”Ajatus suurkuntien muodostamisesta on epäonnistunut ja käytäntöön soveltumaton”
Julkisuudessa on esitetty, että olisin vuonna 1970 valmistuneen laudaturkirjoitukseni (Kunnan optimisuuruus väestöpohjatarkasteluna) perusteella PARAS-hankkeen isä. Tällöin on jäänyt huomaamatta, että olen vuonna 1983 valmistuneessa sosiologian laudaturtutkielmassani (Palvelujen tarjonta ja siihen kohdistuvat odotukset kuntatason yhteisössä) päätynyt toisenlaisiin johtopäätöksiin kuin 13 vuotta aikaisemmin.
Erot käyvät ilmi vuoden 1983 tutkielmassa esittämästäni yhteenvedosta:
Kuntatason yhteisön väestöpohja
Hallinto-opin vuonna 1970 valmistuneessa tutkimusraportissani vedin tutkimustuloksistani sen johtopäätöksen, ettei kuntauudistuksen tavoitteeksi asetettu 8000 asukkaan väestöpohja ole riittävä palvelusten tarjontaa ajatellen. Aineistohan osoittaa sen, että ”melko välttämättömäksi” todettujen palvelusten järjestäminen edellyttää vähintään 10 000 asukkaan väestöpohjaa. Kun elintason kohoaminen ja urbanisoituminen näyttävät nostavan vaatimustasoa, esitin sen arvion, että väestöpohjan tulisi tulevaisuutta ajatellen olla tätäkin korkeampi. Vaikka esitinkin tutkimusselostuksessani tutkimusmenetelmän ja aineistoni laadun vuoksi varauksen tulosten luotettavuudesta, rohkenin esittää niiden perusteella varsin tarkkoja arvioita: ”Varmuudella voidaan joka tapauksessa sanoa, että kuntauudistuksen tavoitteeksi asetettu 8000 asukkaan väestömäärä ei ole palvelutoiminnan kannalta riittävä. Kehittyneimmän alueen kunnissa tulisi tavoitteen olla lähes kaksinkertainen ja Kainuussakin noin 50 prosenttia korkeampi. Suoritettava kuntauudistus poistaa suurimmat vaikeudet kunnallishallinnosta ja kunnallistaloudesta, mutta saa aikaan vain vähän korjausta palvelutoiminnassa ja yhdyskuntamuodostuksessa.”
Tutkimusraportissani arvioin tutkimusmenetelmän onnistuneeksi, mutta esitin, että tulevissa väestöpohjaselvityksissä tulisi pyrkiä huomattavasti laajentamaan tutkimusaineistoa. Saman menetelmän totesin soveltuvan myös kaupunginosan ja kylän väestöpohjan määrittelemiseen.
Hallinto-opin tutkimusraportistani puuttuu lähes tyystin palvelutasovaatimusten edellyttämän kunnan väestöpohjan kasvun kriittinen arviointi, vaikka totesinkin tutkielman lopussa: ”Kun kunnan optimikoko näyttää lähivuosina useista syistä suurenevan, olisi syytä kiinnittää entistä enemmän huomiota kuntien suurenemisen haitallisiin vaikutuksiin, kuten matkojen pitenemiseen ja demokratian kaventumiseen sekä niiden mahdollisesti aiheuttamaan viihtyvyyden vähenemiseen.”
Tämä puute hallinto-opin tutkimusselostuksessani on ymmärrettävä kahdesta syystä. Ensiksikin kuntakoon suurenemisen aiheuttamat ongelmat kuuluvat vain osittain – demokratian kaventumisen osalta – kunnallishallinnon alueeseen. Muutoinhan kuntakoon suureneminen on hallintoa ajatellen myönteistä. Toiseksi viittaan hallinto-opin tutkielmani valmistumisen ajankohtaan, jolloin vallanneet arvostukset yleisesti ja myös tutkijoiden piirissä poikkesivat oleellisesti nykyisestä. Pienyhteisöjen ja pienkuntien myönteisiä puolia arvostetaan nykyään aivan toisella tavalla kuin 1960-luvun lopulla. 1970-luvulla ja tämän vuosikymmenen alussa tapahtuneen kehityksen ja tänä aikana käydyn julkisen keskustelun perusteella väestöpohjaselvityksen tuloksia on syytä – etenkin sosiologian näkökulmasta – tarkastella varsin kriittisesti.
Minun tutkimuksessani, kuten muissakin 1960-luvun lopulla laaditussa selvityksissä, kiinnitettiin ratkaiseva huomio tehokkuusnäkökohtiin. Tämä perustui ihmisten silloisiin arvostuksiin, joissa aineellisen elintason ja myös palvelutason kohoamisella oli hallitseva sija. Toisaalta selvityksessä ei otettu riittävästi huomioon tekniikan, erityisesti liikennevälineiden ja liikenneyhteyksien kehitystä.
Käytäntö on selvästi osoittanut sen, että kuntauudistus perustui liian yksipuolisesti tehokkuusajatteluun. Lakkautettaviksi ja muihin kuntiin yhdistettäviksi suunniteltujen kuntien asukkaat ovat laajasti ryhtyneet puolustamaan kuntansa itsenäisyyttä. Tästä syystä kuntauudistussuunnitelmien toteuttaminen on lähes pysähdyksissä. Pienten kuntien asukkaat katsovat, että heillä on oman kuntansa puitteissa parhaat mahdollisuudet huolehtia asioistaan. Suuremman kunnan yhteydessä he pelkäävät menettävänsä sananvaltansa omissa asioissaan ja jäävänsä suurkunnan takamaaksi. Myös etäisyys moniin palvelupisteisiin kasvaisi. Toisaalta arvostukset ovat muuttuneet ja liikenneyhteydet ovat kehittyneet: nykyään monet ihmiset asuvat mielellään pienissä maaseutukunnissa ja ovat valmiit jopa useiden kymmenien kilometrien pituiseen päivittäiseen työmatkaan.
Nykyisten olosuhteiden ja arvostusten perusteella pidetään jo 5000 – 6000 asukkaan kuntaa väestöpohjaltaan varsin tyydyttävänä ja tätä pienempiäkin kuntia elinkelpoisina.
Jo tämän kokoisessa kunnassa voidaan järjestää tärkeimmät palvelut ja suurempaa väestöpohjaa edellyttävät palvelut voidaan järjestää useamman kunnan yhteistoiminnan avulla. Pienkunnassa kansanvalta toteutuu parhaimmin ja sen asukkaiden kesken muodostuu useimmiten vahva yhteisötunne. Kun verrataan edellä mainittuja lukuja ja näkökohtia tämän tutkielman tuloksiin, on muistettava, että selvitykseni kohdistui vain yhteen asiaan: ihmisiä tyydyttävän palvelutason edellyttämään väestöpohjaan. Nämä tulokset lienevät sinänsä osapuilleen oikeita. Laajemmasta näkökulmasta ja käytännön kehityksen valossa voimme kuitenkin todeta, että ajatus suurkuntien muodostamisesta on epäonnistunut ja käytäntöön soveltumaton.
Alkuperäinen kysymyksenasetteluni on kyllä edelleen relevantti: ellei kehitysalueiden maaseudulle synny riittävän palvelukykyisiä keskuksia, saattaa maaseudun kehitys tästä kärsiä. Maakuntakeskusten ohella kehitysaluemaakunnissa tulisi olla riittävän tiheässä ylempää kuntatasoa tai alempaa kaupunkitasoa olevia keskuksia. Julkisten palvelujen osalta palvelujen saatavuus kaikilla alueilla turvataan suunnittelun avulla. Yleensä nämä palvelut pyritään keskittämään kunkin alueen suurimpiin taajamiin, mutta viime aikoina niitä on soveltuvin osin hajautettu useampiin keskuksiin. Yksityisten palvelujen osalta kehitys riippuu yrittäjien ratkaisuista ja ihmisten, asiakkaiden käyttäytymisestä.
Niiden palvelujen kehittymiseen yhteiskunta voi vaikuttaa vain välillisesti laatimalla keskusverkko- ja palvelusten kehittämissuunnitelmia, jotka yrittäjät ottavat päätöksissään huomioon.
