”Raha-Suomi”: herrat tyrivät – kansa kärsii

TV1:ssä esitettävä ohjelmasarja ”Raha-Suomi” on yhtä hyvin tehty kuin saman porukan aikaisemmin tuottama ”Politiikka-Suomi”. Joitakin yhtymäkohtiakin näiden välillä on.

Ainakin minulle ”Raha-Suomi” tarjosi arvokasta uutta tietoa muun muassa Suomessa kehitetystä peliteollisuudesta. Commodore 64 -koneita käyttäneet ”nörtit” loivat perustan kansainväliselle menestykselle, jolla on merkitystä kansantaloutemmekin tasolla.

Oli hyvä palauttaa mieleen Nokian nousu, uho ja tuho. Raunioille jäi osaamista ja yritystoimintaa, jotka ovat lieventäneet tuhon taloudellisia vaikutuksia.

Niin ikään oli mielenkiintoista kerrata Soneran seikkailut Euroopan lisenssimarkkinoilla ja se jättimoka, kun hallitus hyväksyi Fortumin sähkönsiirtoverkon myynnin ulkomaisille sijoittajille.

Herrat tyrivät ja kansa kärsii.

Pahimmin kansaa kurittanut ”tyräys” on kuitenkin ollut 1980-luvun lopulla käynnistetty ”vahvan markan” politiikka. Ohjelmasarjassa tuodaan havainnollisesti esiin sen vaikutukset meidän suomalaisten ja meidän yritystemme elämään sekä 1980-luvun lopun hulluina vuosina että 1990-luvun alun romahduksen yhteydessä ja sen jälkeen.

x  x  x

Omalta osaltani olen käsitellyt tämän tuhoisan talouspolitiikan vaiheita ja vaikutuksia kirjoissani ja lukuisissa kirjoituksissani, mutta vain ”Raha-Suomen” kaltaiset hyvin tehdyt TV-ohjelmat tekevät seuraukset havainnollisiksi ja ymmärrettäviksi.

Olen käsitellyt ”vahvan markan” politiikka muun muassa keväällä 1993 ilmestyneessä kirjassani ”On totuuden aika 2”. En ole jälkiviisas, vaan nojaudun dokumentteihin 1980-luvun lopulta.

Vahvan markan politiikka käynnistyi Harri Holkerin hallituksen aloittaessa työnsä keväällä 1987.

Kommentoin sitä toukokuussa pitämässäni puheessa:

”Alkutahdeista lähtien marssi Holkerin hallitukseen käynnistyi ´vahvan markan´ merkeissä. Edellisen hallituksen pääministeri (Kalevi Sorsa) vaati seuraavaan hallitukseen pyrkiviä puolueita julistautumaan sekä vakaan että vahvan markan puolustajiksi. Keskiryhmät ilmoittautuivat vaaliohjelmassaan vakaan markan – matalan inflaation ja vakaiden valuuttakurssien – kannattajiksi. Tämä ei riittänyt. Piti kannattaa vahvaa, vaihtoarvoltaan korkeaa markkaa.

Kun Suomen inflaatiovauhti on viime vuosina ylittänyt tärkeimpien kilpailijamaiden inflaation, on markka yliarvostettu – maamme kilpailukyky ei ole riittävän vahva. Kun markka on yliarvostettu, on korko pidettävä korkealla.” (mt. 308-310)

Samaan aikaan ryhdyttiin vapauttamaan rahamarkkinoita antamalla yrityksille mahdollisuus ottaa ulkomaisia luottoja. Tämä johti siihen, että yrityksen maksoivat pois kotimaisia luottoja ja pankit tulivat pullolleen rahaa. Sitä tyrkytettiin suorastaan holtittomasti sekä yrityksille että yksityisasiakkaille.

Ulkomaisia luottoja ottivat halukkaasti myös pienemmät yritykset, kun hallitus vakuutti, että markan kurssia ei muuteta.

Maahan tulviva ulkomainen raha käynnisti sekä yksityisen että julkisen kulutusjuhlan.

Keväällä 1988 kirjoitin pääministeri Holkerille avoimen kirjeen, jossa toin julki huoleni vaihtotaseen alijäämän kasvusta. Varoitin siitä, että talouspolitiikkaa jouduttaisiin voimakkaasti kiristämään, ja ”kulutusjuhlia” seuraisi vyön kiristys ja työttömyys. (mt. 331-334)

Vuoden 1989 alussa puhuin eduskunnassa voimakkaasti vaihtotaseen alijäämästä. Lähetin puheeni saatekirjeen kera myös presidentti Mauno Koivistolle, jonka tiesin olleen vahvan markan talouspolitiikan alullepanija ja tukija. (mt. 344-351)

Holkerin hallituksen muodostamisella Koivisto varmisti uudelleen valintansa vuoden 1988 presidentinvaaleissa. Kysymys ei siis ollut ”kassakaappisopimuksen” synnyttämästä suuttumuksesta, kuten professori Henrik Meinander on Sorsa-elämänkertateoksessa osoittanut.

”Raha-Suomessa” havainnollisesti kerrotaan, kuinka 1980-luvun lopun kulutusjuhlat vaikuttivat suomalaisten elämään ja yritystemme toimintaan.

Vähintään yhtä elävästi kuvataan niitä kärsimyksiä, joihin vahvan markan politiikan haaksirikko 1990-luvun alussa johti.

Pääministeri Esko Ahon johdolla vahvan markan politiikkaa jatkettiin ja sen aiheuttamia vaurioita pahennettiin. Samaa talouspolitiikan linjaa jatkettiin myös vuoden 1991 lopussa toteutetun devalvaation jälkeen, kunnes syksyllä 1992 siitä pakon edessä luovuttiin.

Tästä kaikesta olen kirjoittanut kesällä 1993 ilmestyneessä teoksessani ”On muutoksen aika 2”. (ss. 149-162)

x  x  x

”Raha-Suomen” viimeisessä jakson alussa tuodaan esiin se tosiasia, että viimeisten lähes kahden vuosikymmenen aikana Suomessa ei ole ollut juuri lainkaan talouskasvua.

Tästä puhuvat omalla tavallaan sekä Riikka Purra että Björn Wahlroos. Ohjelman loppupuoli on omistettu sote-uudistukselle, jonka toteuttamista talouskasvun pysähtyminen ja valtion raskas velkaantuminen ovat vaikeuttaneet.

Valitettavasti ohjelmassa ei käsitellä lainkaan niitä syitä, jotka johtivat kasvun pysähtymiseen lähes kaksi vuosikymmentä sitten.

Käännekohta oli vuonna 2008 alkanut kansainvälinen finanssikriisi. Sen yhteydessä Suomen kansantalous sukelsi verrokkimaita syvemmälle, eikä talouskasvua ole saatu sen jälkeen uudelleen käyntiin.

Syynä pitkään taantumakauteen on ollut Suomen jäsenyys euroalueessa. Tärkeimmillä verrokkimailla, muilla Pohjoismailla, on ollut oma valuutta ja itsenäinen talouspolitiikka.

Vahvan markan politiikka oli valmistautumista jäsenyyteen Euroopan unionissa ja euroalueessa. Sen epäonnistumisesta ei mitään opittu.

Euroon Suomi siirtyi ainoana Pohjoismaana ilman kansanäänestystä. Ruotsissa ja Tanskassa toimeenpantiin kansanäänestykset, joissa kansan enemmistö päätti säilyttää kansallisen valuutan.

Osoitin edellä, että kritiikkini ”vahvan markan” politiikkaa kohtaan ei ole ollut jälkiviisautta. Sitä ei ole ollut myöskään mielipiteeni Suomen jäsenyydestä euroalueessa. Varoitin siitä ennakkoon lukuisissa kirjoituksissani, puheissani ja haastatteluissani. (mt. 163-175)

Toin kantani esille muun muassa lokakuun lopulla 1991 presidentti Mauno Koivistolle kirjoittamassani kirjeessä.

Lopussa tiivistin kantani näin:

”EY-jäsenyyteen tulevaisuudessa liittyvät yhteinen valuutta ja keskuspankki tuntuvat sopivan Suomen kaltaiselle maalle perin huonosti. Tässä suhteessa poikkeamme epäeduksemme kai kaikista muista Euroopan maista Islantia lukuun ottamatta.”

Toukokuussa 1992 pidin EVA:n tilaisuudessa puheen, jossa hahmottelin millaista talouspolitiikkaa Suomen olisi harjoitettava, jos liittyisimme yhtenäisvaluuttaan.

Jyrkkien suhdannevaihtelujemme vuoksi tarvittaisiin kolmenlaista joustavuutta.

Ensiksikin palkoissa pitäisi olla yrityksen tulokseen sidottu osa, joka vaihtuisi suhdannevaihtelujen mukaan. Kysyin, voisiko löytyä keino, jolla vastaava jousto ulotettaisiin julkisen sektorin palkkoihin. Kysyin, voisiko puun hinta vaihdella samalla tavoin.

Toinen mahdollisuus olisi finanssipoliittisten välineiden kehittäminen. Otin esille verotuksen ja menotalouden sääntelyn.

Kolmas keino oli EY:n yhteisten rahastojen kehittäminen siten, että niillä voitaisiin tukea sellaisia jäsenmaita, joilla on taipumus jyrkkiin suhdannevaihteluihin.

Suomessa ja euroalueella ei ole kyetty kehittämään keinoja, joilla kansantaloutemme olisi kyennyt selviytymään osana yhtenäisvaluuttaa. Tästä syystä kasvu on pitkäksi aikaa pysähtynyt, elintasomme on jäänyt jälkeen verrokkimaista ja valtiomme velka on kasvanut sietämättömälle tasolle.

Kun vaikeudet olivat tulleet esiin, yritin vaikuttaa siihen, että Suomi eroaisi euroalueesta.

Vuonna 2015 tein kansalaisalaisaloitteen kansanäänestyksen järjestämiseksi Suomen jäsenyydestä euroalueessa. Silloin oli vakavasti esillä mahdollisuus, että Kreikka eroaisi euroalueesta. (Kukahan nämäkin sotkut selvittää, ss. 129-163)

Oli tarjolla mahdollisuus, että yleisemminkin korjattaisiin euroalueen valuvika, jossa yhtenäisvaluutan piiriin tuli liian erilaisia kansantalouksia. Olisi palattu lähelle sitä, mitä saksalaiset talousasiantuntijat alun perin esittivät. Euro olisi ollut ainoa raha vain ydin-Euroopan maille, me muut olisimme käyttäneet sitä kansallisten valuuttojemme rinnalla.

Aloite sai tarvittavan tuen, ja se tuli eduskunnan käsiteltäväksi.

Vuoden 2016 lopulla perustuslakivaliokunta sääntöjään rikkoen kuitenkin hautasi kansalaisaloitteeni, eikä sitä viety täysistunnossa äänestettäväksi. (Terve Suomi ss. 15-35)

Ehkä euroalue voidaan tulevina vuosina tervehdyttää tavalla, joka palauttaisi meillekin taloudellisen itsenäisyyden.

x  x  x

Sote-uudistuksen ongelmia ”Raha-Suomessa” valotetaan ansiokkaasti.

Sote-uudistus on ollut viimeinen vaihe Suomen kansanvaltaisen paikallis- ja aluehallinnon tuhoamisessa. On kehitetty valtiojohtoinen ja hyvin keskitetty järjestelmä.

Tästä asiasta liitän tähän loppuun linkin blogiin, jossa ansaittua huomiota saa myös äskettäin edesmennyt entinen kansanedustaja ja ministeri Kimmo Sasi.

x  x  x

Kirjoituksessa mainitut teokset ovat luettavissa kotisivuni kirja-arkistosta.

Suosittelen luettavaksi myös teostani ”Itsenäisen Suomen puolesta” (1999).

Niitä voi tilata Pohjanrannan verkkokaupasta.