Vuonna 2008 avattiin tie kohti Ukrainan sotaa – Suomikin on osavastuussa

Ajankohtaisia kansainvälisen politiikan tapahtumia seurattaessa ja kommentoitaessa pitäisi aina muistaa niiden taustat. Tätä kautta voitaisiin ehkä välttää myös tehtyjen virheiden toistuminen. 

Historia ei toista itseään, mutta sen tunteminen avaa kestävän tien kohti tulevaisuutta.

Ukrainassa riehuvan sodan taustalla on Neuvostoliiton hajoaminen runsaat kolme vuosikymmentä sitten. 

Jugoslavian veristen hajoamissotien vuoksi Suomessakin pelättiin, että Neuvostoliiton hajotessa koettaisiin vielä paljon pahempaa. Olin ulkoministerinä mukana keskusteluissa ja toiminnassa, jolla alettiin varautua jopa satojen tuhansien pakolaisten saapumiseen rajamme yli.   

Neuvostoliiton hajotessa ei laajaan väkivaltaan kuitenkaan ajauduttu. Joitakin lähinnä etnisistä syistä syntyneitä selkkauksia kuitenkin puhkesi. Niiden kautta syntyi ”jäätyneitä konflikteja”, joista jotkin leimahtivat myöhemmin kuumaksi sodaksi.

x  x  x

Ylivoimaisesti pahin Neuvostoliiton hajoamista seuranneista sodista on ollut Ukrainassa vuonna 2014 puhjennut sisällissota ja sitä kahdeksan vuotta myöhemmin seurannut täysimittainen sota Ukrainan ja Venäjän välillä.

Ukrainan sotaan johtaneen kehityksen osalta ratkaiseva merkitys oli vuoden 2008 tapahtumilla.  

Ensimmäinen niistä oli keväällä 2008 Bukarestissa pidetty Naton huippukokous. 

Siellä tehtiin periaatepäätös Georgian ja Ukrainan ottamisesta sotilasliiton jäseneksi.

Yhdysvallat tätä päätöstä kovin ottein ajoi. Myöhemmin Saksan ja Ranskan johtajat ovat harmitelleet, etteivät sitä voimakkaammin vastustaneet.

Nämä jäsenyyspäätökset olivat peräti omituisia sen vuoksi, että kumpikaan näistä maista ei alkuunkaan täyttänyt jäsenyyden ehtoja.

Georgiassa oli 1990-luvun alussa käyty sisällissodat, joissa maan valtaväestön sortoa kokeneet kansalliset vähemmistöt, abhaasit ja osseetit, olivat siitä irrottautuneet. Etelä-Ossetiaan oli sijoitettu kansainvälisiä rauhanturvaajia, joihin kuului Venäjän joukkoja.

Georgia ei siis alkuunkaan täyttänyt Nato-jäsenyyden edellytyksiä. 

Ukrainan osalta tilanne oli vielä omituisempi. Naton jäseneksi päätettiin ottaa maa, jonka alueella, Krimin niemimaalla, sijaitsi strategisesti tärkeitä Venäjän sotilastukikohtia.

x  x  x

Seuraava askel vuoden 2008 murheellisissa tapahtumissa oli elokuun alussa Georgian ja Venäjän välille syttynyt sota.

Tämän sodan tapahtumista esiintyy julkisuudessa jatkuvasti virheellistä ja harhaan johtavaa tietoa.

Väärän tiedon levittämisen aloitti ulkoministeri Alexander Stubb syksyn suurlähettiläskokouksessa pitämässään lennokkaassa puheessa.

Stubb sanoi, että 080808 oli maailmanhistoriallinen käännekohta, kun Venäjä oli osoittautunut aggressiiviseksi suurvallaksi, joka oli hyökännyt naapurimaahansa. Tämän vuoksi hän esitti harkittavaksi Suomen jäsenyyttä sotilasliitto Natossa.

Tosiasiassa sota syttyi jo 7. päivänä elokuuta, ja sen aloitti Georgia. 

Presidentti Mihail Saakashvili lähetti maansa joukot Etelä-Ossetian rajan yli venäläisten rauhanturvaajien kimppuun. 

Venäläisjoukot puolustautuivat, aloittivat seuraavana päivänä vastahyökkäyksen ja valloittivat osan Georgiaa. Myöhemmin ne syntyneen sopimuksen nojalla vetäytyivät takaisin. 

Presidentti Saakashviliä ilmeisesti rohkaisi Naton huippukokouksen päätös tulevasta jäsenyydestä. 

Georgia oli saanut Yhdysvalloilta aseita.

Amerikkalaisten kauhuksi Saakashvili käytti niitä yritykseen valloittaa takaisin alueen, jonka Georgia oli aikaisemmassa sisällissodassa menettänyt. 

x  x  x

Kolmannessa vuoden 2008 kohtalokkaista tapahtumista Suomikin oli mukana.

Syksyllä Euroopan unionissa käynnisteltiin Itäisen kumppanuuden ohjelmaa. Aloitteen tekivät Baltian maat ja Puola. Mukana oli myös Ruotsi, jonka ulkoministerinä oli Carl Bildt.

Aloitteen ilmiselvänä tarkoituksena oli vetää EU:n vaikutuspiiriin ja jopa jäseneksi kaikki muut entiset Neuvostotasavallat paitsi Venäjä.

Kun ohjelmaa käsiteltiin EU:n ulkoasiainneuvostossa, siihen otettiin kantaa myös Suomen hallituksessa. Olin mukana hallituksen ulkomaankauppa- ja kehitysministerinä.

Ihmettelin sitä, että Venäjä suurimpana itäisenä kumppanina jätettäisiin kokonaan ulkopuolelle. Ehdotin, että se olisi otettava mukaan ainakin tarkkailijana. Pääministeri Matti Vanhasen johdolla päätettiin, että näin tulee toimia.

Alexander Stubb ei kuitenkaan vienyt tätä Suomen hallituksen kantaa Brysselin neuvotteluihin. Ulkoministerikokouksessa tehtiin päätös ottaa mukaan kaikki muut paitsi Venäjä.

Tämä päätös vauhditti osaltaan Euroopan sisäisten vastakohtaisuuksien kärjistymistä ja Ukrainan ajautumista sisällissotaan. 

x  x  x

Alexander Stubbia ulkoministerinä seurannut Erkki Tuomioja todistaa vuonna 2021 ilmestyneessä teoksessaan ”Tulevaisuuden varjossa” myöhemmistä vaiheista Itäisen kumppanuuden käsittelemisessä.

Tuomioja kirjoittaa (s. 77):

”Venäjän ja lännen vastakkainasettelun kärjistymiseen ovat vaikuttaneet myös lännen eräät toimet ja virheet kylmän sodan päättymisen jälkeen. Muistan hyvin, miten vajaa kymmenen vuotta sitten ennen Ukrainan kriisin kärjistymistä ja Krimin valtausta EU-ulkoministerikokouksen lounasvieraana oli Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov.

Pitkässä puheenvuorossaan hän muun muassa totesi, että kun EU vuonna 2008 perusti itäisen kumppanuuden EU:n ja kuuden entisen neuvostotasavallan – Ukraina, Valko-Venäjä, Moldova, Georgia, Azerbaidzhan ja Armenia – kanssa, Venäjä ehdotti komissiolle, että se voisi tulla tähän mukaan tarkkailijana, mutta ei saanut mitään vastausta.

Yksikään läsnäolleista EU:n 28 ulkoministeristä, ulkosuhdekomissaari tai korkea edustaja ei kommentoinut tätä Lavrovin toteamusta. Pidin tätä sen verran kummallisena, että muutaman viikon päästä seuraavan EU-ulkoministerikokouksen lounaskeskustelussa kiinnitin huomiota siihen, ettei kukaan vastannut Lavroville. Niin kävi nytkin, sillä kukaan ei kommentoinut tätä asiaa.”

x  x  x

Osana Itäisen kumppanuuden ohjelmaa neuvoteltiin EU:n ja Ukrainan välinen assosiaatiosopimus. Se oli ensimmäinen askel kohti jäsenyyttä.

Sopimuksen voimaansaattamisessa syntyi ongelmia sen vuoksi, että presidentti Viktor Janukovitsh alkoi epäröidä sen allekirjoittamista lähinnä sen vuoksi, että itäisen Ukrainan ja Krimin niemimaan venäläisenemmistö sitä vastusti.

Kiovaan Maidanin aukiolle kokoontui mielenosoittajia, jotka vaativat sopimuksen allekirjoittamista.

Lopulta presidentti Janukovitsh suostui allekirjoittamaan sopimuksen. Hän hyväksyi kaikki muutkin mielenosoittajien vaatimukset. 

Tästä huolimatta Kiovassa toteutettiin länsimaiden tuella vallankaappaus, jolla presidentti Janukovits syrjäytettiin. Hän joutui lähtemään maanpakoon.    

Ensi töikseen uudet vallanpitäjät tekivät kaksi kohtalokasta päätöstä: venäjän kieleltä poistettiin virallisen vähemmistökielen asema ja päätettiin liittyä Natoon.

Nämä päätökset johtivat siihen, että Venäjä valtasi Krimin niemimaan ja Donbasin alueelle syttyi sisällissota.

Tämä raskas sisällissota johti siihen, että Venäjä hyökkäsi Ukrainaan 24.2.2022, päivälleen kahdeksan vuotta sen jälkeen, kun presidentti Janukovitsh oli joutunut lähtemään maanpakoon.     

x  x  x

Presidenttiehdokkaiden vaalikeskusteluja olen joutunut seuraamaan sivusta.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikan osalta ne ovat olleet pelottavan pinnallisia ja yksipuolisia. 

Aluksi mukaan kelpuutettiin nekin ehdokkaat, joiden valitsijayhdistykset vielä keräsivät kannattajakortteja. Kun kolmelle meistä oli kertynyt tarvittavat 20 000 korttia, muut jätettiin sivuun. 

Tämä tietysti on osaltaan vaikeuttanut korttien keräämistä. Poliittista toimintaa on vaikea harjoittaa kokonaan ilman julkisuutta.

Eilisessä blogikirjoituksessani kerroin, että minun valitsijayhdistykseltäni puuttuu vielä hyvin paljon kortteja.  

Taidan olla ainoa ehdokasehdokas, jolla on kuitenkin vielä mahdollisuus onnistua keräämään puuttuvat kortit. 

Kun olisin ainoa vaihtoehto jo asetetuille ehdokkailla, minulla olisi loistavat mahdollisuudet päästä toiselle kierrokselle. Uskon, että voittaisin sillä kenet tahansa vastaehdokkaani.  

Korkein kynnys tiellä voittoon on siis saada kerätyksi riittävä määrä kannattajakortteja!

Vaaliviranomaisten tiedotustoiminta on ollut harhaanjohtavaa. On sanottu, että äänestäjä voi tukea vain yhtä ehdokasta.

Tämä rajoitus koskee kuitenkin vain sitä, että vaaliviranomaiselle jätetyt kahden eri ehdokkaan kannattajakortit hylätään. Se koskee siis vain niitä äänestäjiä, jotka ovat jo allekirjoittaneet Mika Aaltolan, Pekka Haaviston tai Olli Rehnin kannattajakortin. 

Kun ollaan loppusuoralla, valitsijayhdistykseni hyväksyy allekirjoituksen myös niiltä, jotka ovat allekirjoittaneet jonkun muun ehdokkaan kortin. Niitähän ei voida jättää vaaliviranomaiselle, jos 20 000 kortin määrä ei täyty.

Lisäksi kaikki muut suomalaiset voivat toimia ”demokratian ritareina” ja täyttää meidän korttimme. Tämä koskee siis kaikkia äänioikeutettuja suomalaisia – sekä sitoutumattomia että eri puolueiden jäseniä ja äänestäjiä.

Kortin täyttäminen ei velvoita mihinkään. Sillä vain turvataan kansanvallan toteutumista siten, että vaaleissa on tarjolla vaihtoehto.

Jotkut arkailevat sen vuoksi, että jonkun pelätään tutkivan ja jopa julkistavan allekirjoittajien nimiä. Tämä pelko on turha: 20 000 paperikortin tutkiminen ei ole käytännössä mahdollista.   

Kansanvallan puolustajaksi, demokratian ritariksi, ryhtyminen on kunniakas tehtävä!    

x  x  x

Postitse toimitettavat kannattajakortit on lähetettävä heti ja viimeistään tiistaina 5. joulukuuta. Sen jälkeen kortit on toimitettava kädestä käteen.

Ohjeet löytyvät ja kortteja voi tulostaa kotisivultani. 

Itsenäisyyspäivänä kortteja voi täyttää ja luovuttaa Helsingissä hotelli Arthurin Juhlasalissa (Vuorikatu 19) klo 13 alkavassa Itsenäisyyden puolustajien juhlassa. Kortteja kerätään myös Narinkkatorilla. 

Itsenäisyyspäivän jälkeen eri puolilla Suomea järjestetään vielä yleisötilaisuuksia, joissa kortteja voi täyttää ja luovuttaa. Näistä tapahtumista ja eri puolilla maata asuvista yhteyshenkilöistä tiedotetaan erikseen.