”Mitä tästä kaikesta oikein tulee?”

Eilen silmiini osui kirjahyllyssäni sivummalla ollut teos ”Mitä tästä kaikesta oikein tulee?”. Se on Suomen Pankin pääjohtajan Ahti Karjalaisen 10.2.1983 viettämän 60-vuotispäivän merkeissä julkaistu juhlakirja.

Olin jäänyt vuoden 1982 presidentinvaalien jälkeen hallituksen ulkopuolelle. Kun Mauno Koivisto ja Kalevi Sorsa syrjäyttivät minut ulkoministerin paikalta, jättäydyin sivuun hallitustyöskentelystä. Toimin pankkivaltuusmiehenä, ja siinä ominaisuudessa sain juhlakirjan Karjalaisen omistuskirjoituksella varustettuna.

Kirjan nimen oli päivänsankari itse valinnut. Teoksen esipuheessa Karjalainen kertoo J.K. Paasikiven sanoneen Uho Kekkosen 50-vuotispäivillä: ”Jaa´a. Kauan minä olen jo elänyt ja paljon elämää nähnyt. Mutta kyllä minä haluaisin elää vielä 50 vuotta, että minä näkisin, mitä tästä kaikesta oikein tulee.”

Karjalainenkin halusi saada tietää, mitä tulevaisuus toisi tullessaan. Teoksen sisältö koostuu johtavien asiantuntijoiden artikkeleista, joissa kukin hahmottelee oman erikoisalansa tulevaisuutta. Ne ovat kiehtovaa luettavaa.

x  x  x

Erityisen mielenkiintoinen on Jan-Magnus Janssonin artikkeli sisäpolitiikan kehitysnäkymistä.

Mauno Koivisto oli edellisenä vuotena valittu tasavallan presidentiksi, ja vuoden 1983 eduskuntavaalit pidettiin vain muutamia viikkoja kirjan ilmestymisen jälkeen.

Jansson ennakoi, että maalisvaaleissa tapahtuu ainakin yksi tärkeä muutos. Sosialidemokraatit ja Kokoomus, joilla nyt on yhteensä 98 paikkaa, saavat erittäin todennäköisesti enemmistön eduskuntaan.

Jansson kuitenkin ennakoi, että vaalien jälkeen muodostettava hallitus rakentuisi silloisen keskustan ja vasemmiston yhteistyön pohjalle ilman suuria muutoksia. Muita vaihtoehtoja olivat, että jokin hallituspuolue – lähinnä SKDL – vaihdetaan Kokoomukseen tai että muodostetaan porvarillinen enemmistöhallitus.

SDP voitti presidentinvaalien jälkeisessä myötätuulessa viisi paikkaa. Kun Kokoomus menetti kolme, sinipunapuolueet saivat vain yhden paikan enemmistön. Keskusta voitti puolueelle vaikeista presidentinvaaleista huolimatta kaksi paikkaa ja jatkoi uudessa hallituksessa. Palasin ulkoministerin virkaan.

Vuoden 1983 vaalien suuri yllättäjä oli SMP, joka sai 17 eduskuntapaikkaa – lisäystä peräti 10 paikkaa. Uudessa hallituksessa se otti raskaan vaalitappion kärsineen SKDL:n paikan.

Juhlakirjan artikkelissaan Jansson ei sisällyttänyt hallituspolitiikan vaihtoehtojen joukkoon SDP:n ja Kokoomuksen muodostamaa sinipunaa, vaikka hän ennusti näiden puolueiden yltävän eduskuntaenemmistöön.

Myöhemmin on käynyt ilmi, että sinipunaa SDP:n ja Kokoomuksen piirissä jo tuolloin harkittiin. Vaalitulos ei sitä tukenut erityisesti sen vuoksi, että Kokoomus koki tappion ja enemmistö olisi ollut niukka. Lisäksi Kokoomus-yhteistyö koettiin vielä siinä vaiheessa ulkopoliittisesti ongelmalliseksi.

Mutta neljä vuotta myöhemmin tämä vaihtoehto toteutui. SDP ja Mauno Koivisto runnasivat vuoden 1987 jälkeen maahan Harri Holkerin johtaman sinipunahallituksen, jolla turvattiin Koiviston jatkokausi tasavallan presidenttinä. Sinipunaa ryhdyttiin aktiivisesti valmistelemaan viimeistään kesästä 1985 alkaen.

Vuoden 1988 presidentinvaaleissa olin Keskustan ehdokkaana. Arvokkaan panoksen vaalityöllemme antoi Jan-Magnus Jansson, joka johti tuekseni ryhmittyneiden RKP:n valitsijamiesehdokkaiden ja muiden kannattajieni vaalityötä.

Menestyimme loistavasti. Nousimme kakkostilalle. Voitimme Harri Holkerin ja hänen valitsijamiesehdokkaansa.

Mauno Koivisto pettyi toiveissaan tulla valituksi suorassa kansanvaalissa. Harri Holkerin valitsijamiesten tuella hänet kuitenkin jatkokaudelle valittiin.

x  x  x

Jan-Magnus Jansson käsitteli artikkelissaan Suomen valtiollista järjestelmää myös laajemmasta demokratian toteutumisen näkökulmasta ja pohti sen mahdollista kehittämistä.

Jansson muistutti, että aikaisemmin Suomessa ongelmana oli ollut hallitusten epävakaisuus. Nyt huolena oli liian vakaa hallituskuvio, ”vaihtoehdoton demokratia”.

Jansson kirjoitti, että ”vaihtoehdottomuus” on demokratian toimimisen kannalta kyseenalainen ja pitkällä tähtäimellä poliittista jännitystä luova ilmiö:

”Viitataan usein siihen, että Suomessa on toimiva parlamentaarinen järjestelmä, johon kuuluu laaja enemmistöhallitus ja sitä arvosteleva oppositio. Käytännössä kumpikin osapuoli kuitenkin ontuu.

Hallitus tuskin enää on yhteisen ohjelman tukema poliittisesti ehjä kokonaisuus: sitä vastoin se on käytännön kannalta siedettävän hyvin toimiva valiokunta, jossa pyritään hyväksyttäviin kompromisseihin.

Oppositiolta taas puuttuu tärkeä tunnusmerkki, joka yleensä kuuluu parlamentaariselle oppositiolle: se ei voi yksi tarjota poliittista vaihtoehtoa hallitukselle, joka vaalivoiton jälkeen korvaisi nykyisen koalition. Se voi päästä hallitukseen vain sopimalla nykyisten hallituspuolueiden kanssa, ja sen takia se on mahdollisimman varovainen ja käytännössä myötäilee hallitusta.”

Jansson kirjoittaa, että näissä oloissa on mietitty hallitusjärjestelmän kehittämistä kahteen suuntaan:

”Voidaan kehitellä valiokunta-ajatusta ja pidetään kiinni hyvin laajasta hallituspohjasta, ehkä pyritään jopa täyskoalitioon, jossa nykyinen pää-oppositiopuoluekin olisi mukana.

Toisaalta voidaan pyrkiä suppeampiin koalitioihin, jotka lähenevät 50–50 tilannetta ja jotka mahdollistaisivat hallituksen vaihtamisen vaalituloksen mukaan.”

Vuonna 1983 Janssonin esittämän toisen vaihtoehdon toteuttaminen oli vielä vaikeaa sen vuoksi, että lainsäädäntötyössä tarvittiin laajasti määräenemmistöjä.

Sittemmin Suomen perustuslakia on muutettu siten, että enemmistöparlamentarismi voi toimia.

x  x  x

Jansson kirjoitti siis vuonna 1983 niistä kahdesta hallitusvaihtoehdosta, joita olen omalta osaltani pitänyt viime kuukausina esillä: kaikkien puolueiden hallitus tai nykyistä kapeampi hallituspohja.

Olen pitänyt nykyistä hallituspohjaa maan kannalta hyvin vahingolliselta ja Keskustan kannalta suorastaan tuhoisana. Ongelmana on vihervasemmiston ylivalta hallituksessa ja koko eduskunnassa.

Toukokuusta lähtien olen julkaissut useita blogeja, joissa olen esittänyt kaikkien puolueiden hallituksen muodostamista. (21.5. ”Suomeen tulee saada kaikkien puolueiden hätätilahallitus”, 22.5. ”Hätätilan uhatessa ei ole varaa politikointiin” ja 7.6. ”Kaikkien puolueiden hätätilahallitukseen”)

Kaikkien puolueiden hallituksen muodostamiseen on painavat perusteet sen kansallisen hätätilan vuoksi, joka meitä uhkaa ja jonka keskellä jo osittain olemme. Jo lähikuukausina joudumme paljon syvempiin vaikeuksiin kuin tähän mennessä on yleisesti ymmärretty.

Kun ajatukseni kaikkien puolueiden hallituksesta ei ole saanut ainakaan vielä sanottavaa tukea ja kannatusta, olen viritellyt keskustelua toisesta mahdollisuudesta vihervasemmiston ylivallan murtamiseen.

Elokuun 20. päivän julkaisemani kirjoituksen ”Vihreät ovat törmäyskurssilla” lopussa totesin, että ”Vihreitä ei hallituksessa välttämättä tarvita”.

Syyskuun 9. päivän blogissani ”Vihervasemmiston ylivalta on murrettava” kirjoitin, että Vihreiden tulisi siirtyä oppositioon:

”Tilalle voisivat tulla kristillisdemokraatit. Tämä parantaisi hallituksen sisäistä tasapainoa ja toisi sen kokoonpanon lähemmäksi koko eduskunnan voimasuhteita. Tämä olisi myös askel kohti keskustavoimien kokoamista.

Vaihdos olisi myös askel kohti perinteistä punamultaa. Vihreiden siirtyminen oppositioon saattaisi palauttaa SDP:tä ja Vasemmistoliittoa lähemmäksi puolueiden perinteistä linjaa.

Jos kristillisdemokraatit tulisivat Vihreiden tilalle hallitukseen, sillä olisi 101 paikan enemmistö. Jos Liike Nyt tukisi aktiivisesti hallitusta, enemmistö nousisi 102:een, mitä Juha Sipilä keväällä 2015 piti toimivana. Hjallis Harkimon passiivinenkin tuki helpottaisi hallituksen työskentelyä.”

x  x  x

Budjettiriihessä vihervasemmisto käytti siekailematta valta-asemaansa.

Vihreät ja vasemmistopuolueet ajoivat häikäilemättömästi läpi omia tavoitteitaan. Keskusta jäi osattomaksi ja kärsi jopa tappioita.

Talouspolitiikan linja on täysin kestämätön. Valtion menoja paisutetaan holtittomasti. Taloutta vahvistavat ja työllisyyttä parantavat ratkaisut jäivät mitättömiksi.

Hallituspohjan kaventaminen ei näytä olevan mahdollista. Keskusta on sitoutunut nykyiseen pohjaan ja on näköjään valmis maksamaan siitä mitä tahansa.

Niinpä on otettava entistä vakavammin esille toinen vaihtoehto: kaikkien puolueiden hallitus.

Julkisuuden ulkopuolella olen saanut ehdotukselleni runsaasti tukea, mutta julkista toistaiseksi hyvin vähän. Kuitenkin Keskustan puheenjohtajaksi pyrkinyt Ilkka Tiainen puhui Sveitsin mallista.

Eduskunnan kyselytunnilla 17.9. Ilkka Kanerva esitti kysymyksen, jossa hän epäili hallituksen hartioiden riittävyyttä ja peräsi hätätoimiin ryhtyvää operaatiota, jolla yhdessä pyrittäisiin luomaan työpaikkoja ja pysäyttämään raju velkaantuminen. Ymmärsin, että hän tarkoitti myös laajempaa hallituspohjaa. Pääministeri Sanna Marin ei kysymystä näin ymmärtänyt tai ei ainakaan ollut ymmärtävinään.

Yllä mainitut kirjoitukseni ovat luettavissa kotisivuni blogi-arkistosta. Ne kannattaa lukea.