Väärät arvot ja talouden mittarit johtavat onnettomuuksiin

Lokakuun lopulla avasin filosofista keskustelua elämän ja politiikan arvoista. 

Blogissani ”Ovatko Suomen nykyiset arvot materialismi ja militarismi?” käsittelin Suomen kehitystä 1990-luvun alusta lähtien, jolloin Suomi alkoi askel askeleelta luopua itsenäisyydestään.    

Seuraavassa 2.11. julkaisemassani blogissa ”Onko Donald Trump ihmiskunnan pelastaja?” jatkoin arvokeskustelua. 

Mukaan otin myös arvostetun taloustieteilijän Mariana Mazzucaton esittämät ajatukset. Niissä oli yhtymäkohtia siihen, mitä olin edellisessä blogissani kirjoittanut. Lähteeksi osoitin 2020 ilmestyneen kirjani ”Yhteinen vuosisatamme” (ss. 195-212).

Marina Mazzucato tiivistää viestinsä samankaltaisiin vaatimuksiin, joihin omalta osaltani olin jo viisi vuosikymmentä sitten päätynyt:

”Nykyinen ihmiskunnan aiheuttamien ympäristötuhojen korjaamisen haastekaan ei ole ratkaistavissa vain kasvattamalla investointeja uusiutuvaan energiaan, vaikka sekin on jo itsessään valtava teknologinen haaste, vaan se edellyttää yhteiskunnallista sitoutumista uuteen, vähemmän materialistiseen elämäntapaan.”

Ja:

”Ympäristövallankumous edellyttää yhteiskunnallisten arvojen tarkoituksellista ja tietoista muuttamista: koko talousjärjestelmän uudelleen suuntaamista sekä tuotanto-, jakeluja kulutusjärjestelmien muuttamista kaikilla sektoreilla.”

Kysyin, kuinka ajatus uuden talousjärjestelmän rakentamisesta olisi mahdollista toteuttaa.

Kansantaloudet ja kansallisen tason valtio- ja yhteiskuntajärjestelmät ovat nykyään sidoksissa kansainvälisiin rakenteisiin. Uuden talousjärjestelmän rakentaminen on siten aloitettava korjaamalla kansainvälisen päätöksenteon, kansainvälisen yhteiskuntajärjestelmän, rakenteita.

Kirjoitin, että Donald Trump saattaisi avata tietä kohti Eurooppaa ja maailmaa, joissa itsenäiset kansankunnat ovat omien arvojensa pohjalta keskinäisessä tasavertaisessa yhteistyössä. 

x  x  x

Ylle lainatut Mariana Mazzucaton ajatukset ovat hänen vuonna 2018 ilmestyneestä kirjastaan ”The Value of Everything, Making and Taking in the Global Economy”

Seuraavana vuonna se ilmestyi suomeksi Juha Pietiläisen kääntämänä nimellä ”Arvo – globaalin talouden luojat ja välistävetäjät”.

Mazzucaton teoksen suuri ansio on, että siinä tukeudutaan taloushistoriaan ja taloustieteen kehitysvaiheisiin. Minulle on erityisen antoisaa se, että teos tuo lisävalaisua ja jatkoa siihen, mitä 50 vuotta sitten ilmestyneessä ”On muutoksen aika” -teoksessani kapitalismin kehityksestä kirjoitin.

”Arvo” -teoksessa tarkastellaan sen nimen mukaisesti kautta aikojen vallinneita käsityksiä siitä, millä toiminnalla on arvoa eli mikä toiminta on yhteiskunnallisesti tuottavaa. Tätä puolestaan oli tärkeää tutkia sen vuoksi, että näillä käsityksillä on ollut ja on ratkaiseva vaikutus siihen, millaista kehitystä on pyritty edistämään.

Mazzucato kirjoittaa, että bruttokansantuotteen mittaamiseen liittyviä ongelmia on pyritty ratkomaan vuodesta 1953 alkaen YK:ssa, jossa on laadittu kansantalouksien tilinpidon järjestelmä (System of National Accounts, SNA). 

Bruttokansantuotteen mittaamisessa on paljon pulmallisia kysymyksiä.

Yksi niistä on kotitaloustyön jääminen BKT-laskelmien ulkopuolelle sen vuoksi, että se ei ole markkinoilla. Jos kotitaloudet kävisivät keskenään kauppaa palveluilla, niissä tehty työ olisi mukana tilinpidossa.

Kotitaloustyön jääminen ulkopuolelle vaikuttaa sen arvostukseen ja sitä kautta poliittiseen päätöksentekoon. Kun kotona lapsia hoitavia naisia saadaan työmarkkinoille, palkataan lasten laitoshoitoon lisää työntekijöitä. Kansantulo kasvaa, vaikka työvoima ei lisäänny.

Toinen virhe Mazzucaton mielestä on ollut se, että julkinen sektori on suljettu tuotantorajan ulkopuolelle. 

Tunnetuin julkisen sektorin myönteisiä vaikutuksia esille tuonut ekonomisti on John Maynard Keynes (1883–1946). Hänen vaikutuksestaan Yhdysvalloissa ryhdyttiin 1920-luvun lopulla syntyneen laman opetuksista viisastuneina tasoittamaan taloudellisia suhdanteita julkisen talouden avulla. Tämä ajatustapa on hyväksytty sittemmin kaikkialla läntisissä markkinatalousmaissa. 

Tuotantorajan sisälle julkista sektoria ei kuitenkaan ole hyväksytty. 

Kirjassaan Mazzucato todistelee, että julkinen sektori tuottaa arvoa monella tavalla. Hyvinvointiyhteiskunnan koulutus-, terveydenhuolto ja sosiaalipalvelut luovat perustaa menestyvälle tuotannolle. Sijoitukset tutkimus- ja tuotekehitystyöhön palvelevat suoranaisesti talouskasvua. Julkinen talous ylläpitää kysyntää, jota ajoittamalla voidaan tasoittaa suhdanteita ja ylläpitää työllisyyttä laskukausien aikana ja laman oloissa.

Julkisen talouden rajaaminen kansantalouden tilinpidon ulkopuolelle on johtanut siihen, että yksityistämistä on pidetty taloudellisesti hyvin houkuttelevana. Tässä suhteessa on tehty pahoja virheitä, joista Mazzucato esittää havainnollisia esimerkkejä lähinnä Britanniasta. 

Tästä kaikesta on helppo olla yhtä mieltä.

x  x  x

Suurin kummajainen kansantalouden tilinpidossa on Mazzucaton mukaan ”pankkikysymys” eli se, kuinka arvioidaan pankki- ja rahoitussektorin tuottavuutta. Tässä oli tapahtunut hämmästyttävä muutos. 

Aikaisemmin rahoitussektorin toimintaa pidettiin olemassa olevan arvon ja ansiottomien tulojen siirtoina. Nykyään sitä on alettu pitää uuden arvon tuottamisena nimeämällä liikepankkien toiminta uudelleen ”välillisiksi rahoituspalveluiksi” ja investointipankkien toiminta ”riskinotoksi”. 

Kun pankkeja ja rahoitusmarkkinoita pidettiin ennen lähinnä liiketoiminnan hintana, nykyään rahoitussektorin kasvua pidetään vaurauden merkkinä ja lisääjänä.

Ratkaiseva käänne toteutui Mazzucaton mukaan vuonna 1993, jolloin SNA:ssa toteutettiin uudistus, jolla välilliset rahoituspalvelut (FISIM, financial intermediation services, indirectly measured) sisällytettiin tilinpitoon arvonlisänä, jolloin se kasvatti bruttokansantuotetta. ”Näin aikaisemmin pelkkänä painolastina pidetty kustannus muuttui yhdessä yössä arvonlisän lähteeksi”. 

Tämä muutos otettiin käyttöön useimpien maiden tilinpidossa juuri ennen vuoden 2008 rahoituskriisiä. Se on turvannut rahoitussektorin panoksen kasvun BKT:ssa vuosien 2008– 09 myllerrysten jälkeenkin erityisesti Yhdysvalloissa ja Britanniassa. 

Rahoitussektorin siirtyminen tuotantorajan sisäpuolelle on ollut osoitus pankkien yhteiskunnallisesta vaikutusvallasta. 

Tällä on ollut omat seurauksensa. Aikaisemmin rahoitusalaa säänneltiin suojana holtitonta ja ansiotonta voitontavoittelua vastaan. Sittemmin sääntelyä voimakkaasti purettiin, kun sitä pidettiin esteenä arvokkaalle rahalla ja riskeillä käytävälle kaupalle. Vuonna 2008 käynnistyneen kriisin vuoksi sääntelyä on taas pyritty lisäämään.

Pankkitoiminnan rinnalle on kehittynyt mittavaa sääntelyn ulkopuolella olevaa ”varjopankkitoimintaa”. Mazzucaton mukaan näiden ”pankkijärjestelmän ulkopuolisten luotonvälitysmarkkinoiden” toimittamien lainojen arvo kasvoi vuosina 2004–2014 26 biljoonasta dollarista 80 biljoonaan ja niiden osuus globaalista rahoitusjärjestelmästä saattaa olla jopa neljännes. 

On syntynyt varainhoitokapitalismin järjestelmä, jossa rahoitusala tekee rahaa itsensä palvelemisesta sen sijaan että se palvelisi reaalitaloutta.

Mazzucato kirjoittaa, että suurin osa rahastonhoidosta on jättimäisen mittakaavan saavuttanutta arvon kuppaamista. Hän pitää mahdollisena, että sääntelyn avulla voidaan palkita rahoitussektorin pitkäjänteistä toimintaa ja ohjata sitä itsensä ruokkimisen sijaan reaalitaloutta tukevaan toimintaan. Yksi keinoista voisi olla pörssivero.

Kerron kirjassani, että ajatusta pörssiverosta olen kannattanut ja ajanut pitkään.

Tobinin transaktioveroa en pidä käyttökelpoisena. Olen esittänyt pörssiveroa sen vaihtoehtona ja keinona rahoittaa kansainvälistä kehityspolitiikkaa. 

Pörssit ovat nykyaikaisia ”toreja”, markkinapaikkoja, joille kapitalistit tuovat rahansa. Siellä niitä on helppo verottaa. 

Vaikeus on siinä, että veron pitäisi olla kattava ja koskea kaikkia pörssejä.

x  x  x

Mariana Mazzucaton kritiikki on hyvin perusteltua. Siitä pitäisi keskustella.

Tapamme mitata arvoa suuntaa talouspolitiikkaa ja yhteiskunnallista kehitystä tehottomaan suuntaan. Tapaamme laskea bruttokansantuote pitäisi korjata.

Tämän rinnalla meidän on Suomessa keskusteltava myös niistä onnettomuuksista, joihin olemme joutuneet sen vuoksi, että olemme viime vuosikymmeninä siirtyneet materialistisiin ja militaristisiin arvoihin.

Tästä kirjoitin 14.11, julkaisemassani blogissa ”Suomen paradoksi: materialismi on johtanut lamaantumiseen ja velkaantumiseen”.   

x  x  x

Kirjoituksessa mainitut teokset ovat luettavissa kotisivuni kirja-arkistosta.

Kirjani ”Yhteinen vuosisatamme” on tilattavissa Pohjanrannan verkkokaupasta.