25
elo
2019
12

Ilmastopolitiikka osaksi kestävää kehitystä

Ilmastopolitiikka on saanut liian keskeisen osan kansainvälisessä kehityspolitiikassa. Sen ylivalta uhkaa kääntyä sitä itseään vastaan. Tuloksellinen ilmastopolitiikka on mahdollista vain osana laajempaa kestävän kehityksen politiikkaa.

Kehitys kohti nykyaikaista kestävän kehityksen politiikkaa käynnistyi Tukholmassa vuonna 1972 järjestetyssä YK:n ympäristökonferenssissa. Tuohon aikaan ihmiskunnan ympäristötietoisuutta synnytti ja vahvisti Rooman klubin raportti ”Kasvun rajat”.

Se vaikutti vavahduttavalla tavalla meidän silloisten nuorten ajatteluun ja toimintaan. Omalta osaltani nousin kapinaan Keskustapuolueen silloista politiikkaa vastaan ja julkaisin siihen liittyen keväällä 1974 kirjan ”On muutoksen aika”. Sen vuonna 1994 ilmestynyt uusintapainos on luettavissa kotisivuni sähkökirja-arkistosta (https://www.paavovayrynen.fi/sahkokirjat/ ).

Seuraava ratkaiseva askel kansainvälisessä ympäristöpolitiikassa oli Riossa vuonna 1992 järjestetty YK:n ympäristö- ja kehityskonferenssi. Sen valmisteluissa ratkaisevassa asemassa oli Gro Harlem Brundtlandin johdolla työskennellyt komissio, joka laati laajan raportin ”Yhteinen tulevaisuutemme”. Siinä yhdistettiin toisiinsa ympäristö ja kehitys. Siinä ensimmäisen kerran määriteltiin kestävän kehityksen käsite.

Käytin Brundtlandin komission raporttia keskeisenä aineistona vuonna 1988 valmistuneessa väitöskirjassani, jossa käsittelin Suomen tulevaa ihmiskuntapolitiikkaa.

Rion konferenssissa toimin Suomen valtuuskunnan johtajana. Siellä hyväksyttiin tulevan kehityspolitiikan suuntaviivat ja käynnistettiin erilliset prosessit ilmastonmuutoksen torjumiseksi ja luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseksi. Kestävän kehityksen tavoitteiksi asetettiin köyhyyden poistaminen ja ympäristöllisesti, taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti kestävän kehityksen edistäminen kaikkialla maailmassa. Perusajatus oli, että kestävän kehityksen kaikkia tavoitteita on toteutettava rinta rinnan ja kokonaisvaltaisesti.

Kansainväliseen kehityspolitiikkaan pyrittiin saamaan vauhtia hyväksymällä vuoden 2000 YK:n huippukokouksessa vuosituhattavoitteet (Millenium Development Goals, MDG). Niiden valmistelemisessa keskeisessä asemassa oli pääsihteeri Kofi Annan. Afrikan edustajana hän antoi tavoitteissa keskeisen sijan köyhyyden poistamiselle.

Kun kahdeksasta päämäärästä kuusi koostui nimenomaan mitattavissa olevista tavoitteista köyhyyden poistamiseksi, kansainvälinen kehitysrahoitus suuntautui niiden rahoittamiseen julkisen sektorin kautta. Muut kestävän kehityksen tavoitteet – ympäristöllisesti, taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti kestävän kehityksen edistäminen – jäivät lähes tyystin sivuun. Tämä merkitsi mm. sitä, että maatalouden kehittäminen laiminlyötiin, vaikka yksi tärkeimmistä tavoitteista oli nälän poistaminen.

Keskittyminen vain köyhyyden poistamiseen ja miltei pelkästään julkisen sektorin kautta heikensi ratkaisevalla tavalla kehityspolitiikan tuloksellisuutta.

Kun tulin ulkomaankauppa- ja kehitysministeriksi vuonna 2007, jouduinkin kysymään, minne kestävän kehityksen tavoitteet olivat kadonneet. Suomessa kehityspolitiikan yksipuolisuutta oli ollut omiaan edistämään sekin, että englanninkielinen käsite ”social sustainability” oli käännetty sanoiksi ”sosiaalinen kestävyys”, vaikka sanalla social on laajempi merkitys. Oikea käännös on yhteiskunnallinen kestävyys, mikä pitää sisällään myös mm. demokratian, hyvän hallinnon ja ihmisoikeudet.

Laadimme kehityspoliittisen ohjelman ”Kohti kestävää ihmiskuntapolitiikkaa”, jossa linja ja käsitteet olivat kohdallaan.

Samaan päätyivät vuosien varrella muutkin, ja vuonna 2015 hyväksytyt kestävän kehityksen tavoitteet (Sustainable Development Goals, SDG) palauttivat kehityspolitiikkaan sen laajan ajattelun, johon Rion konferenssin työ oli perustunut.

Nyt ongelmaksi on muodostumassa se, että ilmastopolitiikka on irrottautunut muista kestävän kehityksen tavoitteista ja jopa muusta toiminnasta ympäristöllisesti kestävän kehityksen edistämiseksi.

Ilmastopolitiikan eriytyminen muusta ympäristöpolitiikasta on ollut ongelma alusta alkaen, mutta nyt se on saavuttanut aivan uudet mittasuhteet. Samalla ilmastopolitiikka on supistunut vain toimintaan hiilidioksidipäästöjen vähentämiseksi ja hiilinielujen vahvistamiseksi. Lisäksi tämä politiikka on perustunut kapeaan tieteelliseen pohjaan.

On ilmeistä, että ihmisen aiheuttamat hiilidioksidipäästöt aiheuttavat ilmakehän lämpenemistä, mutta ilmastonmuutokseen vaikuttavat myös monet muut tekijät. Jotkut niistä ovat omiaan viilentämään ilmastoa. On mahdotonta tarkkaan laskea tai arvioida, mikä vaikutus tietyillä hiilidioksidipäästöillä on ilmakehän lämpenemiseen.

Vain hiilidioksidiin keskittyvä ilmastopolitiikka on monessa suhteessa ristiriidassa muiden ympäristötavoitteiden kanssa ja lopulta se saattaa heikentää myös hiilineutraaliuden saavuttamista. Lisäksi yksipuolinen ympäristöpolitiikka on ristiriidassa muiden kestävän kehityksen tavoitteiden kanssa.

Otan tästä kaksi esimerkkiä.

Hiilidioksidipäästöjen vähentämistä ja muiden ympäristötavoitteiden saavuttamista ajatellen pitäisi suunnata tuntuvat voimavarat syntyvyyden vähentämiseen kehitysmaissa. On väärin vähätellä väestönkasvun aiheuttamaa ongelmaa sanomalla, että kehitysmaiden väestön päästöt ovat vähäiset. Ne kasvavat nopeasti, kun elintaso näissä maissa kohoaa. Meillä taas väestön määrää tasapainottava syntyvyys on kestävän kehityksen periaatteiden mukaista.

Suomessa on syntynyt omituinen tilanne, kun maaseudun ihmisten elämää pyritään ilmastopolitiikan nimissä vaikeuttamaan ja samaan aikaan pyritään kiihdyttämään keskittymistä suurimpiin kaupunkeihin. Tämä on varmasti vahingollista sekä ilmastonmuutosta että muita ympäristötavoitteita ajatellen. Alueellisesti hajautettu yhteiskuntarakenne on ympäristöllisesti kestävä, mutta se on kestävä myös sekä yhteiskunnallisesti että taloudellisesti.

Suomi taitaa olla kyseenalaisessa kärkijoukossa edistämässä kehityspolitiikan vinoutumista. Tämä on nähtävissä myös nykyhallituksen ministereiden titteleistä.

Suomen hallituksessa on vakiintuneen tavan mukaan ollut ulkomaankauppa- ja kehitysministeri. Kehitysministeri on vastannut kehityspolitiikasta kokonaisuudessaan ja siihen liittyen myös kansainvälisestä ilmastopolitiikasta.

Rinteen hallituksessa on kehitysyhteistyö– ja ulkomaankauppaministeri. Ainakin ministerin virkanimikkeessä kehityspolitiikka on kapeutettu pelkäksi kehitysyhteistyöksi. Ilmastopolitiikka on puolestaan kytketty ympäristöpolitiikkaan, kun hallituksessa on ympäristö- ja ilmastoministeri.

Ilmastopolitiikka on palautettava osaksi kehityspolitiikkaa ja sen puitteissa toteutettavaa työtä köyhyyden poistamiseksi ja ympäristöllisesti, taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti kestävän kehityksen edistämiseksi kaikkialla maailmassa.