Pitäisikö Suomen edistää vai estellä aselepoa Venäjän ja Ukrainan välillä?

Parissa viimeisimmässä blogissani olen kirjoittanut sen puolesta, että Ukrainan ja Venäjän välille saataisiin mahdollisimman pian aseleposopimus.

Helmikuun 6. päivän blogissani esitin, että Suomen on valmistauduttava itärajan avautumiseen.

Kaksi päivää myöhemmin kirjoitin siitä, että itärajan avautuminen toisi nopeaa apua Suomen talouteen ja työllisyyteen.

Aselevon aikaansaaminen on erityisen tärkeää Suomelle. Suomi on kärsinyt eniten Venäjää vastaan asetetuista pakotteista ja Venäjän vastapakotteista.

Pakotteiden asteittainen purkaminen antaisi tervetullutta helpotusta valtavien taloudellisten ongelmien parissa kamppailevalle Suomelle. Itärajan avautuminen voisi vauhdittaa Suomen vahvaan talouskasvuun. 

Toisaalta voisimme välttyä monilta virheinvestoinneilta, joita ollaan tekemässä sen vuoksi, että elämme nyt keskellä ”kylmän sodan” ilmapiiriä. 

Suomen julkisessa sanassa on esillä monia merkkejä siitä, että Suomessa Ukrainan ja Venäjän välisen sodan toivotaan jatkuvan. 

x  x  x

Suomessakin tulisi ottaa huomioon, että Ukrainan sodan lopettaminen on yksi Yhdysvaltain uuden presidentin Donald Trumpin tärkeimmistä ulkopoliittisista tavoitteista. Tavalla tai toisella se toteutuu.

Tämä oli lähtökohtana myös Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) julkaisemassa raportissa ”Rajuilman rajalla”. Kotimaisiin ja ulkomaisiin asiantuntijoihin tukeutuvan raportin ylivoimaisesti parhaimmassa skenaariossa todetaan:

”Aselepo saadaan nopeasti aikaan. Rauhanneuvottelut kestävät pitkään, mutta lopulta sopimuksessa Krimin niemimaa ja osa Itä-Ukrainasta liitetään Venäjään kansanäänestyksen jälkeen. Vastapainoksi Venäjä sitoutuu osallistumaan Ukrainan jälleenrakentamiseen ja olemaan häiritsemättä Ukrainan EU-jäsenyysprosessia. 

Sotarikokset ja kysymys Ukrainan Nato-jäsenyydestä jäävät sopimuksen ulkopuolelle.

Venäjä-pakotteita puretaan asteittain tiettyjä teknologiatuotteita ja -palveluita lukuun ottamatta. Venäjän-kauppa käynnistyy uudestaan, mutta länsimaiset yritykset välttävät investointeja Venäjälle. Energiaviennin kasvu kääntää pikkuhiljaa Venäjän talouden nousu-uralle.” 

Näihin arvioihin olen voinut yhtyä.

Osittain eri mieltä olen ollut sen sijaan viimeiseen kappaleeseen sisältyvästä ennusteesta:

”Ukrainan sodan päättymisen myötä Venäjän geopoliittinen asema kohenee, mutta sen suhteet erityisesti Pohjois-Euroopan maihin säilyvät jäisinä. Venäjä alkaa varustaa Leningradin sotilaspiiriä, laajentaa toimiaan arktisilla alueilla ja jatkaa turvallisuus- ja sotilaspalvelujen myyntiä Afrikassa.”

Uskon, että uudessa maailmanjärjestyksessä on mahdollisuus purkaa jännitteitä Venäjän suhteissa Suomeen ja muuhun Pohjolaan. Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyden vuoksi Leningradin sotilaspiirin varustaminen kuitenkin toteutuu.

Olen arvioinut, että Afrikkaa koskevan ennustuksen toteutuminen voidaan ehkä kuitenkin välttää. 

Kun sekä Yhdysvaltain että EU-maiden suhteet Venäjään kohentuisivat, ne voisivat suhteissaan globaaliin etelään toimia saman suuntaisesti ja jonkinlaisessa yhteistyössä keskenään. Tämä loisi vastapainoa Kiinan aktiiviselle toiminnalle näissä maissa.

x  x  x 

Suomellakin voisi olla rooli toiminnassa, jolla saataisiin aikaan EU:n, Yhdysvaltain Venäjän välistä yhteistyötä globaaliin etelään kuuluvissa maissa.

Kun toimin Suomen ulkomaankauppa- ja kehitysministerinä vuosina 2007-2011 tein aloitteen EU:n ja Yhdysvaltain kehityskumppanuuden aikaansaamiseksi.    

Puhuin ideastani EU:n silloisen kehityskomisaarille Louis Michelille, joka vieraili Suomessa vuoden 2008 lopulla. Hän innostui asiaan.

Ryhdyimme edistämään hanketta EU:n kehitysministereiden yhteistyössä. Keskusteluja käytiin myös Yhdysvaltain hallituksen edustajien kanssa.

Suomen hallituksessa pääministeri Matti Vanhanen antoi aloitteelleni vahvan tuen.

Yhteisten ponnistusten tuloksena transatlanttisesta kestävän kehityksen kumppanuudesta voitiin sopia EU:n ja Yhdysvaltain huippukokouksessa Washingtonissa marraskuussa 2009. Aloitteeni oli johtanut vajaassa vuodessa myönteiseen tulokseen. Tästäkin toiminnasta kerron teoksessani ”Huonomminkin olisi voinut käydä” (ss. 173-176).

Tähän kehityskumppanuuteen palaaminen on tietysti hankalaa nyt, kun Donald Trump on karsimassa Yhdysvaltain kehitysrahoitusta.

Tästä Trumpin kanssa kannattaisi keskustella. 

Kiina on saavuttanut vahvan aseman kehitysmaiden kumppanina. On tarjolla vaara, että Kiina ja Venäjä päätyvät yhteistyöhön myös globaalissa etelässä. 

Yhdysvaltain kannattaisi elvyttää kehityspoliittista yhteistyötä EU-maiden kanssa. Jonkinlaista yhteistyötä kannattaisi tarjota yhdessä myös Venäjälle.

Trump saattaisi olla kiinnostunut kehittämään yhteistyötä ainakin kehitysmaiden luonnonvarojen hyödyntämiseksi. Kehityskumppanuus avaisi suuria mahdollisuuksia myös muun taloudellisen yhteistyön ja kaupan laajentamiseksi näiden maiden kanssa.

Suomen puhevaltaa tietysti heikentää se, että meilläkin kehitysyhteistyön varoja on kovalla kädellä leikattu. 

Kunhan taloutemme tervehtyy, meidän on palattava tässäkin suhteessa sivistysmaiden joukkoon.