Kuiskaajan valta ja vastuu
Keskustan entinen puoluesihteeri Timo Laaninen nimeää muistelmateoksensa otsikossa itsensä puolueen ”kuiskaajaksi”.
Tämä sana tuo mieleen teatterimaailman kielenkäytön, jossa käsikirjoitusta tarkkaan seuraava avustaja kuiskaa näyttelijälle hänen unohtamansa vuorosanat.
On mielenkiintoista, että Laaninen haluaa esiintyä nimenomaan Keskustan kuiskaajana. Tämä kai kertoo puolueen johtamistavasta hänen puoluesihteerikaudellaan.
Tosiasiassa Laaninen oli Keskustan johdolle paljon enemmän kuin kuiskaaja. Valtaa käytti johtoryhmä, ”joukkue”, joka valmisteli ennakkoon virallisten puolue-elinten – puoluehallituksen ja eduskuntaryhmän – päätökset. Puoluesihteerinä Laaninen oli tämän epävirallisen vallankäytön ytimessä.
Kirjan nimi taitaa ilmentää myös sitä, että puolueen johtoon vuoden 2012 valitulta Juha Sipilältä puuttui lähes tyystin poliittinen kokemus, joten hän tarvitsi sen vuoksi uransa alkuvaiheessa johtoryhmän tuen lisäksi myös ”kuiskaajaa”, joka tarjosi tarvittaessa apuaan.
Kauaskantoisin Laanisen kuiskauksista liittyi Keskustan ehdokkaan asettamiseen vuoden 2018 presidentinvaaleissa.
Murskatappio vuoden 2011 eduskuntavaaleissa
Keskustaa viimeisen vuosikymmen ajan johtanut joukkue muotoutui jo vuoden 2010 Lahden puoluekokouksessa.
Sinne huipentui 1980-luvun lopulla alkanut Keskustan sisäinen aatteellinen ja poliittinen valtataistelu.
Vuoden 1970 eduskuntavaalien murskatappion jälkeen oli luotu perinteiseen alkiolaiseen ihmisyysaatteeseen perustunut ohjelma, jolla Keskusta nousi kovalla työllä 1980-luvun lopulla Suomen suurimmaksi puolueeksi.
Samaan aikaan puolueen nuorisoliikkeen kärkeen nousi uusi sukupolvi, joka Olli Rehnin ja Anu Vehviläisen johdolla julistautui keskustaliberaaleiksi ja otti tavoitteekseen puolueen muuttamisen liberaalipuolueeksi.
Seuraavien kahden vuosikymmenen aikana Keskustassa käytiin jatkuvaa suuntataistelua.
Lahdessa puheenjohtajaksi valittiin Mari Kiviniemi. Timo Laaninen syrjäytti puoluesihteerin paikalta Jarmo Korhosen. Varapuheenjohtajien joukkoon valittiin Annika Saarikko, jonka johtama nuorten naisten Kerttu-verkosto nousi samalla merkittäväksi vallankäyttäjäksi.
Vielä Matti Vanhasen puheenjohtajakaudella puolueessa oli tilaa perinteisen keskusta-aatteen kannattajille. Lahdessa meno muuttui.
x x x
Ensimmäinen uuden puoluejohdon tulikoe olivat vuoden 2011 eduskuntavaalit. Niissä Keskusta koki siihenastisen historiansa suurimman vaalitappion.
Timo Laaninen kirjoittaa, että tappio tuli hänelle täytenä yllätyksenä. Puolueen politiikassa hän ei näe vieläkään olleen mitään vikaa.
Oman arvioni esitin tuoreeltaan teokseni ”Huonomminkin olisi voinut käydä” elokuussa 2011 ilmestyneessä uusintapainoksessa (ss. 230-235). Tärkeimmät syyt tappioon olivat Eurooppa-politiikka, aluepolitiikan laiminlyöminen ja hajajätevesiasetus.
Loppuvaiheessa suurin vaikutus oli eurokriisiin liittyneillä Kreikan ja Portugalin tukipaketeilla, joita Kiviniemi joutui puolustelemaan. Keskustan asemaa vaikeutti se, että komission jäsen Olli Rehn esiintyi julkisuudessa voimakkaasti niiden puolesta.
Vaalien jälkeen jatkui toiminta, joka ei ollut omiaan lisäämään luottamusta puolueeseen. Eduskuntaryhmän johtoon valittiin ”joukkueen” jäsen Kimmo Tiilikainen, vaikka enemmistö oli Mauri Pekkarisen kannalla.
Presidenttiehdokkaan valinnasta syntyi omituinen näytelmä. Puolueen johto pyrki saamaan ehdokkaaksi Olli Rehnin. Minun ehdokkuuttani se kaikin voimin vastusti.
Elokuussa 2011 Keskustan kannatus oli vajonnut 12 prosentin tuntumaan.
Kunnianpalautus vuoden 2012 presidentinvaaleissa
Kirjassaan Timo Laaninen kertoo, että olin vaalien jälkeen pyytänyt tapaamista hänen ja puheenjohtaja Mari Kiviniemen kanssa. Hän kertoo yllättyneensä, kun olin ilmoittanut pyrkiväni puolueen presidenttiehdokkaaksi.
Tässä Timon muisti pettää. Puhuimme presidentinvaaleista jo ennen eduskuntavaaleja. Tällöin hän kertoi puolueen johdon suunnittelevan ehdokkaaksi Olli Rehniä.
Myös julkisuudessa Rehnin ehdokkuus oli vahvasti esillä. Tämä vaikutti kielteisesti puolueen julkikuvaan. Tästäkin syystä ilmoitin jo ennen eduskuntavaaleja asettuvani ehdolle presidentinvaaleissa.
Tällä halusin tukea puolueen vaalimenestystä ja myös omaani. Tämäkään ei auttanut meitä välttymään raskailta tappioilta.
Timo Laaninen kertoo kirjassaan, että kesän ja alkusyksyn aikana puoluejohto kartoitti kaikkien potentiaalisten ehdokkaiden halukkuuden uuteen yritykseen.
Hänen tehtäväkseen annettiin soittaa entiselle esimiehelleen Matti Vanhaselle, joka kieltäytyi.
Laaninen kertoo, että he olivat käyttäneet Kiviniemen kanssa yhden kesäisen päivän Olli Rehnin houkutteluun ehdolle. ”Myöntävää vastausta emme kuitenkaan sen päivän aikana saaneet. Olli hoiti noihin aikoihin haastavaa talouskomissaarin virkaa EU:ssa, ja irrottautuminen siitä epävarmaan ehdokashankkeeseen olisi ollut hankalaa.”
Laaninen kertoo, että he olivat keskustelleet sen jälkeen vielä ”eri kokoonpanoilla ainakin Anneli Jäätteenmäen, Seppo Kääriäisen ja Mauri Pekkarisen kanssa. Kukaan ei halunnut lähteä kisaamaan ehdokkuudesta Väyrysen kanssa.”
Useat puhutelluista ovat minulle kertoneet, että heitä painostettiin ja suorastaan uhkailtiin.
Timo kirjoittaa: ”Joskus välttämättömyydestä pitää osata tehdä hyve. Minäkin aloin pohtia, mitä hyviä puolia Väyrysen ehdokkuudessa olisi. Hän tunsi Suomen ja keskustan väen. Hän olisi paras henkilö herättämään kentän eduskuntavaalien tappion apatiasta.”
x x x
Edellisen kevään vaalitappion vuoksi Keskustan saama puoluetuki oli romahtanut, joten kampanjaan emme saaneet puolueelta mitään taloudellista tukea.
Avainasemassa oli omarahoitus ennen muuta myymällä kirjoja ja mukeja.
Kirjassaan Timo Laaninen suorastaan ylistää käymääni vaalikampanjaa.
Varsinkin mukien myyntiä hän ihastelee. Parasta hänen mielestään oli myynnistä saatu hyvä kate ja se, että ”myyntituloilla katettiin suuri osa vaalikampanjan ensimmäisen kierroksen kuluista”.
Itse asiassa vaalien ensimmäinen kierros tuotti puolueelle voittoa. Toiselle kierrokselle en yltänyt.
Timo Laaninen kirjoittaa, että valitettavasti vaali-ilta toisti Väyrysen osalta vuoden 1994 vaalien käsikirjoitusta. Ennakkoäänissä olin selvä kakkonen. Vaalipäivän äänten perusteella Pekka Haavisto nousi kakkoseksi 18,8 prosentin ääniosuudella. Minun kannatukseni jäi 17,5 prosenttiin.
Timo Laaninen ei lainkaan pohdi syitä siihen, että vaalipäivän tulos poikkesi niin voimakkaasti ennakkoäänten jakautumasta.
x x x
Teoksessani ”Suomen linja” kerron viime hetken some-kampanjasta, jossa minun väitettiin vaalimainoksellani hyökänneen Pekka Haavistoa ja yleensäkin sukupuolisia vähemmistöjä vastaan. (ss. 260-263)
Laaninenkin mainitsee kirjassaan tuon mainoksen. Julistin siinä: ”Kyllä talossa pitää isäntä olla, niin niin, ja emäntä.”
Laaninen kirjoittaa, että ”kilpailijat tulkitsivat mainoksen oitis piikiksi Pekka Haavistolle, joka eli parisuhteessa miehen kanssa. Sitähän se myös oli, vaikka en tätä puolta myöntänytkään julkisesti.”
Timon kommentti on kovin outo. Mainoksessa ei ollut ”piikkiä” Haavistolle. Tätä ei siis olisi voinut aikanaan ”myöntää”.
Omassa kirjassani kerron, että mainostoimisto ja puoluetoimisto olivat suositelleet tuon mainoksen ylimääräisiä esityskertoja viikonlopun TV-ohjelmissa. Äänestäjät olisivat nähneet, että se oli täysin viaton. Samalla olisimme saaneet julkisuutta suositulle mukikampanjallemme.
Mari Kiviniemi tämän kuitenkin ehdottomasti torjui. Laanisen outo kommentti viittaa siihen, että hän taisi ”kuiskauksellaan” vahvistaa Marin kielteistä kantaa. Tämän Laaninen olisi voinut kirjassaan kertoa ja ottaa samalla tästä osavastuun.
Jälkikäteen monet ovat arvelleet, että tuo päätös ratkaisi ainakin vaalin ensimmäisen kierroksen tuloksen – ja ehkä toisenkin.
Johtaja muodosti johtoryhmän, ”Dream Team” syntyi
Lahdessa valittu ”joukkue” taustavoimineen vaikutti ratkaisevalla tavalla siihen, että nimenomaan Juha Sipilä valittiin Mari Kiviniemen seuraajaksi vuoden 2012 Rovaniemen puoluekokouksessa.
Timo Laaninen kertoo, kuinka muodostui sen johtoryhmän kokoonpano, jolla Juha Sipilä puheenjohtajakaudellaan puoluetta johtajan ottein ja liike-elämän käytäntöjä noudatellen luotsasi.
”Sipilä otti puolueen ohjat saman tien käsiinsä. Hän teki ensi töikseen puolueen johtoviisikosta todellisen johtoryhmän, joka kokoontui säännöllisesti arvioimaan politiikan tilaa ja suunnittelemaan tulevaa toimintaa. Kokoonnuimme ensimmäisen kerran kahden päivän istuntoon Punkaharjun maisemissa elokuun alussa 2012. Puheenjohtajan, varapuheenjohtajien ja puoluesihteerin lisäksi seminaariimme kutsuttiin eduskuntaryhmän puheenjohtaja Kimmo Tiilikainen.
Punkaharjulla tehtiin myös yksi kauaskantoinen henkilöratkaisu.
Totesimme, että Sipilä tarvitsisi oman erityisavustajan puoluetoimistoon. Siihen olisi löydettävä joku kovan tason osaaja. Nimikin tuli aika monelle mieleen saman tien: Riina Nevamäki.
Puoluehallitus nimitti elokuun lopulla Nevamäen puoluejohdon neuvonantajaksi.
Näin oli kasassa joukkue, johon kuuluivat puheenjohtaja Juha Sipilä, varapuheenjohtajat Annika Saarikko, Riikka Manner ja Juha Rehula, puoluesihteeri Timo Laaninen, eduskuntaryhmän puheenjohtaja Kimmo Tiilikainen sekä puoluejohdon neuvonantaja Riina Nevamäki. Annoimme itse itsellemme nimen Dream Team.”
x x x
Muistelmissaan Laaninen vastaa siihen arvosteluun, että ”johtoryhmä otti liian suuren vallan ja sivuutti viralliset puolue-elimet”:
”Tätä kritiikkiä voi pitää jossain määrin oikeutettuna. Johtoryhmällä oli hyvin avoimet ja luottamukselliset välit, ja kaikki saattoivat kertoa siinä mielipiteensä suoraan. Puolue-elinten kokouksiin osallistuu aina paljon suurempi väkimäärä, mikä rajoittaa aidon keskustelun mahdollisuuksia. Nyt tärkeimmät linjapäätökset valmisteltiin johtoryhmässä ennen niiden tuomista puolue-elinten käsittelyyn.”
Johtoryhmä siirsi sivuun erityisesti puoluehallituksen työvaliokunnan muut jäsenet.
Johtoryhmän asemaa vahvisti se, että puolueeseen syntyi keskustelemattomuuden kulttuuri, joka oli vallalla sekä eduskuntaryhmässä että puoluehallituksessa. Ainakin osittain se näyttää jatkuvan edelleen.
Sipilän ”joukkueen” ensimmäinen tulikoe olivat syksyn 2012 kuntavaalit.
Laaninen kirjoittaa:
”Jännitys purkautui, kun ennakkoäänten tulos rävähti ruutuun kello 20. Keskustan kannatus ylitti reilusti 20 prosenttia. Olimme melkein tasoissa kokoomuksen ja SDP:n kanssa. Perussuomalaiset jäi kauaksi taakse, se sai ennakkoäänistä vain noin 13 prosenttia.
Annoin itselleni luvan päästää tunteeni valloilleen. Vetäydyin hiukan syrjemmälle ja annoin kyynelten tulla. Helpotus oli niin valtava. Tämä paatti ei uppoaisi minun vahtivuorollani. Lopullinen vaalitulos ei ratkaisevasti poikennut ennakkoäänistä.”
Tosiasiassa kärsimme tappion, ja tulos (18.7%) oli siihen asti saamistamme heikoin.
Tappio olisi ollut vielä suurempi, ellen olisi omalta osaltani tehnyt presidentinvaalien jälkeenkin hartiavoimin töitä puolueen vaalimenestyksen hyväksi mm. kiertämällä lopuissa niistä kunnista, joissa en ollut ehtinyt ennen presidentinvaaleja käymään.
Laanisen vaalituloksesta esittämän kommentin huipentuma kertoo paljon silloisen puoluejohdon ajattelutavasta:
”Mikä parasta, se ylitti myös Paavo Väyrysen kannatuksen presidentinvaaleissa. Näin saatoimme seisoa tukevammin omilla jaloillamme.”
Kohti katastrofia vuosien 2018 ja 2019 vaaleissa
Oppositioasema auttoi Keskustan hyvään vaalitulokseen sekä vuoden 2014 eurovaaleissa että vuoden 2015 eduskuntavaaleissa. Eduskuntavaalien osalta tulokseen hieman petyttiin. Tästä Laaninen ottaa vastuuta itselleen.
Erityisen mielenkiintoinen on Timo Laanisen selostus siitä, millä tavoin jo vuoden 2016 alussa ryhdyttiin valmistautumaan vuoden 2018 presidentinvaaleihin.
Hallituspolitiikassa oli ollut vaikeuksia. Vastoinkäymisiä oli riittänyt. Oli keksittävä jotakin.
”Sitä jotakin kokoonnuimme pohtimaan pohjoisen hangilla puoluejohdon palaverissa tammikuun puolivälissä. Mietimme keinoja, miten muuttaa poliittista asetelmaa.
Mieleeni tuli esimerkki 30 vuoden takaa. Keskustan puoluekokous asetti vuonna 1986 jo Paavo Väyrysen presidenttiehdokkaaksi, vaikka vaaleihin oli melkein kaksi vuotta aikaa. Puolue oli silloin oppositiossa ja Väyrysen ehdokkuus kohotti keskustan profiilia.
Niinpä ehdotin, että mitä jos koettaisimme samaa konstia nyt ja asettaisimme presidenttiehdokkaan jo Seinäjoen puoluekokouksessa. Pääsisimme tekemään sen ennen kuin istuva presidentti Sauli Niinistö kertoisi jatkoaikeistaan. Näin korostaisimme itsenäisyyttämme suhteessa suosittuun presidenttiin ja ottaisimme poliittisen aloitteen haltuumme.”
Kun parempiakaan ideoita ei keksitty, päätettiin tunnustella, miten tämä ajatus vetäisi. Sen toteuttamiseen tarvittaisiin uskottava ehdokas. Vakavammin päätettiin selvittää Matti Vanhasen ja Olli Rehnin kiinnostusta tehtävään.
Anu Vehviläinen sai tehtäväkseen kysyä Rehnin kiinnostusta lähteä presidenttiehdokkaaksi. Vanhasen tunnustelu jäi Sipilän tehtäväksi.
Minutkin Laaninen tässä yhteydessä mainitsee: ”Paavo Väyrysen halukkuutta ehdokkaaksi emme erikseen ryhtyneet kyselemään.”
x x x
Tähän Laanisen selostukseen on syytä esittää kaksi huomiota.
Ensiksikin: Anu Vehviläisen ja Olli Rehnin välinen keskustelu on synnyttänyt porua jälkikäteen.
Laaninen kirjoittaa: ”Rehn ei osannut ottaa Vehviläisen tunnusteluja aivan vakavalta kannalta ja ihmetteli minullekin jälkikäteen, että miten tämä prosessi oikein meni. Mielestämme olimme saaneet häneltä Vehviläisen kautta kieltävän vastauksen.”
Rehn on itse kommentoinut asiaa Risto Uimosen vuonna 2019 ilmestyneessä kirjassa ”Tulos tai ulos”:
”Oli kai tarkoitus tehdä näennäinen tiedustelu, kun oli aika pitkälle rakennettu suunnitelma toisenlaisesta ratkaisusta. Juha olisi voinut puhua minun ja Matti Vanhasen kanssa. Olisimme voineet katsoa yhdessä, kuka lähtee ehdokkaaksi ja miten [Paavo] Väyrynen estetään.”
x x x
Toinen huomioni liittyy Lapissa käydyn keskustelun ajankohtaan, tammikuun 2016 puoliväliin.
Vuodenvaihteessa 2015/2016 olin hyvin epävarma omasta tulevaisuudestani.
Olin Keskustan kunniapuheenjohtajana ja europarlamenttiryhmän puheenjohtajana mukana puoluehallituksen työssä, mutta Juha Sipilän omaksuma johtamistapa oli vienyt mahdollisuudet vaikuttaa sen kautta Suomen, Euroopan ja ihmiskunnan tulevaisuuteen.
Pidin lisäksi suoraa yhteyttä puheenjohtaja Sipilään, mutta tämä yhteys katkesi kokonaan marraskuun puolivälissä 2015.
Tammikuun 2016 lopulla ilmoitin jättäytyväni sivuun puolue-elinten työstä. Kukaan puolueen johdosta ei ottanut minuun yhteyttä.
Pari viikkoa myöhemmin ryhdyin kokoamaan yhteen alkiolaisen aatteen kannattajia yli puoluerajojen ja sitoutumattomien suomalaisten keskuudessa. Keskustan piirissä toimivia kannattajiani kehotin pysymään puolueessa ja vaikuttamaan sen linjaan sisältä päin.
Vuoden 2018 presidentinvaaleissa olin kansalaisliikkeen ehdokkaana. Voitin niissä sekä Keskustan ehdokkaaksi asetetun Matti Vanhasen että SDP:n Tuula Haataisen.
Seuraavana kesänä järjestetyn Sotkamon puoluekokouksen edellä ehdotin voimien yhdistämistä, mutta tämä torjuttiin. Tällä sinetöitiin Keskustan murskatappio vuoden 2019 eduskuntavaaleissa.
Kuiskaajan ja johtajan vastuu
Timo Laanisen selostus tammikuun 2016 tapahtumista antaa aiheen kahteen kysymykseen.
Ensimmäinen kysymykseni liittyy ”kuiskaajan” omaan toimintaan. Miksi Timo Laaninen otti historialliseksi esimerkikseen vuoden 1988 presidentinvaalit? Miksi hän ei nojautunut kokemuksiinsa vuoden 2012 vaaleista, joista hän suorastaan innostuneesti muistelmissaan kirjoittaa?
Hänenkin mukaansa ehdokkuuteni nosti puolueen eduskuntavaalitappion synnyttämästä alhosta takaisin suurten puolueiden joukkoon.
Toinen kysymys liittyy johtajan, Juha Sipilän, toimintaan.
Sipilä vastasi vasta tammikuun alussa 2016 viimeisimpiin marraskuun puolivälissä lähettämiini viesteihin.
Sovimme tapaamisesta, joka toteutui valtioneuvostossa 14.1.2016 eli juuri samoihin aikoihin, kun ”joukkue” kokoontui Lapin hangille. Tapaamisestamme olen kertonut teoksessani ”Eihän tässä näin pitänyt käydä” (ss.160-162).
Keskustelumme osoitti, että en voisi vastaisuudessakaan vaikuttaa Suomen linjaan Keskustan kautta. Johtopäätökseni oli: ”On löydettävä muita kanavia”.
Toinen Laaniseen kirjaan liittyvä kysymykseni liittyy tähän tapaamiseen. Miksi Juha Sipilä ei kertonut, että puolueen johto suunnitteli juuri samaan aikaan presidenttiehdokkaan nimeämistä jo seuraavan kesän puoluekokouksessa?
Jos minua olisi kysytty puolueen presidenttiehdokkaaksi, olisin ilmeisesti suostunut. Jos olisin saanut edes tietää, että ehdokas seuraavana kesänä asetetaan, olisin luultavasti ryhtynyt ehdokkuutta tavoittelemaan. Puolueessa olisi käyty esivaali, jonka olisin uskoakseni voittanut.
Kontrafaktuaalisuuden hengessä itse kukin voi pohtia, mikä vaikutus tällä kaikella olisi saattanut ollut Keskustan tulevaisuuteen ja Suomen poliittisen elämän myöhempiin tapahtumiin.
Muistelmiensa mukaan Timo Laaninen oli tyytyväinen luovuttaessaan kesällä 2016 Seinäjoella puoluetoimiston avaimet seuraajalleen. Hänen vastuunsa kuitenkin ulottuu myös kaikkeen siihen, mitä hänen kautensa jälkeen on tapahtunut.
Kirjoituksessa mainitut teokset ovat luettavissa kotisivuni kirja-arkistosta.
