27
joulu
2019
15

Toinen Jari Tervon menettämä mahdollisuus

Julkaisin eilen kommentin (Jari Tervon menetetty mahdollisuus 26.12.) Jari Tervon Koivisto-dokumentin viidenteen osaan, jossa käsiteltiin kevään 1981 hallituskriisiä. Pidin tärkeänä puuttua tähän asiaan sen vuoksi, että näistä tapahtumista julkisuudessa elänyt tarina on tehnyt vääryyttä sekä Urho Kekkoselle että Mauno Koivistolle.

Ei Urho Kekkonen ollut Koiviston hallitusta kaatamassa. Hän joutui puuttumaan asioihin, kun Kalevi Sorsan ja Mauno Koiviston välinen SDP:n sisäinen valtataistelu oli tehnyt hallituksen toimintakyvyttömäksi. Tämän tulkinnan Koivisto nimenomaisesti vahvistaa Hannu Lehtilälle vuonna 2000 antamassaan haastattelussa.

Mauno Koivisto ei tietääkseni ole koskaan julkisesti tukenut tarinaa valtataistelusta itsensä ja Kekkosen välillä. On mielenkiintoista, että Koiviston vuonna 1988 ilmestyneessä teoksessa ”Politiikkaa & politikointia 1979-81” on ammottava aukko juuri huhtikuun 5. ja 6. päivien kohdalla. Muutoin siinä on tarkkaan, vaikkakin valikoiden, käsitelty kevään olennaisia tapahtumia.

Ilmeisesti Mauno Koivisto ei halunnut antaa tukea silloin vallalla olleelle käsitykselle, mutta ei voinut sitä silloin vielä kumotakaan. Totuuden aika oli vasta vuonna 2000.

Elisiltana katsoin Ylen Areenasta Koivisto-dokumentin osat 6-8. Niissäkin on yhtä ja toista kommentoitavaa. Tyydyn kuitenkin ottamaan esille niistä vain yhden historiallisen virheen, jonka oikaisemisella Jari Tervo olisi voinut tuntuvasti nostaa dokumenttisarjansa arvoa.

Tervon ohjelmassa toistetaan tarina Keskustan, Kokoomuksen ja RKP:n puheenjohtajien solmiman ”kassakaappisopimuksen” vaikutuksesta kevään 1987 hallitusratkaisuun.

Tosiasiassa koko vaalikauden 1983-87 mittaan SDP:n ja Keskustan välillä käytiin poliittista suuntataistelua, joka eduskuntavaalien lähestyessä huipentui kiistaan tulevan talouspolitiikan linjasta. Kysymys oli tulevan hallituksen pohjasta.

Keskustan johto sai jo kesällä 1985 tietää, että SDP:n johdon ja joidenkin kokoomuslaisten välillä valmisteltiin Keskustan syrjäyttämistä sinipunahallituksen avulla. Vuoden lopulla meille syntyi varmuus siitä, että Mauno Koivistokin oli tässä hankkeessa mukana tai ainakin tietoinen siitä.

Keskusta ryhtyi keväällä 1986 julkiseen toimintaan SDP:n suunnitelman torjumiseksi.

Asetimme tavoitteeksi keskiryhmien ja oikeiston eduskuntaenemmistön. Esitimme, että muodostettaisiin ”uusi kansanrintama”, jossa punamultayhteistyötä täydennettäisiin Kokoomuksella. Jos tässä ei onnistuttaisi, muodostettaisiin keskiryhmien ja Kokoomuksen yhteishallitus.

Tämän mukaista tulevaa hallitusyhteistyötä pohjustettiin Keskustan, Kokoomuksen ja RKP:n puheenjohtajien keskusteluissa. Elinkeinoelämä oli kyllästynyt SDP:n ylivaltaan talous- ja työmarkkinapolitiikassa. Tämän ansiosta saimme tavallista enemmän taloudellista tukea vaalikampanjaamme, millä puntteja tasoitettiin demareiden saamaan ay-liikkeen runsaaseen vaalirahoitukseen nähden.

Kirjallinen sopimus syntyi sen vuoksi, että elinkeinoelämän piirissä epäiltiin, pysyisikö Kokoomus yhteisrintamassa keskiryhmien kanssa.

Myöhemmin on käynyt ilmi, että Harri Holkerin sinipunahallitusta oli valmisteltu pitkään ja huolellisesti. Sitä oli pohjustettu myös Moskovan suuntaan. Näissä keskusteluissa hallitusratkaisu oli kytkeytynyt seuraavan vuoden presidentinvaaleihin.

Suojelupoliisin historiateoksessa ”Ratakatu 12” julkaistun Kimmo Rentolan artikkelin mukaan KGB:n edustajille oli annettu ohje tukea Mauno Koiviston uudelleenvalintaa, jos hän noudattaisi ”Neuvostoliiton etuja tyydyttävää ulkopoliittista linjaa”. Heitä kehotettiin jatkamaan ”työtä, jonka tarkoitus on ylläpitää porvarileirin hajanaisuutta”.

Alpo Rusi kertoo teoksessaan ”Vasemmalta ohi” Kalevi Sorsan ja Erkki Liikasen keskusteluista DDR:n kommunistisen puolueen edustajien kanssa. He olivat perustelleet Holkerin hallituksen muodostamista sillä, että ”koalitiolla turvattiin hyvien neuvostosuhteiden jatkuminen ja Koiviston uudelleenvalinta 1988” ja että ”samalla voitiin syventää ristiriitoja porvarillisten puolueiden välillä”. Sanamuodot ovat samat kuin KGB:n edustajille annetuissa ohjeissa.

Holkerin hallituksen muodostaminen johti siihen, että SDP:n ote talous- ja työmarkkinapolitiikkaan tiukentui entisestään.

Hallitus muodostettiin ”vahvan markan” politiikkaa toteuttamaan. Se tuhosi Suomen talouden ja johti 1990-luvun alun syvään lamaan.

Työmarkkinapolitiikassa toteutettiin ay-liikkeen ajamia uudistuksia. Hallituksen avainministerit Ilkka Kanerva ja Matti Puhakka saivat lempinimet ”punerva ja kahakka”.

Holkerin hallituksen muodostaminen oli Mauno Koiviston taitavaa ja kovaa valtapolitiikkaa, jolla hän vahvisti SDP:n asemaa ja turvasi oman uudelleenvalintansa. Vuoden 1988 presidentinvaaleissa Koivisto valittiin jatkokaudelle Harri Holkerin valitsijamiesten tuella.

Hallitusratkaisun yhteydessä Koivisto joutui räikeällä tavalla rikkomaan niitä parlamentarismin periaatteita, joista hän oli niin paljon puhunut. Eduskunnan enemmistö ei saanut muodostaa tahtomaansa hallitusta. Koiviston tuella Harri Holkeri pyyhki pöytää oman puolueensa puolue-elinten päätöksillä.

Mauno Koivistolle ”kassakaappisopimuksen” kauhisteleminen on ollut väline, jolla hän on pyrkinyt peittelemään totuutta ja oikeuttamaan omaa toimintaansa.

Lisätietoa näistä tapahtumista on saatavissa mm. vuonna 2014 julkaisemastani kirjasta ”Suomen linja”. Se on luettavissa myös kotisivuni sähkökirja-arkistosta (https://www.paavovayrynen.fi/sahkokirjat/).