toinen ase on ollut mielikuvapolitiikka. Osa suomalaisista väheksyy omaa maatamme ja kulttuuriamme, meidän pohjoismaista arvomaailmaamme ja meidän tapaamme hoitaa yhteisiä asioitamme. Suurimpia länsimaita ihaillaan ja niihin halutaan samaistua.

Ollaksemme ”aito länsimaa” meidän tulisi kuulua kaikkiin lännen järjestöihin, kuten Martti Ahtisaari asian ilmaisi. Kuitenkin Pohjoismaat ovat edistyneimpiä länsimaita, joilla on myös paras kansainvälinen imago.

Suomalaisille ei ole kerrottu, mitä jäsenyys Natossa käytännössä merkitsisi. Ei ole kerrottu, mitä todellista hyötyä siitä voisi käytännössä olla. Vielä vähemmän on kerrottu jäsenyyteen liittyvistä kielteisistä puolista.

Näistä asioista esitin oman näkemykseni perjantaina julkaisemassani blogissa ”Suomen Nato-jäsenyydessä ei olisi mitään järkeä”.

Odotan, että Nato-jäsenyyden ajajat loan heiton sijaan osoittaisivat, missä olen heidän mielestään väärässä.

x x x

Nato-jäsenyyden kannattajat ovat ilmoittaneet luottavansa siihen, että Suomen jäsenyyshakemus hyväksyttäisiin. Tämä on perustunut johtavien jäsenmaiden edustajien ilmoituksiin, että he tukevat Suomen jäsenyyttä.

Toisaalta Nato-jäsenyyden kannattajatkin ovat myöntäneet, että jäsenyyden hakemiseen liittyy riskejä.

Suurin riski olisi tietysti se, että hakemusta ei hyväksyttäisi. Kelvoton yritys saattaisi pahasti heikentää Suomen asemaa sekä yleisesti että erityisesti suhteessa Venäjään.

Toinen riski liittyisi aikajaksoon hakemuksen jättämisestä sen hyväksymiseen.

Sinä aikana Suomen asema olisi samankaltainen kuin Ukrainan tilanne oli ennen Venäjän hyökkäystä. Olisimme ryhtyneet hakemaan Naton jäsenyyttä, jota Venäjä vastustaa.

Venäjä on ilmoittanut, että Suomen jäsenyydellä olisi sotilaallisia ja poliittisia seurauksia.

Niitä olisivat ainakin ne muutokset Venäjän sotilasstrategiassa, joista edellisessä blogissani kirjoitin.

Venäjä ilmeisesti lisäisi voimakkaasti Pietaria suojaavaa sotilaallista varustautumistaan. Muurmannin ratayhteyttä ryhdyttäisiin vahvistamaan ja senkin turvaksi sotilaallista voimaa lisättäisiin.

Sotilaalliset jännitteet Suomen lähialueilla kasvaisivat voimakkaasti. Meidän välillämme olisi Venäjän raskaimmin varustettu ulkoraja.

Siltä varalta, että Naton kanssa syntyisi sotilaallinen selkkaus, Venäjä varautuisi iskemään ensimmäiseksi ja kovaa nimenomaan Suomessa oleviin sotilaallisiin kohteisiin, joita se pitäisi välittömänä uhkana strategisesti tärkeiden kohteittensa turvallisuudelle.

Tämä olisi sitä ”turvaa”, jota Nato-jäsenyys meille ainakin toisi. Muu olisi arvailujen varassa sekä hakuajan osalta että jäsenyyden toteuduttua.

Jos hakemuksen käsittelyaika venyisi, epävarmuuden aika jatkuisi ja sen arvaamattomuus kasvaisi.

Samalla kasvaisivat ne riskit, että hakemusta ei kaikissa jäsenmaissa hyväksyttäisi.

x x x

Julkisuudessa on synnytetty mielikuva, että Nato on hyvin järkiperäisesti ja järjestyneesti toimiva järjestö. Omat kokemukseni kolmen vuosikymmenen takaa eivät tätä käsitystä aivan tue.

Kerron tästä kaksi esimerkkiä vuodelta 1992. Molemmista niistä kerron lähemmin teoksessani ”On muutoksen aika 2”.

Olin silloin ulkoministerinä aloittamassa Suomen yhteydenpitoa Naton kanssa.

Kylmän sodan päätyttyä ja Varsovan liiton hajottua muodostettiin Naton yhteistyöneuvosto, NACC. Tunsimme kiinnostusta sen toimintaan sen vuoksi, että siellä käsiteltiin muun ohella meidän lähialueittemme – Baltian maiden ja Venäjän – sotilaalliseen turvallisuuteen liittyviä kysymyksiä.

Keväällä 1992 esitimme Naton sihteeristön kautta tiedustelun mahdollisuuksista tiedonsaantiin esimerkiksi osallistumalla tarkkailijana NACC:n kokouksiin.

Saimme vastauksen, että tarkkailijatoiminta ei ole ainakaan toistaiseksi mahdollista, mutta tietoa voisimme saada esimerkiksi isäntämaan – seuraavan kokouksen osalta Norjan – hallituksen kautta.

Hämmästyksemme oli suuri, kun saimme Oslosta kutsun osallistua ministerikokouksen työhön. Asia oli tullut esille ilman erityistä valmistelua Naton ministerineuvoston kokouksessa, jossa oli päätetty kutsun esittämisestä.

Tästä syntyi aikamoinen jälkiselvittely, sillä Naton piirissä oli epäselvyyttä siitä, mitä itse asiassa oli päätetty. Koskiko kutsu vain Oslon kokousta, vaiko myös tulevia ministerikokouksia? Koskiko se myös alemman tasoisia kokouksia?

Muutaman päivän kuluttua saimme vastauksen, että kutsu koski kaikkia ministerikokouksia, mutta ei alemman tasoisia. (OMA 2, ss. 88-89)

Toinen esimerkkini koskee Suomen neuvotteluja liittymisestä Euroopan unioniin. Tällä kokemuksella voi olla merkitystä, kun arvioimme mahdollisen Nato-hakemuksemme tulevaa käsittelyä.

x x x

Kun ulkoministerinä puolustin Suomen puolueettomuutta, jouduin käymään kahden rintaman ”sotaa”.

Suomessa vahvat voimat Mauno Koivistosta alkaen olivat sitä mieltä, että Euroopan yhteisöön liittyessään Suomen tulisi luopua puolueettomuudestaan. Tästä kerron seikkaperäisesti ”On muutoksen aika 2” –teoksessani (ss. 57-98).

Vielä alkuvuodesta 1992 useimmat EY-maiden ulkoministerit olivat sitä mieltä, etteivät jäsenyys ja Suomen puolueettomuusasema olleet sovitettavissa yhteen. (ss. 89-90)

Syksyllä 1992 EY-maiden käsitykset muuttuivat ja yhtenäistyivät. Tämä johtui keskustelusta, joka oli käyty Naton piirissä. Sen taustalla oli EY:n tuleva laajentuminen.

Kun EY:n edustajat alkuvuodesta vaativat Suomea luopumaan puolueettomuudesta, totesin, ettei EY voinut tarjota meille mitään vaihtoehtoa. Ei ollut edes olemassa puolustusyhteistyötä, johon olisimme voineet liittyä.

Jotkut sanoivat, että vaihtoehto olisi jäsenyys Länsi-Euroopan Unionissa (WEU), jonka säännöissä oli jäsenten keskinäinen puolustusvelvoite.

Naton piirissä tämä ajatus ei herättänyt ihastusta. Jos puolueettomat maat olisi painostettu liittymään WEU:n jäseniksi, Natolle olisi tullut tosiasiallinen velvoite huolehtia niiden puolustuksesta. Tätä ei Naton piirissä haluttu.

Toisena syynä pidättyvyyteen oli se, että puolueettomien maiden siirtyminen Naton sateenvarjon alle olisi lisännyt samansuuntaisia paineita Baltian maissa ja itäisessä Keski-Euroopassa.

Niinpä syksyllä 1992 EY:n kanta selkiintyi. Puolueeton Suomi saattoi tulla EY:n jäseneksi, eikä meidän tarvinnut sitoutua myöhemmin ehkä syntyvään yhteiseen puolustukseen.

Natoon kuuluvien EY-maiden perustelut olivat samat kuin ne, joilla me itse olimme puolueettomuutemme säilyttämistä perustelleet. Nekin vetosivat Pohjois-Euroopan yleistilanteeseen ja ennen muuta siihen, kuinka Venäjä reagoisi sen muutoksiin.

Mitä opimme tästä mahdollisen Nato-hakemuksemme käsittelyä ajatellen?

Naton sisäinen keskustelu ja päätöksenteko oli järjestäytymätöntä. Yhteinen suhtautuminen saattoi yllättäen muuttua.

Tilanne on tuskin korjaantunut, kun jäseniä on kolmekymmentä ja kun joukko on entistä kirjavampi.

x x x

Arvaamaton saattaa olla kannanmuodostus myös yksittäisissä jäsenmaissa. Vaaleja käydään ja hallitukset vaihtuvat. Tämä saattaa koskea jopa Yhdysvaltoja, kuten blogissani ”Joe Bidenin politiikasta Donald Trumpin strategiaan?” ounastelin.

Mahdollisen hakemuksemme käsittelyyn saattaa vaikuttaa ratkaisevalla tavalla se, milloin ja millä tavalla sota Ukrainassa päättyy. Rakennetaanko silloin ”rautaesirippua” vai pyritäänkö Venäjän kanssa edes jonkinlaiseen yhteistyöhön?

Omat epävarmuutensa ja riskinsä liittyvät myös Suomen sisäiseen päätöksentekoon sekä mahdollisen hakemuksen jättämisen yhteydessä että mahdollista liittymissopimusta käsiteltäessä.

Tässäkin suhteessa saattaisi kelvoton yritys meitä pahasti vahingoittaa.

Mahdollista hakemusta ajatellen on synnytetty prosessi, jossa selonteon avulla eduskunnalle annetaan tietoa eri vaihtoehdoista.

Tämä on erittäin tärkeää. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö on korostanut, että kansanedustajien tulee saada perusteellista tietoa päätöksenteon pohjaksi.

Niinistö on pitänyt tärkeänä myös sitä, että tietoa saataisiin myös kansalaisille. Kuinkahan tämä voitaisiin käytännössä toteuttaa?

Minäkin olen selontekoa käsiteltäessä mielelläni eduskunnan käytettävissä sekä akateemisen yhteisön edustajana että käytännön kokemukseni perusteella.

Selonteolla näyttää olevan tarkoitus myös epävirallisesti selvittää kansanedustajien, eduskuntaryhmien ja puolueiden kantoja.

Esillä näyttää olevan mahdollisuus, että tasavallan presidentti ja valtioneuvosto voisivat hyvinkin nopeasti ehdottaa eduskunnalle hakemuksen jättämistä, jos tälle epävirallisessa prosessissa löytyisi riittävä kannatus.

Ajatuksena näyttää olevan, että päätöksenteossa voitaisiin poiketa puolueiden voimassa olevista virallisista päätöksistä.

Tähän on todettava, että mielestäni ainakaan Keskustan edustajat eivät voi näin toimia. Vain puoluekokouksella olisi oikeus muuttaa puolueen voimassa oleva vakiintunut kanta.

x x x

Toinen kysymys on mahdollisen liittymissopimuksen hyväksyminen. Siihenkin liittyisi riskejä.

Saisiko sopimus aikanaan eduskunnassa tuekseen 2/3 määräenemmistön?

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö on edellyttänyt, että sopimuksen hyväksymisen yhteydessä on lisäksi varmistettava, että sillä on takanaan kansalaisten laajan enemmistön tuki.

Niinistö on puhunut kansanäänestyksestä tai laajoista mielipidetutkimuksista. Tässä yhteydessä hän on viitannut siihen kansanäänestykseen, joka toteutettiin EU:n jäsenyyssopimusta käsiteltäessä.

EU-sopimusta hyväksyttäessä poikettiin perustuslain säätämisen järjestyksestä. Sopimus voitiin käsitellä eduskunnassa kiireellisenä 2/3 enemmistöllä, kun se oli ennakkoon hyväksytty neuvoa antavassa kansanäänestyksessä.

Silloin saadun kokemuksen perusteella en pidä suotavana kansanäänestyksen järjestämistä mahdollista Nato-sopimusta käsiteltäessä.

EU-kansanäänestyksellä murrettiin eduskunnan määrävähemmistön suojaa painostamalla kansanedustajia vastoin omaa vakaumustaan äänestämään sopimuksen puolesta sillä perusteella, että kansan enemmistö oli sen kansanäänestyksessä hyväksynyt.

Nyt näyttäisi olevan mahdollista käsitellä mahdollinen Nato-sopimus normaalissa perustuslain säätämisen järjestyksessä. Jos sopimus voitaisiin tuoda eduskunnan käsiteltäväksi ennen ensi kevään eduskuntavaaleja, lopullinen käsittely voisi olla niiden jälkeen. Tällöin mahdollinen Nato-jäsenyys olisi keskeinen kysymys eduskuntavaaleissa.

Tämä kiinnostaisi minua henkilökohtaisestikin. Jos tulisin valituksi eduskuntaan vuoden 2023 vaaleissa, olisin mukana sopimusta käsittelemässä.

Nato-jäsenyyden hakemiseen, hakemuksen käsittelemiseen ja mahdollisen liittymissopimuksen hyväksymiseen liittyy siis riskejä, joita on vaikea ennakkoon arvioida.

Siksi herää kysymys, kannattaako tällaiseen seikkailupolitiikkaan ryhtyä, kun järkisyyt ja kansalliset etumme eivät jäsenyyttä puolla.

Kirjoituksessa mainittu teos on luettavissa kotisivuni kirja-arkistosta.