Ovatko Suomen nykyiset arvot materialismi ja militarismi?

Helsingin Sanomat julkaisi eilen Jussi Ahlrothin kommenttijutun ”Onko kirja-alalla vielä tilaa filosofialle?”. Kirjoittaja valitteli sitä, että filosofialla oli Helsingin kirjamessuilla häviävän pieni osa.

Ahlrothin juttu osui yksiin sen kanssa, mitä olin viikonloppuna itse tykönäni pohtinut.

Suomen ulkopolitiikkaan on ilmestynyt käsite ”arvopohjainen realismi”. Arvoista ei kuitenkaan juuri lainkaan keskustella. Niiksi määritellään tavallisesti yleiset ”länsimaiset” arvot: ihmisoikeudet, demokratia ja oikeusvaltioperiaatteen noudattaminen.

Kysynkin, mikä on se arvopohja, johon Suomi nojautuu. 

Mitkä ovat Suomen arvot?

x  x  x

Sotien jälkeen Suomessa käytiin kiivastakin keskustelua politiikan arvoista ja tavoitteista. 

Ensin käytiin taistelua sosialismin ja kapitalismin kannattajien välillä. Molemmat perustuivat materialistisiin arvoihin. 

Rooman klubin ”Kasvun rajat” -raportin julkaiseminen vuonna 1972 toi yhteiskunnalliseen keskusteluun ekologian ja vihreät arvot.  

Osallistuin keskusteluun julkaisemalla vuonna 1974 teoksen ”On muutoksen aika”. Siinä arvostelin oikeistoa ja vasemmistoa liiallisesta materialismista, joka tuhosi luontoa. Niiden vaihtoehtona nostin esiin Santeri Alkion kehittämän ihmisyysaatteen mukaiset henkiset ja yhteisölliset arvot.

Vuonna 1989 julkaisemassani teoksessa ”Yhteinen tehtävämme” esitin tieteeseen perustuvat filosofiset, ekologiset ja sosiologiset perustelut hajautetun ja luonnonmukaisen tieto- ja sivistysyhteiskunnan rakentamiselle. 

Kirjoitin ihmiskuntapolitiikasta. Eurooppalaista yhteistyötä kannatin, mutta Suomen EY-jäsenyyttä vastustin. Kannoin huolta Suomen itsenäisyyden säilymisestä – myös henkisestä itsenäisyydestämme.    

Kirjoitin siitä, että eri puolueissa oli voimia, jotka saattaisivat tukea esittämääni uutta suuntaa Suomen politiikalle. Näitä voimia näin erityisesti SDP:n piirissä.

Filosofian osalta nojauduin mm. akateemikko Georg Henrik von Wrightin teoksiin.

Lähetin kirjani von Wrightille. Hän kommentoi sitä käsin kirjoittamassaan kirjeessä. Hän ilmaisi olevansa kanssani ”täysin samaa mieltä käynnissä olevasta Euroopan yhdentymisprosessista ja siihen Suomelle sisältyvistä vaaroista”.   

von Wright kirjoitti, että hän suhtautui ihmiskunnan tulevaisuuden näkymiin minua pessimistisemmin. Hän totesi tämän ”ehkä olevan eräs temperamenttiero toiminnan ihmisen ja ulkopuolisen ajattelijan välillä”. 

Sittemmin on oma pessimismini vahvistunut.

x  x  x

Teokseni ”Yhteinen tehtävämme” lopussa kirjoitin, että ajatukset Suomen itsenäisyydestä, maamme omaehtoisesta kansainvälistymisestä ja kansamme kansainvälisestä vastuusta perustuivat keskeisellä tavalla Juhana Vilhelm Snellmanin kansallisuus- ja ihmiskuntakäsitykseen. 

Tämän hegeliläiseen filosofiaan nojautuvan ajattelun totesin kiteytyneen mm. hänen ”Valtio-oppi” -teoksensa seuraavaan sitaattiin:

”Kansakunnan sivistys saa edistymisen virikettä sekä sisältäpäin, yksilöiden pyrkimisestä siveellisyyteen, että ulkoa, kun kansakunta joutuu kosketuksiin toisten kansakuntien kanssa. Isänmaallisuus ei ole silloin mikään erityinen mieltymys vallitsevaan sivistysmuotoon, määrättyyn tapaan ja tottumukseen, vaan – vastakohtana vieraan tavan jäljittelylle – kansallisen kehityksen ja kotimaiselle pohjalle perustetun jalostustyön ihailua.”

Urho Kekkosen johdolla sotien jälkeen kehitetty Suomen ulkopoliittinen linja perustui näihin ajatuksiin.

Kekkonen itse nojautui keväällä 1981 pitämässään viimeisessä julkisessa puheessa Snellmaniin ja hänen 1863 kirjoittamaansa artikkeliin ”Sota vai rauha Suomelle”.

Kekkonen puhui näin:

”Sanoessaan, että jokainen kansakunta elää vain omia etujansa ajatellen, Snellman saattaa johtaa lukijansa harhaan. Hänen vakaumukseensa näet kuuluu tärkeä lisäys: kansakunnan pyrintöjen on edistettävä koko ihmiskunnan parasta. Muuten ne eivät onnistu. Toisin sanoen: Snellmanin realismi ottaa koko ajan huomioon kansallisia etuja ylempänä olevat arvot, ihmiskunnan edut ja tarpeet.

Edellä mainittuun kirjoitukseen sisältyvät kaikki Snellmanin poliittisen toiminnan periaatteet. Venäjä on pysyvästi suurvalta ja Suomi sen naapuri, mikä ilmaisee selkeästi geopoliittisen asemamme. Napoleonin sanoja mukaillen Snellman kirjoittaa, että länsivaltojen voimapolitiikkaan nojaava ’Suomi olisi nyt ja aina Venäjän maantieteellinen vihollinen’. Jos Suomi kuitenkin ottaa huomioon Venäjän turvallisuusedut ja toimii joustavasti ja järkevästi, se saattaa selvitä vaikeistakin tilanteista.”

x  x  x

Suomi noudatti Snellmanin ja Kekkosen linjaa vielä 1980-luvun lopulle saakka. 

Tuolloin Suomessa käytiin vielä yhteiskunnallista keskustelua, joka perustui omaan arvomaailmaamme. Kansainväliseen kehitykseenkin otettiin kantaa kansallisen filosofisen ja yhteiskunnallisen keskustelun pohjalta. Ulkopolitiikassa ajettiin omia kansallisia etuja, mutta niiden rinnalla toteutettiin ihmiskunnan yhteisiä ihanteita ja etuja. 

Seuraavan vuosikymmenen alkuvuosina otettiin uusi suunta. 

Suomi liittyi Euroopan unioniin, vaikka maamme oli jo turvannut kaupalliset ja taloudelliset etunsa Euroopan talousalueen (ETA) kautta.

Tästä alkoi kehitys, jonka kautta Suomi on askel askeleelta menettänyt itsenäisyyttään, viimeksi liittymällä sotilasliitto Naton jäseneksi.

Kun poliittinen keskustelu siirtyi Euroopan yhdentymiseen ja Suomen mahdolliseen EY- ja Nato-jäsenyyteen, tyrehtyi filosofinen keskustelu elämän ja politiikan arvoista. 

Siitä lähtien yhteiskunnallista keskustelua ovat hallinneet eurooppalaiset ja globaalit teemat. Väittelyä on käyty lähinnä siitä, kuinka pitkälle Suomen on federalismin ja globalismin tiellä edettävä. 

Keskustelu ulkopolitiikan arvopohjaisuudesta on typistynyt käsitteisiin demokratia, ihmisoikeudet ja oikeusvaltio.

Käytännössä näyttävät vallitseviksi arvoiksi tulleen materialismi ja militarismi.

Vuosikymmenten ajan on maassamme laiminlyöty ihmisten henkisiä ja yhteisöllisiä tarpeita. Jäljet pelottavat.

Samalla on politiikan vääristynyt arvoperusta johtanut siihen, että itsenäisyyttään menettäneen Suomen talouden kasvu on tyrehtynyt ja valtionvelka paisunut sietämättömälle tasolle. Tästä kirjoitin 3.9. julkaisemassani blogissa ”Miksi Suomessa on alhaiset tulot, ankara verotus ja valtiolla raskas velkataakka?”. 

Valtion raskaan velkataakan vuoksi leikataan nyt myös niitä julkisia menoja, joita kipeästi tarvittaisiin niiden terveydellisten ja sosiaalisten vaurioiden hoitamiseen, jotka viime vuosikymmenten vääristynyt arvomaailma on saanut aikaan. 

Nyt totisesti tarvitaan juuriin käyvää, omiin oloihimme ja arvoihimme perustuvaa filosofista keskustelua.

x  x  x 

Kirjoituksessa mainitut teokset ovat luettavissa kotisivuni kirja-arkistosta (paavovayrynen.fi).