2
huhti
2017
5

Manu ja minä

Valmistelen parhaillaan seuraavaa näytelmää Pohjanrannan kesäteatteria varten.

Viime kesänä esitetty ”Urho ja hänen kisällinsä” oli suuri menestys. Saimme katsomon kahdeksan kertaa täpö täyteen. Yli 3000 lippua myytiin. Läheskään kaikki halukkaat eivät päässeet mukaan.

”Urho ja hänen kisällinsä” kertoi Urho Kekkosen viimeisestä vuosikymmenestä. Käsikirjoitin ja ohjasin näytelmän itse. Lisäksi näyttelin pääroolia, Kekkosta. Presidentti esiintyi myös videoinserttien muodossa.

Janne Kaisanlahti näytteli nuorta Paavo Väyrystä, joka tapasi Kekkosen kahden kesken ensimmäisen kerran 27-vuotiaana vuonna 1973 ja joka toimi hänen viimeisenä ulkoministerinään vuosina 1977-1981.

Uusi näytelmäni alkaa siitä, mihin edellinen päättyi. Se kertoo Mauno Koiviston noususta Urho Kekkosen seuraajaksi vuoden 1982 presidentinvaaleissa ja hänen kahdesta kaudestaan.

Koivisto ei ole näytelmän roolihenkilöiden joukossa. Hän esiintyy näytelmässä vain videoinserttien kautta. Ohjaan näytelmän ja esiinnyn pääroolissa, itsenäni.

Uuden näytelmän työnimi on ”Manu ja minä”. Se kertoo meidän keskinäisestä yhteistyöstämme, joka oli välillä vaikeaa ja toisinaan suoranaista taistelua.

Alku oli hankalaa. Tultuaan valituksi tasavallan presidentiksi Koivisto syrjäytti minut ulkoministerin paikalta. Palasin kuitenkin tähän virkaan vuoden 1983 eduskuntavaalien jälkeen.

Vuoden 1988 presidentinvaalien lähestyessä suhteet Mauno Koiviston ja hänen puolueensa kanssa alkoivat kiristyä.

Vastakkainasettelu huipentui kevään 1987 hallitusratkaisussa. Mauno Koivisto esti eduskunnan ei-sosialistisen enemmistön tahtoman hallitusratkaisun toteutumisen. Harri Holkerin avulla hän runnasi kokoon sinipunahallituksen. Samalla Koivisto varmisti valintansa toiselle presidenttikaudelle.

Tämä ratkaisu jäytää vieläkin monien suomalaisten mieltä. Viimeksi perjantaina tapasin Itäkeskuksessa miehen, joka purki katkeruuttaan siitä, että Koivisto esti kolmekymmentä vuotta sitten minun pääsyni pääministeriksi ja istutti sille paikalle Holkerin.

Tämä hallitusratkaisu liittyi talous- ja Eurooppa-politiikan suuntataisteluun. Koiviston tuella Holkerin hallitus toteutti ”vahvan markan” politiikkaa, jolla Suomea valmisteltiin EU- ja euroaikaan.

Vahvan markan talouspolitiikka johti Suomen tähänastisen taloushistorian pahimpaan lamaan, pankkikriisiin, konkursseihin, suurtyöttömyyteen ja julkisten menojen rajuihin leikkauksiin.

Näiden kokemusten perusteella Suomen ei olisi missään tapauksessa pitänyt liittyä  yhtenäisvaluutta euroon. Samat ”tunarit”, jotka olivat tuhonneet Suomen taloutta ja suomalaista yhteiskuntaa vahvan markan politiikallaan lähtivät kuitenkin viemään Suomea Euroopan unioniin ja euroalueeseen.

Suomen EU-jäsenyyttä ajoivat innokkaimmin ja nimenomaan turvallisuuspoliittisin perustein ne poliitikot ja poliittiset voimat, jotka aikanaan epäilivät tai suorastaan vastustivat Paasikiven ja Kekkosen ulkopoliittista linjaa.

Mauno Koivistokin perusteli tukeaan Suomen EU-jäsenyydelle nimenomaan turvallisuuspolitiikalla. Jäsenyysneuvotteluihin valmistauduttaessa jouduin Koiviston kanssa napit vastakkain, kun halusin  EU-jäsenyydessäkin säilyttää Suomen puolueettomuusaseman, kun hän taas halusi siitä luopua. Voitin tämän väännön, mutta sittemmin vahvat voimat ovat pyrkineet suistamaan Suomea Paasikiven linjalta.

”Manu ja minä” kertoo Suomen poliittisesta linjataistelusta vuosina 1981-1994. Siinä olimme Mauno Koiviston kanssa eri puolilla ja pääosissa. Kysymys oli sekä talouspolitiikasta että ulko-, turvallisuus- ja Eurooppa-politiikasta.

Näytelmää kirjoittaessani koetan päästä perille siitä, miksi Mauno Koivisto toimi hyvin ristiriitaisesti.

Koivisto ajoi Suomen EU:n jäseneksi, mutta vain muutamaa vuotta myöhemmin kirjassaan ”Venäjän idea” hän arvosteli kärkevästi unionia ja Suomen Eurooppa-politiikkaa. Jälkikäteen Koivisto on ollut hyvin huolissaan myös EU-jäsenyyden vaikutuksista Suomen turvallisuuspolitiikkaan.

Vaikka jouduin rajuihin yhteenottoihin Mauno Koiviston kanssa, en ole koskaan kantanut kaunaa häntä kohtaan. Hän on viehättävä ihminen.

Näytelmässäni aion käsitellä Mauno Koivistoa asiallisesti ja kunnioittavasti. Pitäydyn tosiasioihin ja tuon niiden valossa esiin erimielisyytemme sen suhteen, mikä Suomen linjan olisi pitänyt ja pitäisi olla.