Suomi transatlanttisen yhteistyön kärkeen
Joe Bidenin valinta Yhdysvaltain presidentiksi on synnyttänyt keskustelua EU:n ja USA:n välisen transatlanttisen yhteistyön tulevaisuudesta. Sen muotoutumiseen voimme mekin vaikuttaa.
Suomella on vaalittavanaan arvokas perintö Barack Obaman presidenttikaudelta. Vuoden 2009 lopulla Washingtonissa pidetyssä EU:n ja Yhdysvaltain välisessä huippukokouksessa sovittiin transatlanttisesta kestävän kehityksen kumppanuudesta. Sopimus perustui Suomen aloitteeseen.
Toimin Suomen ulkomaankauppa- ja kehitysministerinä vuosina 2007-2011. Tässä tehtävässä saamani kokemukset johtivat siihen, että tein vuoden 2008 lopulla aloitteen transatlanttisen kehityskumppanuuden aikaansaamiseksi.
x x x
Tuohon aikaan EU, sen jäsenmaat ja Yhdysvallat maksoivat noin 80 prosenttia kaikkesta virallisesta kehitysavusta ja jopa 85 prosenttia humanitaarisesta avusta. Meidän apumme oli pääosin sitomatonta ja pyyteetöntä. Kiinnitimme suuren huomion avun laatuun.
Kansainvälisissä kehityspoliittisissa neuvotteluissa tahdin määräsi kehitysmaiden G-77 ryhmä nousevien talousmahtien Kiinan, Intian ja Brasilian johdolla. Ne olivat nousseet jo merkittäviksi avun antajiksi, vaikka eivät itse tätä nimeä itsestään käyttäneetkään.
Näiden maiden antaman avun laatu oli heikko, ja ne laiminlöivät kestävän kehityksen periaatteita. Varsinkin Kiina pyrki ensi sijassa vastaanottajamaiden luonnonvarojen hyödyntämiseen.
Aloitteeni tähtäsi siihen, että EU ja Yhdysvallat ryhtyisivät kehityspolitiikassa tiiviiseen yhteistyöhön, joka kattaisi sekä keskinäisen koordinaation kansainvälisissä neuvotteluissa että käytännön tason yhteistyön monenkeskisissä järjestöissä ja kahdenvälisessä yhteistyössä.
Ajatukseni oli, että nämä suurimmat kehitysyhteistyön rahoittajat pyrkisivät entistä tuloksellisempaan toimintaan suuntaamalla toiminta köyhimpien kansojen ja ihmisten auttamiseen. Toisaalta korostaisimme toiminnassamme kestävän kehityksen kaikkia kolmea pilaria – ympäristöllistä, yhteiskunnallista ja taloudellista.
Aloite tähtäsi siihen, että EU:n ja Yhdysvaltojen yhteistyö kannustaisi muita avunantajia, myös nousevia kehitysmaita, toimimaan samalla tavalla. Kehityspoliittisissa neuvotteluissa voisi syntyä kilpailua köyhimpien kehitysmaiden kannatuksesta. Tällöin voisi syntyä liitto edistyksellisten teollisuusmaiden ja köyhimpien kehitysmaiden välille.
x x x
Kerroin ajatuksestani EU:n silloiselle kehityskomisaarille Louis Michelille, joka vieraili Suomessa vuoden 2008 lopulla. Hän innostui asiaan ja kehotti minua tekemään asiasta aloitteen Prahassa tammi-helmikuun vaihteessa 2009 kokoontuvaan EU:n kehitysministereiden kokoukseen.
Tein aloitteen, ja se hyväksyttiin yksimielisesti.
Jo ennen Prahan kokousta kerroin aloitteestani amerikkalaisille. Hekin suhtautuivat siihen myönteisesti.
Aloite sopi erinomaisesti Barack Obaman ulkosuhdepolitiikkaan, jossa kehitys (development) oli nostettu ”kolmanneksi D:ksi” kahden muun eli diplomatian (diplomacy) ja puolustuksen (defence) rinnalle. Hillary Clinton ulkoministerinä ihastui asiaan ja ryhtyi sitä tukemaan.
Suomessa pääministeri Matti Vanhanen antoi aloitteelleni tukensa ja vaikutti omalta osaltaan siihen, että se nousi EU:n ja Yhdysvaltain välisen huippukokouksen asialistalle ja tuli siellä hyväksytyksi.
Syksyllä 2013 transatlanttinen kestävän kehityksen kumppanuus oli esillä Pohjoismaiden huipputapaamisessa presidentti Barack Obaman kanssa. Evästin asiasta presidentti Sauli Niinistöä tämän kokouksen edellä.
Kun tulin kesällä 2014 Euroopan parlamentin kehitysvaliokunnan varapuheenjohtajaksi, sain ilokseni komission edustajilta kuulla, että kumppanuuteen perustuva yhteistyö sujui erinomaisesti. Saman kertoivat Yhdysvaltain Brysselissä toimivan suurlähetystön edustajat.
x x x
Suomen tulee ottaa nyt aloite käsiinsä ja ryhtyä vahvistamaan transatlanttista kehityskumppanuutta. Tähän meillä on hyvät mahdollisuudet senkin vuoksi, että Euroopan komissiossa kansainvälisistä kehityskumppanuuksista vastaa Jutta Urpilainen.
Vahvaa tukea Urpilainen voi saada Eurooppa-neuvoston puheenjohtajalta Charles Micheliltä, joka on Louis Michelin poika. Hän on varmasti halukas viemään isänsä aloittamaa työtä eteenpäin.
Uskon, että Yhdysvalloissa uusi presidentti Joe Biden antaa ulkosuhteissa kehityspolitiikalle yhtä keskeisen aseman kuin Barack Obama, jonka varapresidenttinä hän toimi. Siihen varmasti innostuu taustansakin vuoksi myös varapresidentti Kamala Harris.
Suomessa ylin vastuu jakautuu pääministeri Sanna Marinin ja tasavallan presidentti Sauli Niinistön kesken. EU:ssa kehityspolitiikka on jaetun toimivallan aluetta, josta osa kuuluu jäsenmaiden oman ulkosuhdepolitiikan piiriin.
Näen monia hyviä puolia kehityspolitiikan nostamisessa transatlanttisten suhteiden ytimeen.
Yksi niistä on, että kehityspoliittinen kumppanuus suuntaa huomion kysymyksiin, joissa meitä yhdistävät samankaltaiset näkemykset ja edut. Ongelmia ja jännitteitä on näköpiirissä yllin kyllin varsinkin kauppasuhteissa ja turvallisuuspolitiikassa.
Uskon, että kehityspolitiikasta voisi tulla myönteinen ainesosa myös EU:n ja Yhdysvaltain suhteissa Kiinaan ja Venäjään. Tämä voisi edesauttaa laajemminkin koko ihmiskunnalle tärkeän yhteistyön kehittämistä.
Kolmas merkittävä etu voisi olla siinä, että EU:n ja Yhdysvaltain välinen kestävän kehityksen kumpanuus saattaisi auttaa ihmiskuntaa palaamaan yksipuolisesta ilmastonmuutospolitiikasta laaja-alaiseen toimintaan kestävän kehityksen edistämiseksi. Se on loppujen lopuksi tehokkainta myös hiilidioksidipäästöjen vähentämiseksi.
x x x
Transatlanttisesta kehityskumppanuudesta ja laajemminkin kehityspolitiikasta kerron kirjassani ”Huonomminkin olisi voinut käydä” (ss. 137-149).
Presidentti Niinistölle huipputapaamista varten antamastani evästyksestä kirjoitan teoksessani ”Suomen linja 2017” (ss. 300-303).
Ilmastopolitiikan suhdetta kestävään kehitykseen olen käsitellyt mm. syyskuussa 2019 kirjoittamassani blogissa ”Kehityspolitiikka on vinoutumassa sekä Suomessa että EU:ssa” ja kirjassani ”Yhteinen vuosisatamme” (ss. 182-195).
Kaikki mainitut kirjat ovat luettavissa kotisivuni kirja-arkistosta.
