Vain kahden valtion ratkaisu tuo kestävän rauhan Lähi-itään

Siviiliväestön hirvittävät kärsimykset Israelissa, Gazassa ja Libanonissa ovat synnyttäneet kiivasta keskustelua siitä, kuinka Suomen tulisi suhtautua Palestiinan valtiolliseen tunnustamiseen. 

Kannanotot Palestiinan valtiollisesta tunnustamisesta eivät ole ratkaisu, eivätkä ne sitä edistäkään. Palestiina voidaan tunnustaa valtiona vasta sitten, kun valtio on olemassa. Tähän palaan kirjoitukseni lopussa.

Palestiinan tunnustaminen valtiona rikkoisi niitä periaatteita, joita Suomi on ulkopolitiikassaan lähes johdonmukaisesti noudattanut. 

Valtion tunnustamisen edellytyksenä on, että on olemassa valtioalue, jolla hallitus käyttää tosiasiallista valtaa. Hallituksia Suomi ei ole tunnustanut.

x  x  x

Hallitusten tunnustamisen suhteen Suomi on poikennut periaatteistaan vuonna 2019, jolloin maamme tunnusti Venezuelan oppositiojohtajan Juan Guaidon Venezuelan hallitsijaksi. 

Kirjoitin tästä 9.2.2019 julkaisemassani blogissa:

”Suomi on pyrkinyt ylläpitämään hyviä suhteita kaikkiin maihin pysyttäytymällä toisten valtioiden ja etenkin suurvaltojen välisten ristiriitojen ulkopuolella. Maamme on pyrkinyt suhtautumaan tasapuolisesti kansainvälisten kiistojen osapuoliin, ja tukenut niiden rauhanomaista ratkaisemista.

Yksi keskeisistä periaatteista on ollut se, että Suomi ei tunnusta hallituksia vaan valtioita. Tällä tavoin olemme välttäneet sekaantumista muiden maiden sisäisiin kiistoihin, joilla on usein suurvaltapoliittinen ulottuvuus.

Venezuelan tapauksessa Suomi on poikennut tästä periaatteesta.

Kun presidentti Nicolas Maduro ei ollut viime sunnuntaihin mennessä taipunut suurten EU-maiden uhkavaatimukseen uusien vaalien järjestämiseksi, ulkoministeri Timo Soini ilmoitti maanantaina tekstiviestillä: ”Kuten muutkin EU-maat, tukeakseen Venezuelan perustuslaillista prosessia, Suomi tukee Guaidoa Venezuelan vt. presidentiksi”.

Ylen uutisessa todetaan, että Suomi tunnustaa vain valtioita, ei hallituksia. Uutisessa on kuitenkin ulkoministeriön verkkosivulle linkki, josta avautuu EU-maiden yhteinen julkilausuma. Sen mukaan Suomi yhdessä 18 muun jäsenmaan kanssa tunnustaa Guaidon Venezuelan väliaikaiseksi presidentiksi.

Timo Soinin tekstiviesti on harhaanjohtava. Vain osa EU-maista tunnusti Guaidon vt. presidentiksi. Kolmasosa EU:n jäsenmaista ei ollut mukana.

Timo Soini ja Suomen muu ulkopoliittinen johto on selityksen velkaa. Miksi Suomi Venezuelan tapauksessa rikkoi ulkopolitiikkansa keskeisen periaatteen?”

Selitystä ei saatu. Jotakin vuoden 2019 kokemuksista on kuitenkin opittu. 

Elokuussa 2024 pidettyjä presidentinvaaleja Suomi muiden EU-maiden tavoin moitti, mutta presidentti Nicolas Maduron kilpailijaa ei sentään julistettu voittajaksi ja maan johtajaksi.

x  x  x

Olen seurannut tiiviisti Lähi-idän tapahtumia senkin vuoksi, että olin aikanaan ulkoministerinä niissä mukana.

Kun olin tullut keväällä 1977 ensimmäisen kerran ulkoministeriksi, tein yhden ensimmäisistä vierailuistani Irakiin. Suomessa isännöin Israelin ulkoministeriä. Kerron näistä vierailuista teoksessani ”On totuuden aika 1” (s. 178).

Bagdadissa isäntänäni oli ulkoministeri Saddoun Hammadi. Tapasin myös silloisen varapresidentin Saddam Husseinin, joka nousi myöhemmin maan johtoon. 

Tästä vierailusta oli aikanaan hyötyä, kun matkustin vuoden 1990 lopulla Ulf Sundqvistin kanssa Bagdadiin vapauttamaan suomalaisia panttivankeja. Hammadi oli silloin varapääministeri ja meidän arvokkain kontaktimme Irakin johtoon.  

Israelin ulkoministeri Moshe Dayanin Suomen-vierailuun liittyi kiusallisia piirteitä, kun vieraani ei saanut tavata maamme korkeinta johtoa:

”Presidentti Kekkonen oli kalastusmatkalla. Pääministeri Sorsa oli Helsingissä, mutta hänellä ei ollut aikaa tavata Dayania. Niinpä vieraani sai minun lisäkseni tavata vain pääministerin sijaisen Johannes Virolaisen. Käsityksekseni jäi, että Kekkonen ja Sorsa eivät poliittisista syistä halunneet tavata Dayania.”

Vuoden 1986 tammikuussa vierailin ulkoministerinä Egyptissä ja maaliskuussa Kreikassa, Kyproksella ja Israelissa. Toukokuussa vuorossa olivat Syyria, Libanon, Jordania ja Turkki. 

Kerron näistä vierailuista teoksessani ”On totuuden aika 2” (ss.165-166).    

Näillä kolmella matkallani tulin vierailleeksi kaikissa niissä maissa, jotka olivat Lähi-Idän ja Kyproksen kriisien osapuolia.

Kirjoitin:

”Tässä näkyy Suomen politiikan viisaus ja asemamme vahvuus. Meillä on hyvät suhteet kaikkiin näihin maihin. Maailmassa ei ole montakaan ulkoministeriä, joka olisi voinut tehdä samat matkat.

Minulle vierailu Israeliin oli erityisen tärkeä. Olin ollut hyvin pahoillani siitä, että meillä ei ollut Israelin kanssa asianmukaisia suhteita, kun taas moniin alueen arabimaihin suhteemme olivat hyvinkin läheiset. 

Moshe Dayanin saama vastaanotto vuonna 1978 oli meille häpeäksi. Osana hyvin suunnisteltua kiertomatkaa saatoin mennä Israeliin ilman, että arabimaat olisivat protestoineet. Olin ensimmäinen korkean tason hallitustason edustaja Suomesta, joka vieraili virallisesti Israelissa.

Isännistä johtui, että sain sen yhteydessä hyvän maineen myös palestiinalaisten ja PLO:n keskuudessa. Kun isäntäni ulkoministeri Jitzhak Shamir kertoi julkisuudessa Israelin vaatineen, että Suomen tulisi katkaista suhteensa PLO:n kanssa, jouduin Israelin maaperällä puolustamaan PLO:n asemaa yhtenä rauhanprosessin osapuolena. Tämän palestiinalaiset muistavat.”

x  x  x

Paljon on Lähi-Idässä vuoden 1986 jälkeen tapahtunut. 

Vuonna 1947 YK:n yleiskokouksen hyväksymää suunnitelmaa Palestiinan jakamisesta arabi- ja juutalaisvaltioihin ei ole kyetty toteuttamaan.

Viime vuosina kahden valtion mallista on etäännytty ennen muuta Israelin Länsirannalla toteuttaman laittoman, kansainvälistä oikeutta rikkovan asutuspolitiikan vuoksi.

Viime aikoina jotkut suomalaisetkin asiantuntijat ovat alkaneet puhua yhden valtion mallista, jonka puitteissa pyrittäisiin takaamaan myös palestiinalaisten kansalaisoikeudet.

Tämä malli ei ole realistinen. Sille kestävää rauhaa ei voida rakentaa. 

Myöskään kannanotot Palestiinan valtiollisesta tunnustamisesta eivät ole ratkaisu, eivätkä ne sitä edistäkään. Palestiina voidaan tunnustaa valtiona vasta sitten, kun valtio on olemassa.

Helsingin Sanomat julkaisi 4.10. tärkeän artikkelin, jonka olivat kirjoittaneet vuosina 2006-2009 Israelin pääministerinä toiminut Ehud Olmert ja palestiinalaishallinnon ulkoministerinä vuosina 2005–2006 toiminut Nasser al-Kidwa.

Nämä valtiomiehet kirjoittivat:

”Kansojemme entisinä johtajina meillä on yhteinen näkemys siitä, millaisin toimin nykyinen traaginen todellisuus voidaan muuttaa paremmaksi kansakuntiemme, Lähi-idän ja koko maailman kannalta.

Aloitetaan perusasioista. Gazan sodan on loputtava. Hamasin ottamien israelilaisten panttivankien on päästävä takaisin perheidensä luokse. Israelin on vapautettava sovittu määrä palestiinalaisvankeja. Israelin on vetäydyttävä Gazasta. Palestiinalaisten on luotava Gazaan uusi vastuullinen hallinto, joka ei ylläpidä palestiinalaisten jakolinjoja. Sillä pitää olla hyvät yhteydet muihin palestiinalaisalueisiin, mutta sen pitää olla riittävän itsenäinen saadakseen paikallisen väestön, lähialueiden arabimaiden ja kansainvälisen yhteisön hyväksynnän.

Koko alueesta voidaan tehdä turvallisempi.

Pitkällä aikavälillä kestävän rauhan on perustuttava sille, että Israelin ja Palestiinan valtiot elävät rinnakkain ennen kesäkuussa 1967 käytyä kuuden päivän sotaa voimassa olleiden rajojen pohjalta. Näkemyksemme mukaan Länsirannasta runsaat neljä prosenttia voitaisiin liittää Israeliin – liitokseen kuuluisivat Israelin tärkeimmät siirtokunnat ja Jerusalemin alue. Vastineeksi Palestiinan valtioon liitettäisiin samankokoinen alue Israelista.

Konfliktin ydin on Jerusalem ja sen vanhakaupunki monille uskonnoille tärkeine paikkoineen. Jerusalemin vanhastakaupungista pitäisikin tehdä Israelin, Palestiinan ja kolmen muun valtion yhdessä johtama huoltohallintoalue.

Suunnitelmaamme pitää vielä tarkentaa joidenkin yksityiskohtien osalta, mutta tällaiselle pohjalle Israelin ja Palestiinan välisen rauhan on perustuttava. Israelin ja Palestiinan uuden sukupolven johtajien pitää neuvotella tästä visiosta ja muuttaa se todellisuudeksi lähitulevaisuudessa.

Konflikti on ratkaistava diplomaattisin keinoin, jotta voimme kääntää kurssia parempaan suuntaan. Visiomme pohjalta Israelin, Palestiinan ja maailman tulevaisuus voidaan rakentaa tukevammalle perustalle.

Nykyisen pelottavan pimeyden vallitessa on sytytettävä toivon valo. Se osoittaa polun, jota kummankin kansakuntamme on kuljettava.”

Tässä artikkelissa esitetty malli on realistinen perusratkaisu, johon Lähi-idän kiistojen osapuolet on saatava suostumaan.

x  x  x

Kirjoituksessa mainitut teokset ovat luettavissa kotisivuni (paavovayrynen.fi) kirja-arkistosta. 

Näitä ja muita kirjoittamiani teoksia on mahdollista tilata Pohjanrannan verkkokaupasta (pohjanranta.fi).