Presidentti mukaan päättämään myös taloudellisista ulkosuhteista

Perustuslain mukaan Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa.

Käytännössä taloudelliset ulkosuhteet ovat olleet tämän johtovastuun ulkopuolella, vaikka niillä on ollut ratkaiseva vaikutus maamme kansainväliseen asemaan ja kansamme hyvinvointiin.

Tasavallan presidentti on kuitenkin jopa määräävällä tavalla puuttunut Suomen taloudellisiin ulkosuhteisiin. Tämä ei ole perustunut hänen muodollisiin valtaoikeuksiinsa, eikä hän ole joutunut toiminnastaan edes poliittiseen vastuuseen.

Itse asiassa Suomen nykyiset mittavat taloudelliset ongelmat johtuvat viime kädessä tällaisesta tasavallan presidentin epävirallisesta vallankäytöstä – hänen toiminnastaan tai toimimattomuudestaan.      

x  x  x

Ensimmäinen näistä tapauksista on presidentti Mauno Koiviston johdolla toteutettu ”vahvan markan” talouspolitiikka. 

Suomen markan ulkoinen arvo sidottiin tiukasti muiden eurooppalaisten valuuttojen kursseihin. Tämän tarkoituksena oli valmentaa Suomea myöhempään EU-jäsenyyteen ja siirtymiseen yhtenäisvaluutta euroon.

Vahvan markan politiikka johti markan raskaaseen yliarvostukseen. Kun sitä ei kyetty hallitulla tavalla purkamaan, Suomi ajautui tähänastisen historiamme pahimpaan talouslamaan, konkurssiaaltoon, suurtyöttömyyteen ja pankkikriisiin. Silloin alkoi valtiontalouden ylivelkaantuminen.

Vahvan markan politiikka heikensi Suomen kansantaloutta ja koko yhteiskuntaamme. Sen kielteiset vaikutukset ovat ulottuneet pitkälle tulevaisuuteen, osittain jopa tähän päivään saakka.

Mauno Koivisto toteutti vahvan markan politiikkaa epävirallisesti Harri Holkerin ja Esko Ahon johtamien hallitusten kautta. Hän vaikutti myös Suomen Pankin toimintaan.

Poliittisen vastuun tästä väärästä politiikasta kantoivat sitä valtioneuvostossa toteuttaneet puolueet. 

x  x  x

Vahvan markan politiikasta saadut kokemukset olisivat edellyttäneet suurta varovaisuutta tulevissa yhdentymisratkaisuissa.

Kuitenkin Suomi vietiin Euroopan unioniin ja myös talous- ja rahaliittoon 

Jäsenyysneuvottelut liittymisestä Euroopan unioniin käytiin Mauno Koiviston johdolla. Ne saatettiin päätökseen hänen manuaalisessa ohjauksessaan hänen viimeisenä virkapäivänään.

Presidentti Martti Ahtisaari johti tiukalla kädellä valmistautumista kansanäänestykseen. Viime vaiheessa siihen liittyi ulkopoliittisen kortin käyttäminen. Kansaa peloteltiin Venäjällä. 

Jälkikäteen Ahtisaari on julkisuudessa kertonut, että hän olisi eronnut presidentin virasta, jos kansa olisi hylännyt liittymissopimuksen.

Suomi oli saavuttanut tärkeimmät EU-jäsenyyden edut vuoden 1994 alussa voimaan astuneella sopimuksella Euroopan talousalueesta (ETA). Sitä kautta olimme jo päässeet EU:n sisämarkkinoille. 

EU-jäsenyys on merkinnyt meille mittavia taloudellisia menetyksiä, jotka näyttävät tulevaisuudessa edelleen kasvavan. Lisäksi olemme ikävällä tavalla menettäneet päätösvaltaa omiin asioihimme.

Martti Ahtisaaren presidenttikaudella Suomi liittyi ainoana Pohjoismaana euroalueeseen ja luopui taloudellisesta itsenäisyydestään. 

Pääministeri Paavo Lipponen ja valtiovarainministeri Sauli Niinistö teettivät päätöksen presidentin tuella ilman kansanäänestystä pelkkää tiedonantomenettelyä käyttäen.    

Ahtisaari perusteli myös euroalueeseen liittymistä turvallisuuspolitiikalla.

Poliittisen vastuun näistä ratkaisuista kantoivat hallituksissa mukana olleet puolueet. 

x  x  x

Jäsenyydestään euroalueessa Suomi on maksanut kovan hinnan. 

Euron vuoksi Suomi syöksyi vuonna 2008 alkaneeseen finanssikriisiin muita maita syvemmälle. 

Euroalueen jäsenyyden vuoksi Suomi ei kyennyt palauttamaan kilpailukykyään. Koimme kansantaloutemme menetetyn vuosikymmenen, jonka aikana taloutemme ei lainkaan kasvanut. Tänä aikana Suomen julkinen velka kasvoi kovaa vauhtia.

Samaan aikaan kasvoivat taloudellisen itsenäisyytensä säilyttäneiden Ruotsin ja Tanskan taloudet noin neljänneksellä. Kansan elintaso kohosi ja valtion velka pysyi kohtuullisella tasolla.

Vuosien 2008-2018 kokemukset ovat esimerkki siitä, mitä vahinkoa voi olla siitä, että tarjolla olevat mahdollisuudet jätetään käyttämättä.

Vuonna 2015 muodostettu Juha Sipilän johtama hallitus torjui ajatukset euroalueen tervehdyttämiseksi sitä kautta, että Kreikka ja muut pahimmin velkaantuneet maat olisivat siitä eronneet. Tämä olisi saattanut avata tien myös Suomen eroamiseen ja taloudellisen itsenäisyytemme palauttamiseen. 

Sen sijaan taloutta päätettiin tervehdyttää kivuliaalla kilpailukykysopimuksella.

Presidentti Sauli Niinistön rooli herättää kysymyksiä.

Vuonna 2015 Niinistö oli myöntänyt, että euroalueen muodostaminen ja Suomen jäsenyys siinä olivat virheitä. Kuitenkin hän ilmeisesti tuki Sipilän hallituksen politiikkaa.

Omalta osaltani pyrin saamaan aikaan edes keskustelua Suomen mahdollisesta euroerosta tekemällä kesällä 2015 kansalaisaloitteen kansanäänestyksen järjestämiseksi Suomen jäsenyydestä euroalueessa.      

Kansalaisaloite sai taakseen yli 53 000 allekirjoittajaa, ja se jätettiin eduskunnalle. Valiokunnat käsittelivät aloitetta. Lopulta perustuslakivaliokunta hallituksen mahtikäskystä hautasi sen valiokuntasääntöjä rikkoen, eikä sitä tuotu täysistunnon äänestykseen.

Nyt jälleen Suomi kärsii jäsenyydestään euroalueessa. Näköpiirissä on paljon, paljon pahempaa.

x  x  x

”Vahvan markan” politiikka, Euroopan unioniin liittyminen ja jäsenyys euroalueessa ovat esimerkkejä asioista, joissa taloudellisiin ulkosuhteisiin liittyviä ratkaisuja on tehty tai jätetty tekemättä perustuslaissa määriteltyjen ulkopolitiikan johtamista koskevien menettelyjen ulkopuolella.

Toisin sanoen: näissä asioissa tasavallan presidentti ei ole käyttänyt valtaoikeuksiaan perustuslaissa määritellyllä tavalla. Vaikuttaminen on ollut epävirallista. Muodolliset päätökset on tehty valtioneuvoston puolella ja sillä puolella niistä on myös vastuu kannettu.

Erityisesti näitä kansakunnan tulevaisuuteen ratkaisevasti vaikuttaneita päätöksiä olisi pitänyt harkita mahdollisimman laaja-alaisesti ja monipuolisesti.

Tällainen laajempi harkinta olisi ollut tarpeen myös esimerkiksi silloin, kun Fortumin Sähkönsiirto myytiin ulkomaille, kun Fortum teki mittavat investointinsa Venäjälle, kun Fortum ohjattiin osakkaaksi Hanhikiven ydinvoimalaan tai kun Uniper-kaupat eri vaiheissa tehtiin.

Näilläkin ratkaisuilla on ollut suora yhteys tasavallan presidentin päätehtävään, Suomen itsenäisyyden vaalimiseen ja kansallisten etujemme toteuttamiseen

Ongelma näyttää olevan siinä, että tasavallan presidentillä ei ole muodollista asemaa talouteen ja taloudellisiin ulkosuhteisiin liittyvässä päätöksenteossa.

Tämä herättää kysymyksen, olisiko perustuslakia tai ainakin siihen perustuvaa päätöksentekoa syytä muuttaa. 

Pitäisikö esimerkiksi tärkeät taloudellisiin ulkosuhteisiin liittyvät ratkaisut tai niihin merkittävällä tavalla vaikuttavat päätökset valmistella myös tasavallan presidentin johtamassa hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa valiokunnassa? 

Tämä käytäntö voisi johtaa paremmin punnittuihin ratkaisuihin, kun mukana olisivat myös tasavallan presidentin asiantuntemus ja kokemus.

Tätä kautta tasavallan presidentin vaikuttaminen päätöksiin tulisi virallisen menettelyn piiriin.