Euroismi on tullut ja tulee meille kalliiksi

Eduskunnassa keskusteltiin viime torstaina Suomen jäsenyydestä euroalueessa. Ministerit ja kansanedustajat väittelivät siitä, mikä vaikutus eurolla on ollut ja on Suomen talouteen. Toinen keskeinen aihe olivat korona-kriisin yhteydessä päätetyt ja suunnitellut taloudelliset tuet jäsenmaille.

Keskustelu osoitti, kuinka ideologisesti sekä keskeiset ministerit että monet oppositiopoliitikot suhtautuvat euroon. Euroismi, usko euroon, on ytimenä siinä federalistisessa ideologiassa, jonka mukaan Euroopan unioni on kehitettävä ylikansalliseksi valtioksi, liittovaltioksi. Suomen halutaan tulevan sen osaksi, sen osavaltioksi.

Suomelle euroismi on tullut hyvin kalliiksi. Se on itse asiassa ollut pääasiallinen syy kahteen aikaisempaan lamaan. Nyt euroismi uhkaa suorastaan tuhota meidän taloutemme.

x  x  x

Ensimmäinen euroismiin perustunut askel Suomen politiikassa oli Harri Holkerin johtaman hallituksen muodostaminen keväällä 1987. Se perustettiin toteuttamaan ”vahvan markan” politiikkaa, jolla Suomea piti valmistella jäsenyyteen euroalueessa.

”Vahvan markan” politiikka johti 1990-luvun alun lamaan. Sitä syvensi ja pitkitti se, että seuraava hallitus Esko Ahon ja Iiro Viinasen johdolla jatkoi vahvan markan politiikkaa vuoden 1992 lopulle saakka.

Viinanen sopi Ahon selän takana jo hyvissä ajoin ennen vuoden 1995 vaaleja Paavo Lipposen kanssa uudesta hallituksesta. Avainasemassa siinä oli myös Sauli Niinistö, joka tuli ensin sen oikeusministeriksi ja siirtyi sitten Viinasen paikalle valtiovarainministeriksi.

Lipposen-Viinasen-Niinistön hallituksen talouspolitiikkaa hallitsi pyrkimys saneerata Suomi eurokuntoon. Julkisten menojen kovakouraisen leikkaamisen vaikutukset ovat ulottuneet nykypäiviin saakka. Nyt puhutaan ”laman lapsista”. Menoleikkauksista huolimatta valtion velka kasvoi muutamassa vuodessa noin 10 miljardista noin 60 miljardiin euroon.

x  x  x

Euroon Suomi vietiin perustuslakia rikkoen ilman kansanäänestystä. Jäsenyydestä ei annettu eduskunnalle edes lakiesitystä, vaan siitä päätettiin tiedonantomenettelyä käyttäen.

Suomella oli keskeinen vaikutus siihen, että euroon siirryttiin Maastrichtin sopimuksen vastaisesti. Sopimuksen mukaan siihen olisi tarvittu jäsenmaiden enemmistö. Suomen lisäksi kuitenkin vain ani harva täytti ennalta asetetut EMU-kriteerit. Suomi ajoi voimakkaasti sitä, että mukaan otettiin kaikki halukkaat EU-maat. Kreikka joutui sentään hieman odottamaan saadakseen taloustilastonsa ”eurokuntoon”.

Euroalueella sittemmin syntyneet ongelmat ovat olleet väistämätön seuraus siitä, että se ei ole lähelläkään niin sanottua ”optimaalista” valuutta-aluetta. Mukana on aivan liian erilaisia kansantalouksia.

Suomi on ollut yksi euroalueen ongelmista pahimmin kärsineistä maista, kuten erityisesti vertailu taloudellisen itsenäisyytensä säilyttäneeseen Ruotsiin osoittaa. Vuonna 2008 alkaneen kansainvälisen finanssikriisin seurauksena koimme kansantaloutemme ”menetetyn vuosikymmenen”, jolloin taloutemme ei kasvanut ollenkaan ja jolloin valtion velka kasvoi 50 miljardilla eurolla.

x  x  x

Vuoden 2016 alussa oli vakavasti esillä Kreikan eroaminen euroalueesta. Komissiolla oli tästä valmis suunnitelma, kuten 24.3. julkaisemassani blogissa kerron (Älkäämme uskoko Sixten Korkmania).
Noihin aikoihin keräsin allekirjoituksia kansalaisaloitteeseen kansanäänestyksen järjestämiseksi Suomen jäsenyydestä euroalueessa. Seuraavana syksynä aloite pääministeri Juha Sipilän mahtikäskystä haudattiin tekaistuin perustein perustuslakivaliokuntaan. Eduskunnalle ei haluttu antaa tilaisuutta keskustella Suomen jäsenyydestä eikä äänestää siitä.

Sipilä ei suostunut edes keskustelemaan euroalueen purkamisesta tai Suomen mahdollisesta eroamisesta siitä. Hän oli sitoutunut toteuttamaan sisäistä devalvaatiota menoleikkauksineen ja kiky-sopimuksineen.

x  x  x

Kaksi kuukautta sitten, korona-kriisin alkuvaiheessa kirjoitin blogin (Väärää politiikkaa meillä ei ole varaa jatkaa), jossa ennustin, että syntymässä ei ollut lievä taantuma, vaan syvä lama. Varoitin hallitusta liiallisesta valtion velkaantumisesta ja erityisesti siitä, että ajautuisimme syvemmälle euroalueen yhteisvastuuseen. Samoja varoituksia ovat sittemmin esittäneet monet muut.

Nämä varoitukset ovat kaikuneet kuuroille korville.

Ennusteet valtion velan rajusta kasvusta ovat päinvastoin johtaneet siihen, että menoja on ryhdytty suorastaan holtittomasti lisäämään, kuten 11.5. julkaisemassani blogissa kirjoitin (Rikkaille annetaan, köyhiltä ja nuorilta otetaan).

Eduskunnassa torstaina käyty keskustelu osoitti murheellisella tavalla sen, että hallitus on ilmeisesti valmis maksamaan mitä tahansa pitääkseen euroalueen koossa ja Suomen sen osana. Osa oppositiosta näyttää olevan samalla kannalla.

Hintana olisivat heikko kilpailukykymme erityisesti Ruotsiin verrattuna, mittava taloudellinen tukemme muille kriisimaille ja lopulta taloudellisen ja myös valtiollisen itsenäisyytemme menettäminen.

Tässä tilanteessa katseet kohdistuvat eduskuntaan ja erityisesti sen perustuslakivaliokuntaan. Saksan perustuslakituomioistuin on näyttänyt sille hyvää esimerkkiä (Perustuslaki Suomen turvaksi 12.4.2020).