Miksi ulkopoliittista keskustelua vältellään?
Julkaisin 21.2. blogin ”Onko Suomen linja muuttunut?” . Kertasin kirjoituksessani sen, kuinka Suomen ulkopoliittinen linja on viime vuosikymmeninä muuttunut.
Kylmän sodan kaudella syntyi Urho Kekkosen johdolla puolueettomuuspolitiikan määritelmä, jonka mukaan Suomi pyrkii pysyttäytymään suurvaltojen välisten ristiriitojen ulkopuolella ja ylläpitämään hyviä suhteita kaikkien maiden kanssa. Tämän mukaan myös toimittiin.
Kun Suomi liittyi Euroopan unioniin, ulkopoliittisesta linjastamme käytiin kova vääntö. Ulkoministerinä pidin kiinni siitä, että Suomi säilytti unionin jäsenenäkin puolueettomuutensa ytimen, sotilaallisen liittoutumattomuuden ja itsenäisen uskottavan puolustuksen.
Tämä on edelleen Suomen asema, vaikka vahvat voimat ovat pyrkineet viemään Suomea sotilaallisen liittoutumisen tielle.
Kirjoitin blogissani.
”Kun Suomi liittyi Euroopan unioniin, ei ollut enää mahdollista jatkaa sitä laaja-alaisen puolueettomuuspolitiikan linjaa, jota kylmän sodan kaudella oli toteutettu. Puolueettomuuspolitiikan perinne on kuitenkin vaikuttanut sen jälkeenkin.
Suomen ulkopolitiikka on edelleen perustunut realismiin ja kansallisten etujemme ajamiseen. Olemme pyrkineet pysyttäytymään muiden maiden välisten ristiriitojen ulkopuolella ja ylläpitämään hyviä suhteita kaikkien maiden kanssa. Emme ole toimineet tuomarina, vaan mieluummin lääkärinä tai arkkitehtina.”
Kysyin, onko Suomi ollut viime aikoina siirtymässä kansallisia etujamme edistävältä ja realismiin nojautuvalta linjalta idealistisen tai jopa ideologisen ulkopolitiikan suuntaan.
Otin tästä kolme esimerkkiä.
- Keväällä 2019 Timo Soinin ulkoministerikaudella tehtiin päätös, jolla Suomi yhdessä muutamien EU-maiden kanssa tunnusti oppositiojohtaja Juan Guaidón Venezuelan presidentiksi. Kylmän sodan kauden jälkeenkin Suomi oli aikaisemmin noudattanut sitä periaatetta, että emme tunnusta hallituksia vaan ainoastaan valtioita.
- EU:n puheenjohtajakautensa tärkeimmäksi tavoitteeksi Suomi otti ihmisoikeuksien ja oikeusvaltioperiaatteen edistämisen, mikä synnytti pahan särön Suomen suhteisiin Unkarin ja Puolan kanssa.
- Ulkoministeri Pekka Haavisto on linjapuheissaan määritellyt Suomen linjan tavalla, joka poikkeaa selvästi aikaisemmista linjanvedoista.
Huomautin kirjoituksessani, että ”perustuslain mukaan Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Valtioneuvoston kokoonpanon muuttumisen ei pitäisi siten ratkaisevalla tavalla muuttaa Suomen linjaa”.
Viime päivinä on tullut esille uusia piirteitä myös ulkopolitiikan käytännön toteuttamisessa. Ulkoministeri Pekka Haavisto on kertonut olleensa äskettäin puhelinyhteydessä Kreikan ja Turkin ulkoministereiden kanssa. Mistä tässä on kysymys?
Pyrkiikö Suomi toimimaan välittäjänä kansainvälisessä kiistassa, joka on osa koko unionin ulkosuhdepolitiikkaa ja johon liittyy vahvoja suurvaltaintressejä? Kuinka tällainen toiminta palvelee Suomen kansallisia etuja? Saattaako siitä olla meille jopa vahinkoa?
Kuinka tällainen toiminta sopii yhteen niiden periaatteiden kanssa, joita EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan linjaamisessa ja toteuttamisessa on noudatettu? Eikö tällainen yhteydenpito kuulu ulkosuhdekomissaarille Josep Borrellille ja tarvittaessa myös EU:n nykyisen puheenjohtajamaan Kroatian ulkoministerille?
Suomen ulkopolitiikan muutos näyttää siis ulottuvan myös toimintatapoihin. Nekin ovat osa Suomen ulkopoliittista linjaa, ja niiden kautta saattaa politiikan sisältökin olennaisella tavalla muuttua.
Helmikuun 21. päivän blogilleni sain runsaasti tukea. Valtaosa siitä tuli ilman julkisuutta. Elämmekö suomettumisen aikaa, kun julkista ulkopoliittista keskustelua vältellään?
