”Kuinka lopettaa Ukrainan sota?”

Lauantaina Uuden Suomen Puheenvuoroon ilmestyi Tatu Tynin blogi ”Kuinka lopettaa Ukrainan sota by John Mearsheimer”.

Kirjoituksen otsikko oli kiinnostava, ja se sai runsaasti lukijoita. Useimmat pettyivät sen vuoksi, että professori Mearsheimer ei ottanut videoklipissä kantaa siihen, kuinka Ukrainan sota saataisiin päättymään. Sen sijaan hän kertoi siitä, miksi hänen mielestään poliittisen sopimuksen aikaansaaminen on hyvin vaikeaa.

Minäkään en vastaa otsikossa esitettyyn kysymykseen, mutta pyrin löytämään perustaa poliittiselle ratkaisulle. Tässä tarkoituksessa kirjoitan siitä, mitkä ovat ilmeisesti olleet sodan juurisyyt.

Professori Mearsheimer pitää Ukrainan sodan yhtenä juurisyynä Naton laajentumista. Tähän on helppo yhtyä.

Omalta osaltani otan esille myös toisen juurisyyn: Neuvostoliiton hajoamisen yhteydessä pintaan nousseet kieli- ja kansallisuusristiriidat.

Nämä Neuvostoliiton sisäiset jännitteet johtivat useisiin sotilaallisiin selkkauksiin ja saivat aikaan jäätyneitä konflikteja, joita käsittelin 22.12.2014 julkaisemassani kirjoituksessa ”Syttyykö jäätyneistä konflikteista kuuma sota?”.

Jäätyneet konfliktit ovat aiheuttaneet sen jälkeen jatkuvia selkkauksia. Lisäksi on syttynyt kaksi kuumaa sotaa.

Kaksi vuotta sitten syttyi kuuma sota, kun Turkin tukema Azerbaidzshan hyökkäsi Nagorno-Karabahissa olleita Armenian joukkoja vastaan. Tämän vuoden helmikuun 24. päivänä Venäjä käynnisti hyökkäyssodan Ukrainaa vastaan.

Näissä molemmissa on ollut pohjimmiltaan kysymys kieli- ja kansallisuusristiriidoista.

x x x

Professori Mearsheimer pitää Ukrainan kriisin lähtökohtana Naton Bukarestissa vuoden 2008 keväällä pitämää huippukokousta, jossa avattiin ovi Georgian ja Ukrainan jäsenyydelle. Hän harmittelee sitä, että Angela Merkel ei tiukemmin silloin uhmannut Yhdysvaltain presidentin George W. Bushin tahtoa.

Georgian osalta lähentyminen Yhdysvaltoihin ja Natoon johti onnettomuuksiin jo seuraavana kesänä.

Georgiassa oli 1990-luvun alussa käyty kaksi sisällissotaa, joissa sortoa kokeneet abhaasit ja osseetit irrottautuivat emämaastaan. Etelä-Ossetiassa oli kansainvälisiä rauhanturvajoukkoja, pääasiassa venäläisiä.

Osana vaikutusvaltansa laajentamista Yhdysvallat oli aseistanut ja kouluttanut georgialaisia joukkoja. Elokuun 7. päivänä 2008 presidentti Mihail Shaakasvili amerikkalaistenkin kauhuksi lähetti joukkonsa rajan yli palauttaakseen Etelä-Ossetian Georgian yhteyteen.

Venäläiset rauhanturvajoukot torjuivat hyökkäyksen ja kävivät seuraavana päivänä vastahyökkäykseen. Käytiin Georgian ja Venäjän välinen kuuma sota, joka jäähtyi jälleen kylmäksi sodaksi.

Kaksi vuotta sitten käytyä Nagorno-Karabahin sotaa käsittelin Turkin ja Azerbaidzshanin hyökkäyksen vuosipäivänä 12.7. julkaisemassani blogissa.

Ukrainan sisäiset levottomuudet kärjistyivät helmikuussa 2014 syttyneeksi sisällissodaksi ja siihen liittyneeksi Krimin valtaukseksi.

Sisällissota käynnistyi länsimaiden tukemasta vallankaappauksesta, joka johti vaaleissa valitun presidentin Viktor Janukovitshin pakenemiseen Venäjälle 24.2.2014.

Uudet vallanpitäjät poistivat venäjältä virallisen vähemmistökielen aseman ja julistivat maan liittyvän Natoon.

Enemmistöltään vahvimmin venäjänkielisten Donbassin ja Krimin alueiden asukkaat kokivat asemansa uhatuksi ja ryhtyivät puolustautumaan. Ukrainan armeija jakautui kahtia. Syttyi sisällissota, jossa ”separatistialueet” kykenivät puolustautumaan Venäjän vahvan tuen ansiosta.

Krimin osalta kysymys oli myös uuden hallituksen Nato-päätöksestä. Venäjä oli jo ennakkoon ilmoittanut amerikkalaisille, että se ottaa haltuunsa strategisesti elintärkeän Krimin niemimaan, jos Ukraina liittyy Natoon.

Venäjä vastustaa edelleen voimakkaasti Ukrainan Nato-jäsenyyttä.

x x x

Ukrainan sodalla on kaksi juurisyytä.

Yksi on professori Mearsheimerin korostama Naton laajeneminen. Venäjän kannalta katsoen Nato on Yhdysvaltain politiikan välikappale. Ne yhdessä koetaan Moskovassa vakavaksi uhkaksi maan turvallisuudelle.

Turvallisuuspoliittinen sodan juurisyy poistuu, kun Ukraina luopuu pyrkimyksestään liittyä Naton jäseneksi.

Toinen juurisyy ovat ristiriidat Ukrainan valtaväestön ja maassa satoja vuosia asuneen venäjänkielisen vähemmistön välillä. Kysymys ei ole vain kielestä, vaan laajemmin kulttuurista ja myös kansallisuustunteista.

Kun Ukraina itsenäistyi, se oli historiallisista syistä syvästi kahtiajakautunut.

Vuoden 2014 blogissani kirjoitin:

”Länsi-Ukraina on kuulunut pitkiä aikoja Itävalta-Unkariin ja Puolaan, siellä on suuri puolalais- ja unkarilaisvähemmistö ja siellä venäläisiä suorastaan vihataan. Krimin niemimaa ja suuri osa Itä-Ukrainaa on puolestaan kuulunut satojen vuosien ajan Venäjään. Siellä venäläiset ovat enemmistönä, ja yhteydet Venäjään ovat olleet tiiviit. Tämä venäläisvähemmistö koki Maidanin aukiolta käynnistyneen kumouksen uhkaksi omalle asemalleen ja turvallisuudelleen. Se ryhtyi puolustamaan oikeuksiaan ja pyrkimään jopa eroon Ukrainasta.

Ukrainan yhtenäisyys olisi voitu säilyttää vain siten, että eri väestöryhmät olisivat hakeneet keskinäistä yhteisymmärrystä, jota sekä länsimaat että Venäjä olisivat tukeneet. Geopoliittinen valtakilpailu repi kuitenkin Ukrainan rikki, synnytti sisällissodan ja johti lopulta kansainvälisen kriisin.”

Nyt Venäjä on hyökkäyssodallaan valloittanut suurimman osan niistä Ukrainan alueista, joilla väestön enemmistö on puhunut äidinkielenään venäjää. Se saattaa tavoitella koko Donetskin alueen lisäksi ainakin Harkovaa.

Olisi kaikin puolin järkevää ja kaikkien osapuolten etujen mukaista, että mahdollisimman pian saataisiin aikaan tulitauko ja aselepo. Ongelmiin olisi haettava neuvotteluratkaisu.

Sopiminen olisi ollut helpompaa ennen sodan syttymistä. Sopiminen olisi ollut helpompaa siinä vaiheessa, kun Venäjä kertoi omat ehtonsa. Tästä kirjoitin 15.3. julkaisemassani blogissa ”Ukrainan rauhansopimuksen suuntaviivat”.

Mitä pitemmälle sota jatkuu, sitä vaikeampaa sopimukseen pääseminen on ja sitä suuremmat ovat kaikkien osapuolten menetykset.

Viime päivinä olen ihmetellyt sitä, että kielellisten ja muiden vähemmistöjen oikeuksien turvaamiseen suhtaudutaan Euroopan unionissa kovin valikoiden.

Pohjois-Makedonian EU-jäsenyyden ehdoksi on asetettu se, että bulgarialaisvähemmistön oikeudet kirjataan maan perustuslakiin.

Virossa ollaan poistamassa venäjänkielisten lasten oikeus alkuopetukseen omalla äidinkielellä. Perusteluna on venäjänkielisten heikko vironkielen taito.

Kuitenkin asiantuntijat ovat osoittaneet, että alkuopetuksen saaminen omalla äidinkielellä edesauttaa myös muiden kielten oppimista.

Jotakin tästä tiedän senkin vuoksi, että olin aikanaan opetusministerinä 1970-luvun puolivälissä käynnistämässä saamenkielisen alkuopetuksen aloittamista Suomen koulujärjestelmässä.

Viron uuden hallituksen kielipolitiikka saattaa lisätä maan sisäisiä jännitteitä, eikä se ole omiaan helpottamaan maan suhteita Venäjään.