3
loka
2021
15

Pesän likaajista itsensä paljastajiksi?

Yle julkaisi viime viikolla dokumenttiohjelman ”Pesänlikaajat – erään kirjakohun anatomia”. Tänään se esitettiin uusintana.

Ohjelmassa ei tullut esiin mitään uutta. ”Tamminiemen pesänjakajat” -teoksen kirjoittajat saivat siinä tilaisuuden puolustella toimintaansa ja kehuskella sillä. Omasta mielestään, ja näköjään myös dokumentin tekijöiden mielestä, he olivat sananvapauden sankareita.

Dokumentissa ei kerrota hyvin olennaista asiaa, kirjoittajien puoluepoliittisia mielipiteitä ja niiden vaikutusta heidän toimintaansa.

Keskeisten ”pesän likaajien” toimintaa elähdytti vahva sosialidemokraattinen vakaumus. He kokivat oikeudekseen ja ehkä jopa velvollisuudekseen edistää toimittajan työssään SDP:n etuja. Kun politiikan toimituksen käytössä olleet uutissivut ja kolumnipalstat eivät riittäneet, piti siirtyä lokajournalismiin.

”Tamminiemen pesänjakajat” oli puhdasverinen vaalikirja. Mauno Koivisto esiteltiin kaikin puolin nuhteettomana sankarina. Vaarallisimmista kilpailijoista julkaistiin häväistykirjoitukset. Jopa sairauden vuoksi sivuun vetäytynyt tasavallan presidentti Urho Kekkonen vedettiin lokaan.

Koiviston ansioksi kirjassa luettiin heikot idänsuhteet. Kekkosen ja kilpailijoiden väitettiin niitä vaikeuttaneen.

Viime aikoina on julkisuuteen tullut tietoa siitä, että Koivisto se vasta Moskovan kortilla pelasikin.

x  x  x

Dokumentin mielenkiintoisin osio on aivan sen lopussa.

Siinä esitettiin katkelma tiedotustilaisuudesta, jossa Mauno Koivisto kieltäytyi vastaamasta toimittajien kysymykseen.

”Pesän likaajien” sosialidemokraattinen keulahahmo Janne Virkkunen kertoo tässä yhteydessä, että Koivistoon kohdistui suuret odotukset siinä mielessä, että presidentin tehtävä arkipäiväistyisi. ”Nämä odotukset eivät sitten toteutuneet.”

Journalismin itsenäistyminen suhteessa vallanpitäjiin olisi Virkkusen mielestä tapahtunut joka tapauksessa. ”Tamminiemen pesänjakajat” kaikkinensa hänen mielestään nopeutti sitä, että toimittajakunnan ja poliittisten toimijoiden välille syntyi normaaliin demokratiaan kuuluva jännite.  Tässä mielessä sillä oli hänen mielestään tervehdyttävä vaikutus suomalaiseen journalismiin.

Kokoomustaustaisella Kalle Heiskasella oli kokonaan toinen käsitys: ”Siinä meni ehkä vuosikymmen ennen kuin päästiin normaaliin länsimaiseen journalismiin”.

Heiskanen viitannee Mauno Koiviston koko presidenttikauteen.

Koiviston valinnasta tasavallan presidentiksi alkoi SDP:n ehdoton valtakausi.

Kalevi Sorsa palasi pääministeriksi ja minut syrjäytettiin ulkoministerin paikalta. Vuoden 1983 eduskuntavaalien jälkeen palattiin vielä punamultaan, mutta vallan ohjat olivat tiukasti Koiviston ja demareiden käsissä.

Vuoden 1987 eduskuntavaalien jälkeen muodostettiin Harri Holkerin johtama sinipunahallitus, jolla varmistettiin SDP:n ylivallan jatkuminen ja Mauno Koiviston uudelleenvalinta.

Tämä SDP:n hegemonia vaikutti myös tiedonvälitykseen. Avainasemassa olivat ”Tamminiemen pesänjakajien” kirjoittajat.

Janne Virkkunen kohosi nopeasti Helsingin Sanomien ylimpään johtoon. Lehden kantaviin voimiin lukeutui Anneli Sundberg, joka nousi vuosikymmenen lopulla politiikan toimituksen johtoon.

Hannu Savola siirtyi Suomen Kuvalehteen. Sieltä hän tuli Ilta-Sanomien toimittajaksi ja lopulta päätoimittajaksi.

Keskustan puheenjohtajana ja SDP:n mahtimiesten vahvana kilpailijana sain demareiden tiedotusmafialta erityiskohtelun. Minua kohtaan suunnattiin useita suoranaisia poliittisen murhan yrityksiä.

Niistä olen kertonut muistelmakirjoissani, etenkin teoksessani ”On totuuden aika 2”.                                                            x  x  x

Historian tutkimus on tuonut esiin mielenkiintoisia tietoja ja asiakirjoja 1980-luvulta ja 1990-luvun alusta. Ne osoittavat, että tuolloin tapahtui paljon sellaista, minkä olisi länsimaisten journalismin periaatteiden mukaan pitänyt tulla julkisuuteen.

”Pesän likaajat” ovat ottaneet itselleen kunniaa siitä, että he toivat julkisuuteen paljastuksia Urho Kekkosen presidenttikaudesta ja hänen aikakautensa politiikasta.

Vielä suurempiin journalistisiin ansioihin he voisivat yltää kirjoittamalla paljastuskirjan Mauno Koiviston presidenttikaudesta eli siitä vuosikymmenestä, jonka kuluessa ei Kalle Heiskasen mukaan vielä päästy ”normaaliin länsimaiseen journalismiin”.

He tietävät siitä enemmän kuin kukaan muu. Missä suhteessa julkisuuteen syötettiin muunnettua totuutta? Mitä olennaista jätettiin kertomatta? Millä tavoin vallanpitäjät ohjailivat tiedotusvälineiden toimintaa.

Ennen muuta olisi saatettava julkisuuteen, millaista peliä Moskovan kortilla tuolloin pelattiin?

Tästä on julkisuuteen jo tullut tietoa mm. vuoden 1982 hallitusratkaisun osalta.

Vuonna 2017 ilmestyi Juho Ovaskan teos ”Mauno Koiviston idänkortti”. Se kertoo Koiviston pelistä Moskovan kortilla. Kirjaan sisältyy kopio muistiosta, jonka on laatinut hänen lähin avustajansa Jaakko Kalela keskusteluistaan KGB:n edustajan kanssa 22.1.1982. Siinä hänen kauttaan annettiin ohjeita seuraavan hallituksen muodostamiseksi. ”Pääministeriksi torjui ehdottomasti Väyrysen”. ”Piti tärkeänä, että Sorsa olisi ulkoministeri”.

Moskovan kortilla pelattiin myös vuoden 1987 hallitusratkaisun yhteydessä ja syksyllä 1989, jolloin Koivisto puuttui rajusti Vladimirov kohuun. Näiden asioiden uutisoinnissa Anneli Sundbergilla oli HS:ssa keskeinen rooli. Näistä asioissa kirjoitin blogissani ”Pelasivatko Mauno Koivisto ja Harri Holkeri Moskovan kortilla” (11.10.2020).

Virkkunen, Heiskanen, Sundberg ja muut ”pesän likaajat” tekisivät suuren palveluksen historian tutkimukselle ja journalismille, jos he ”paljastaisivat itsensä” ja avaisivat tutkijoiden käyttöön tietonsa ja arkistonsa Mauno Koiviston presidenttikauden ajalta.

Kalevi Sorsan arkisto ei valitettavasti ole tutkijoiden käytössä.

Kirjoituksessa mainittu teos on luettavissa kotisivuni kirja-arkistosta.