12
syys
2021
20

Lisäkysymyksiä Sauli Niinistölle

Iltalehti julkaisi viikonloppuna Kreeta Karvalan tekemän tasavallan presidentti Sauli Niinistön haastattelun.

Verkkoversiossa minäkin pääsin jutun otsikkoon: ”Presidentti Sauli Niinistö palaa Paavo Väyrysen rajuun väitteeseen – mikä on Suomen Nato-tilanne nyt?”.

Otsikko viittasi jutun loppuun, joka oli väliotsikoitu ”Väyrysen väite”:

”Vuoden 2012 presidentinvaalien alla keskustan presidenttiehdokas Paavo Väyrynen väitti, että Niinistö yrittää hivuttaa Suomea salaa Natoon EU:n kautta: ”Asian ydin on siinä, että Niinistö pyrkii viemään Suomen Natoon muuttamalla EU:n sotilasliitoksi ja Naton eurooppalaiseksi pilariksi. Tämä on ollut federalistien tavoite 1950-luvulta alkaen”, Väyrynen kirjoitti Uuden Suomen blogissaan 2011.

  • Väyrynen väitti, että olisin ajamassa Suomea salaa Natoon EU:n kautta. Vastasin niin, minusta meidän pitää olla niin pitkällä mukana EU:n omassa sotilaallisessa kehityksessä, mutta että mahdollisesti jossain vaiheessa tulee Nato vastaan, ja silloin meidän on tehtävä ratkaisu, että olemmeko me edelleen pidemmällä mukana.

Niinistön mukaan nyt ei olla sen tilanteen edessä.

  • Mutta sekin voi tulla vastaan. Eikä se meidän kannaltamme mikään dramaattinen käänne ole. Ainakin itse olen nähnyt pitkään, että se saattaa tulla vastaan, Niinistö päättää.”

On hyvä, että Kreeta Karvala esitti tuon kysymyksen.

Uudessa Suomessa vuonna 2011 julkaisemani blogin pääväite oli, että ”Niinistö pyrkii viemään Suomen Natoon muuttamalla EU:n sotilasliitoksi ja Naton eurooppalaiseksi pilariksi”.

Siihen ei haastateltava ei valitettavasti vastannut.

x  x  x

Kreeta Karvala kytki kysymyksensä vuoden 2012 presidentinvaalien edellä käytyyn keskusteluun.

Uudempaakin aineistoa olisi ollut käytettävissä.

Vuoden 2018 presidentinvaalien lähestyessä ilmoitin aluksi kannattavani Sauli Niinistön valintaa toiselle presidenttikaudelle luottaen siihen, että hän pitää Suomen Paasikiven linjalla – sotilaallisesti liittoutumattomana, puolueettomana maana.

Kesäkuun 12. päivänä 2017 julkaisemassani blogissa ”En voi enää tukea Sauli Niinistön uudelleenvalintaa” ilmoitin, että kantani oli muuttunut.

Kirjoitin, että silloisen hallituksen toimikaudella oli otettu selviä askeleita sotilaallisen liittoutumisen suuntaan. Olin hyväuskoisesti tulkinnut, että ne olivat toteutuneet valtioneuvoston tahdosta. Viime aikoina oli alkanut näyttää yhä ilmeisemmältä, että Sauli Niinistö oli tasavallan presidenttinä tätä kehitystä johtanut.

Kerroin seuranneeni tarkkaan edellisen päivän Kultaranta-keskusteluja, joissa oli käynyt ilmi, kuinka määrätietoisesti Sauli Niinistö ajaa EU:n yhteisen puolustuksen kehittämistä ja Suomen osallistumista siihen. Muistutin, että hän oli aikaisemmin kannattanut jopa yhteisen armeijan luomista Euroopan unionille.

Kirjoitin, että Sauli Niinistön toimintaan liittyi myös perustuslaillinen ongelma:

”Tasavallan presidentti johtaa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Eurooppa-politiikka kuuluu kuitenkin valtioneuvoston ja pääministerin tehtäviin.

Perustuslain mukainen työnjako näyttää Niinistöltä unohtuneen, kun hän on muun muassa käynyt Kultarannassa Suomen puolesta neuvotteluja EU:n ulkopoliittisen edustajan Frederica Mogherinin kanssa unionin yhteisen puolustuksen kehittämisestä.

Tasavallan presidentti on tietysti mukana tekemässä päätöksiä siitä politiikasta, jota Suomi toteuttaa EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan puitteissa.

Valtioneuvoston tehtäviin kuuluvaan unionin institutionaaliseen kehittämiseenkin hän voi puuttua, mutta lähinnä vain silloin, jos suunnitteilla olevat ratkaisut ovat ristiriidassa Suomen laajempien ulko- ja turvallisuuspoliittisten etujen kanssa.”

Perustelin muuttunutta kantaani Niinistön uudelleenvalintaan myös sillä, että hän oli puuttunut sopimattomalla tavalla silloiseen hallitustilanteeseen ryhtymällä arvioimaan Perussuomalaisten tekemiä puoluekokousvalintoja ja niiden vaikutuksia sen hallituskelpoisuuteen.

Tähän liittyen Niinistö oli myös esittänyt ajatuksen, ettei EU:sta eroamisesta sopisi puhua nyt, kun olimme nimenomaan kehittämässä puolustusyhteistyötä.

x  x  x

Olin lopulta itse mukana vuoden 2018 presidentinvaaleissa. Kansanliikkeen ehdokkaana pyrin ennen muuta siihen, että vaalien yhteydessä olisi mahdollista saada aikaan juuriin menevää keskustelua Suomen ulko-, turvallisuus- ja Eurooppa-politiikasta.

Tässä osittain onnistuin, mutta käydyissä paneelikeskusteluissa Sauli Niinistö pystyi välttelemään kannanottoja tärkeimpiin kysymyksiin. Tässä hän sai tukea useilta muilta ehdokkailta. Myös jotkut paneeleiden vetäjät pyrkivät ilmiselvästi tukemaan Niinistöä suojelemalla häntä hankalilta kysymyksiltä.

Ylen suorassa vaalitentissä Sauli Niinistö vastasi Seija Vaaherkummun kysymyksiin.

Kommentoin haastattelua 16.1.2018 julkaisemassani blogissa ”Lisäkysymyksiä Sauli Niinistölle”:

”Kiitokset Seija Vaaherkummulle. Hän teki eilisessä haastattelussa joitakin tiukkoja kysymyksiä Sauli Niinistölle. Muutamat lisäkysymykset olisivat kuitenkin olleet paikallaan.

Suomen Nato-jäsenyydestä Niinistö vastasi samaan tapaan kuin aikaisemmin. Jäsenyyttä olisi hänen mukaansa haettava, jos Venäjä alkaisi pitää Euroopan unionia ja Suomea omalta kannaltaan samankaltaisena turvallisuusuhkana kuin Natoa.

Tähän liittyen Niinistöltä olisi pitänyt ja pitää kysyä, eikö hän itse ole juuri ollut synnyttämässä tällaista tilannetta, kun Suomi on hänen johdollaan solminut Naton kanssa isäntämaasopimuksen, järjestänyt maassamme sotaharjoituksia yhdessä johtavien Nato-maiden kanssa ja ryhtynyt kehittämään unionia sotilasliitoksi ja Naton eurooppalaiseksi pilariksi.

Eikö hän ole tätä kautta ajamassa Suomea juuri siihen, että menettäisimme liittoutumattomuuden edun ja joutuisimme liittymään Natoon?

Kysymyksiin Suomen jäsenyydestä euroalueessa Niinistö ei lainkaan vastannut. Siitäkin lisäkysymykset olisivat olleet ja ovat paikallaan.”

Näitäkin kysymyksiä olisi Iltalehti voinut viikonloppuna julkaistussa haastattelussa nostaa esiin.

Haastattelussa kerrottiin, että Sauli Niinistö oli neuvotellut Pariisissa samaan tapaan kuin vuonna 2017 Kultarannassa EU:n puolustusulottuvuuden kehittämisestä, vaikka unioniasiat kuuluvat kiistatta valtioneuvoston toimivaltaan.

Afganistanin sotaretkestä saadut kokemukset edellyttävät, että Suomi toistaiseksi pidättäytyy ottamasta itselleen uusia velvoitteita sotilaallisesta kriisinhallinnasta. Sen tulevaisuudesta on käytävä perusteellinen keskustelu hallituksessa ja eduskunnassa.

Tästä kirjoitin äskettäin blogeissani ”Sauli Niinistön Suomi Kaarle XII:n tiellä” ja ”Halutaanko Suomeen pieniä vihreitä miehiä”.