Mitä on ”arvopohjainen realismi”?

Julkaisin 31. tammikuuta kirjoituksen, jossa käsittelin Suomen suistumista Kekkosen linjalta.

Palaan asiaan jo nyt kahdesta syystä. Ensimmäinen niistä on valtiopäivien avajaisten yhteydessä kuultujen ulkopoliittisten kannanottojen sisältö. Toinen syy on se, että kirjoitukseni lähdeaineistoksi osoittamani teos ”Itsenäisen Suomen puolesta” (1999) on jälleen saatavilla äänikirjana.

Tammikuun viimeisen päivän blogissani kirjoitin, että itsenäisen Suomen poliittinen historia voidaan havainnollisimmin jakaa kahtia: Urho Kekkosen Suomeen ja hänen jälkeensä elettyyn aikaan.

Urho Kekkosen Suomessa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa ohjasivat maamme itsenäisyyden vaaliminen ja kansallisten etujemme puolustaminen. Ulkosuhteissa keskeisessä asemassa oli taloudellisen hyvinvointimme turvaaminen.

Kekkosen kauden jälkeen Suomi on askel askeleelta luopunut itsenäisyydestään. Ulkosuhteitamme ovat hallinneet muut tavoitteet kuin kansallisten etujemme ajaminen.

Virheet ulkosuhteissa ovat johtaneet kansantaloutemme pahoihin kriiseihin ja pitkäaikaiseen lamaan. Valtio ja koko julkinen taloutemme ovat raskaasti velkaantuneet. Tämän vuoksi sosiaaliturvaa ja hyvinvointipalveluja on kipeällä tavalla leikattu.

x  x  x

Nykyään pyritään sotien jälkeen toteuttamaamme ulkopolitiikka saattamaan kielteiseen valoon. Suureen ääneen puhutaan ”suomettumisesta”.

Arvostelijat unohtavat, että sotien jälkeen kansainvälinen toimintaympäristömme oli äärimmäisen vaikea. Kommunistinen diktatuuri oli meille hyvin hankala naapuri.

Saksan liittolaisena jouduimme hyväksymään kohtuuttoman kovat rauhan ehdot.  Tykin kantaman päässä Helsingistä oli Neuvostoliiton sotilastukikohta. Sen johtama liittoutuneiden valvontakomissio puuttui tiukasti maan asioiden hoitoon.

Juho Kusti Paasikiven ja Urho Kekkosen taitavalla valtiomiestyöllä Suomen itsenäisyyttä kyettiin vahvistamaan. Vuonna 1956 Neuvostoliitto luopui Porkkalan tukikohdastaan.

Urho Kekkosen johdolla Suomesta tuli sanan täydessä merkityksessä itsenäinen maa, joka kykeni saavuttamaan arvostetun puolueettomuusaseman ja kehittämään itselleen laajaa tunnustusta saaneen puolueettomuuspolitiikan.

Urho Kekkosen johdolla Suomi kykeni hyötymään meille hyvin edullisesta idänkaupasta. Toimme pääosin energiaa ja raaka-aineita ja veimme pitkälle jalostettuja teollisuustuotteita.

Länsikauppaa avattiin 1960-luvulla vapaakauppasopimuksella Euroopan vapaakauppaliiton (EFTA) kanssa. Kun Euroopan yhteisöt (EY) 1970-luvun alussa laajeni, kykenimme säilyttämään saavutetut vapaakaupan edut ja laajentamaan niitä entisestään.

Urho Kekkosen kaudella Suomella oli erinomaiset suhteet sekä kaikkien suurvaltojen että muiden maiden kanssa. Tämän saatoin Kekkosen viimeisenä ulkoministerinä monin tavoin kokea ja todistaa.

x  x  x

Kekkosen linja jatkui Mauno Koiviston ensimmäisellä presidenttikaudella. Vuosien 1983-1987 ulkoministerinä olin tätä osaltani varmistamassa.

Kun Keskustapuolue syrjäytettiin vuoden 1987 eduskuntavaalien jälkeen hallituksesta, minulla oli aikaa tehdä väitöskirja Kekkosen kaudella toteutetusta Suomen ulkopoliittisesta doktriinista.

Mauno Koiviston toisella kaudella Suomen suunta muuttui.

Harri Holkerin johtaman sinipunahallituksen toteuttamalla ”vahvan markan” talouspolitiikalla ryhdyttiin valmistautumaan jäsenyyteen Euroopan yhteisöissä ja euroalueessa.

Esko Ahon johtamassa keskustan ja oikeiston yhteishallituksessa talouspolitiikan linja jatkui entisellään. Suomi vietiin Euroopan unionin jäseneksi.

Paavo Lipposen ja Sauli Niinistön johdolla Suomi vietiin myös euroalueeseen.

Suomen liittyminen Euroopan unioniin ja euroalueeseen merkitsivät itsenäisyytemme ratkaisevaa kaventumista ennen muuta talouspolitiikassa, ilmasto- ja ympäristöasioissa ja maatalouspolitiikassa.

Nykyiset taloudelliset vaikeutemme ovat suoraa seurausta ”vahvan markan” politikasta ja jäsenyyksistämme sekä EU:ssa että euroalueessa.

Näiden menetysten päälle tulevat ne mittavat kustannukset, jotka ovat koituneet Nato-jäsenyydestämme ja siihen liittyneestä poliittisesta, aseellisesta ja taloudellisesta tuestamme Ukrainalle.

Suistuminen Kekkosen linjalta on kaiken kaikkiaan tullut meille kalliiksi – sekä itsenäisyytemme menetyksenä että taloudellisesti.

x  x  x

Ulkopolitiikan osalta ”Itsenäisen Suomen puolesta” oli tavallaan ”vastakirja” Unto Hämäläisen vuonna 1998 ilmestyneelle teokselle ”Lännettymisen lyhyt historia”.

”Lännettyminen” alkoi Mauno Koiviston toisella presidenttikaudella.

Minulle on jäänyt epäselväksi, mistä syistä Mauno Koivisto halusi Suomen liittyvän EU:n jäseneksi. Perustelut näyttävät matkan varrella vaihdelleen.

Suomihan oli jo saavuttanut jäsenyyden tärkeimmät edut turvaamalla Euroopan talousalueen (ETA) kautta vuoden 1994 alusta pääsynsä EU:n sisämarkkinoille. Tarjolla oli mahdollisuus, että olisimme voineet muodostaa ETA:n puitteisiin ”Pohjolan yhteisön”.

Pekka Visuri on koonnut muistion Koiviston EU-kannanotoista.

Vuonna 1993 Koivisto esitti mm. pääministeri Aholle turvallisuuspoliittisia perusteluja Suomen EU-jäsenyydelle.

Visurille vuonna 2000 antamassaan haastattelussa Koivisto täsmensi turvallisuuspoliittisia perustelujaan sillä, että hän oli pitänyt parempana ”kiinnittää Suomi vakaaseen Länsi- ja Keski-Euroopan maiden ryhmään, lähinnä Saksaan, kuin epävarmoihin pohjoismaihin”.

Vuonna 2001 ilmestyneessä kirjassaan ”Venäjän idea” Koivisto arvosteli voimakkaasti Euroopan unionia ja Suomen EU-politiikkaa. Hän tuntui katuvan jäsenyysratkaisua.

Syksyllä 2008 Koivisto otti minuun yhteyttä ja kiitti siitä, että olin puolustanut Suomen perinteistä ulkopoliittista linjaa. Tuohon aikaan Alexander Stubb ulkoministerinä ajoi Georgian sodan perusteella Suomen Nato-jäsenyyttä.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa Koivisto näyttää ainakin elämänsä loppupuolella olleen selkeästi Paasikiven ja Kekkosen linjalla.

x  x  x

Unto Hämäläisen teoksen otsikko kertoo selkokielellä sen, mitä Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa on Kekkosen kauden jälkeen tapahtunut.

Kekkosen kauden jälkeen se ei riittänyt, että Suomi pyrki vahvistamaan itsenäisyyttään ja saavuttamaan aidon puolueettomuusaseman ja -politiikan.

Tähän me pääsimme, kun Neuvostoliitto ja YYA-sopimus lakkasivat olemasta.

Sen jälkeen kysymys on ollut ideologisesta ja turvallisuuspoliittisesta ”lännettymisestä”. Kuten monet tämän politiikan kannattajat ovat todenneet, Suomen piti liittyä kaikkiin ”lännen” järjestöihin.

EU-jäsenyys varmistui vasta Martti Ahtisaaren presidenttikaudella. Hänen perustelunsa olivat turvallisuuspoliittiset.

Jälkikäteen antamassaan TV-haastattelussa Ahtisaari sanoi, että hän olisi eronnut tasavallan presidentin tehtävästä, jos kansan enemmistö olisi kansanäänestyksessä hylännyt EU-jäsenyyden.

Myös Suomen jäsenyydelle euroalueessa Martti Ahtisaari esitti turvallisuuspoliittisia perusteluja.

Suomen Nato-jäsenyydelle tietä avasi Sauli Niinistön presidenttikaudella vakiintunut kielenkäyttö, jolla meidän korostettiin toteuttavan ihmisoikeusperustaista ulkopolitiikkaa. Itsenäisyydestä ja kansallisista eduista emme kuulleet puhuttavan.

Nato-jäsenyyden toteuduttua Suomen sanotaan toteuttavan ulkopolitiikassaan arvopohjaista realismia.

Arvoja ei kuitenkaan ole määritelty.

Tasavallan presidentti totesi eduskuntapuheessaan, että ”Yhdysvaltain nykyhallinnon ulkopolitiikan taustalla on ideologia, joka on ristiriidassa omien arvojemme kanssa esimerkiksi siinä, että se murentaa nykyistä kansainvälistä järjestelmää. Se toimii enemmän kansainvälisten instituutioiden ulkopuolella.”

Mutta ovatko arvot muutoin samat? Uskotaanko, että Donald Trumpin kauden jälkeen palataan Joe Bidenin politiikkaan, joka perustui maailman kahtiajakoon demokraattisten ja autoritaaristen maiden välillä?

Entä realismi?

Puheensa lopussa tasavallan presidentti otti esille uuden ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon laatimisen.

Uusi selonteko on laadittava sen vuoksi, että Suomen viime aikojen politiikka ei ole perustunut geopoliittisiin realiteetteihin. On mielenkiintoista nähdä, kuinka ne otetaan uudessa selonteossa huomioon.

x  x  x

Kirjoituksessa esitetyistä asioista on saatavissa lisätietoa kirjoistani ”On muutoksen aika 2” (1993), ”Itsenäisen Suomen puolesta” (1999) ja ”Suomen linja” (2014). Ne ovat luettavissa kotisivuni kirja-arkistosta.

”Itsenäisen Suomen puolesta” on myös kuunneltavissa äänikirjana.

Myös ”Suomen linja” tulee lähiaikoina jälleen kuunneltavaksi äänikirjana.