Poliitikot tarvitsevat erityisen vahvaa asiantuntemusta ja ammattitaitoa
Näinä aikoina korostetaan, aivan oikein, tieteellisen tiedon ja asiantuntemuksen merkitystä poliittisessa päätöksenteossa.
Poliitikkoja arvostellaan usein siitä, että he eivät noudata riittävästi asiantuntijoiden antamia neuvoja. Tällöin jätetään kuitenkin huomiotta kaksi tärkeää seikkaa.
Ensiksikin, eri alojen asiantuntijatkin ovat usein eri mieltä keskenään. Poliitikot joutuvat päättämään, kenen neuvoja olisi seurattava.
Toisaalta jätetään huomiotta se, että poliittisessa päätöksenteossa sitä asiantuntemusta ja ammattitaitoa aivan erityisesti tarvitaan. Näihin taitoihin kuuluu myös kyky punnita oikein eri alojen asiantuntijoiden mielipiteitä ja neuvoja.
Yhteiskunnallisessa päätöksenteossa tarvittava asiantuntemus ja ammattitaito voidaan mielestäni rinnastaa lääketieteessä tarvittaviin.
Lääkärit erikoistuvat nykyään hyvin kapeille erityisaloille sekä fyysisen että psyykisen terveyden vaalimisessa. Siksi korostuu yleislääketieteellisen asiantuntemuksen merkitys, ja siihenkin on erikoistuttava.
Kokenut yleislääkäri tunnistaa usein sairauden, joka jää erikoislääkäreiltä huomaamatta. Hän osaa hoitaa ihmisiä kokonaisvaltaisesti.
x x x
Poliitikkojen tulee olla ennen muuta ”yleislääkäreitä”, jotka hallitsevat laajoja kokonaisuuksia ja ymmärtävät, kuinka yhteiskunta toimii.
Jollakulla saattaa olla koulutuksen ja kokemuksen perusteella jonkin erityisalan osaamista, mutta sen suhteen hän on päätöksentekijänäkin vain yksi muiden asiantuntijoiden joukossa.
On hyvä, jos poliitikolla on yhteiskunnallista koulutusta tai ainakin suurta harrastuneisuutta perehtyä yhteiskunnan toimintaan. Pitää olla kykyä punnita yhteiskunnallisia tavoitteita ja niiden perustana olevia arvoja. On kyettävä arvioimaan, millä keinoilla tavoitteisiin on mahdollista päästä.
Politiikan johtotehtäviin valitut joutuvat sekä eri alojen asiantuntijoiden että erilaisten etupiirien ristituleen. Tässä, jos missä, tarvitaan ”yleislääkärin” otetta ja ammattitaitoa. Sitä kehittyy parhaimmin kantapään kautta, poliittisen kokemuksen muodossa.
Toisinaan saa valtaa ajatus, että ”poliitikkojen” tilalle erilaisiin yhteiskunnallisiin johtotehtäviin pitäisi saada ”asiantuntijoita”.
Tällöin jää huomaamatta, että politiikan ulkopuolelta tulevalta puuttuu usein lähes kokonaan yhteiskunnallinen asiantuntemus ja kokemus. Ammattitaito on siis heikko. Tästä syystä tulokset saattavat olla heikkoja, ja joskus tuotetaan suoranaista vahinkoa.
Perehtymällä lähihistoriaan ja kuuntelemalla kokeneita poliitikkoja näitä puutteita voidaan toki pyrkiä korvaamaan. Aina ei edes pyritä.
x x x
Usein kokeneetkin poliitikot tekevät pahoja virheitä. He saattavat seurata väärien ”profeettojen”, harhaan johtavien asiantuntijoiden, neuvoja. Heitä saattavat johtaa harhaan myös valtapoliittiset motiivit ja pyrkimykset.
Viime viikkoina olen käynyt läpi Suomen poliittista lähihistoriaa, kun olen lukenut äänikirjoiksi neljä vuosina 1999-2020 ilmestynyttä teostani.
Kirjoissa kerrotaan, kuinka Suomessa on viime vuosikymmeninä päädytty ratkaisuihin, jotka ovat historian valossa osoittautuneet pahimmiksi virheiksemme.
Ensimmäinen niistä oli ”vahvan markan” talouspolitiikka, jota toteutettiin Mauno Koiviston, Kalevi Sorsan ja Harri Holkerin johdolla. Osa ekonomisteista kannatti sitä.
Mukana oli vahva annos valtapolitiikkaa: talouspolitiikka oli peruste torjua keskustan ja oikeiston hallitusyhteistyö ja varmistaa Koiviston uudelleenvalinta.
Seurauksena olivat 1990-luvun alun lama, pankkikriisi, suurtyöttömyys, kipeät menoleikkaukset ja valtion massiivinen velkaantuminen.
x x x
Toinen oli kaksoisvirhe: liittyminen Euroopan unioniin ja euroalueeseen.
Euroopan unioniin mentiin Mauno Koiviston johdolla. Tukena olivat samat voimat, jotka olivat kannattaneet vahvan markan politiikkaa.
Tarjolla oli parempi vaihtoehto: jäsenyys Euroopan talousalueessa ja pohjoismaisen yhteistyön kehittäminen Pohjolan yhteisöksi.
Jäsenyyden puolesta toimivat ne vahvat poliittiset voimat, jotka halusivat johdattaa Suomea sotilaallisen liittoutumisen tielle – mieluummin Naton jäsenenä, mutta EU-jäsenyys tarjosi varatien. Kansaa peloteltiin Venäjällä.
EU-päätöstä tehtäessä Mauno Koivisto horjui. Vain muutamaa vuotta myöhemmin ilmestyneessä Venäjän idea -teoksessa hän osoitti jo katuvaisuutta.
Turvallisuuspoliittista argumenttia käytettiin myös silloin, kun Suomea oltiin viemässä ainoana Pohjoismaana talous- ja rahaliitto EMU:n jäseneksi.
Lähes kaikki ekonomistit nykyään myöntävät, että euroalueeseen liittyminen oli paha virhe. Taloudellisesti Suomi on siitä kovasti kärsinyt, kuten erityisesti vertailu Ruotsiin osoittaa.
Ja pahin näyttää olevan vasta tulossa. Koronan varjolla ajetaan läpi Suomelle vahingollista elpymispakettia, johon on liitetty vaaralliset periaateratkaisut: EU:sta on tulossa velkaunioni, jolla on oma veronkanto-oikeus.
Mikä on ollut näitä päätöksiä tehneiden ja tekevien asiantuntemus ja ammattitaito? Kuinka monella mielessä ovat olleet ja ovat henkilökohtaiset ”hillotolpat” EU:n ja EKP:n viroissa?
x x x
Ne joiden mieli kapinoi edellä esittämääni vastaan, voivat etsiä laajempia perusteluja kotisivuni kirja-arkistosta, josta neljä teosta löytyy nyt äänikirjanakin.
Teoksissani on myös tulevaisuuteen suuntaavat osiot. Niissä esittämiäni ennustuksia ja tavoitteita itse kukin voi verrata tapahtuneeseen kehitykseen.
Vuonna 1999 ilmestyneessä teoksessani Itsenäisen Suomen puolesta käsittelen seikkaperäisesti niitä päätöksiä, joilla Suomi vietiin Euroopan unioniin ja euroalueeseen. Kerroin, että nämä ratkaisut johtavat yhteiseen finanssipolitiikkaan, liittovaltioon ja itsenäisyytemme menettämiseen. Esitin, että unionin päätöksentekoa on ryhdyttävä päättäväisesti hajauttamaan ja kehittämään sitä itsenäisten valtioiden liiton suuntaan.
Huonomminkin olisi voinut käydä ilmestyi vuonna 2011. Se kertoo, kuinka oikeassa vuoden 1999 teoksessani olin. Kirjassa on myös tarkkaa tietoa hallituksen toiminnasta vuosina 2007-2011. Loppu suuntaa huomion seuraavan vuoden presidentinvaaleihin.
Suomen linja ilmestyi vuonna 2014. Siinä käsittelen tapahtumia vuodesta 2011 eteenpäin. Teos kattaa Suomen poliittisen historian aikojen alusta alkaen ja ennakoi tulevaa vuosikymmenten päähän.
x x x
Uusin teoksista, Yhteinen vuosisatamme, ilmestyi viime helmikuun alussa.
Se on ennen muuta konsulttityö, jonka tein tilaamatta ja pyytämättä uuden puoluejohdon käyttöön. Sillä oli siis samankaltainen tehtävä kuin Suomen linja -teoksella, jonka kirjoitin Juha Sipilän johtokaudella.
Hukkaan menivät. Eivät edes lukeneet.
Yhteinen vuosisatamme -teoksen ilmestymisen jälkeen olen jatkanut konsultointia kirjoittamalla runsaat sata blogia, jotka on julkaistu Uuden Suomen Puheenvuorona. Ei ole ollut apua tästäkään.
Jokohan kohta ymmärretään, että nykymenolla ei voida jatkaa?
Teoksen lopussa on 2020-luvulle suuntaava tulevaisuusosio, joka saattaa kiinnostaa lukijoita laajemminkin.
Esittelen kirjassani Mariana Mazzucaton kirjoittaman Arvo -nimisen teoksen. Hän kertoo havainnollisesti, kuinka eri maissa ja maailmantaloudessa on ajauduttu nykyiseen velkaantumiskierteeseen.
Toinen silmiä avaava kirjailija on Yuval Noah Harari. Hän kirjoittaa teoksessaan Homo Deus – huomisen lyhyt historia siitä, kuinka ”datauskovaisuus”, dataismi, on nykyään kaikkea kehitystä ohjaava tieteellinen dogmi. Hänenkin ajatuksiinsa kannattaa tutustua.
Yhden todisteen dataismin vahingollisesta ylivallasta toi äskettäin TV-haastattelussa esiin säveltäjä Kaija Saariaho, joka harmitteli sitä, ettei Suomen kouluissa enää opeteta kaunokirjoitusta. Oma käsiala on ihmisen itseilmaisun tärkeä osa.
Miksi tämä muutos tehtiin? Digitalisaation, dataismin, vuoksi.
x x x
Edellä mainitut teokset ovat löydettävissä kotisivuni kirja-arkistosta.
Tässä vielä suorat linkit äänikirjoihin:
Huonomminkin olisi voinut käydä
