19
maalis
2014
1

Svinhufvud, Paasikivi, Niinistö

Viimeisessä kirjassani ”Suomen linja” tuon esiin, kuinka maamme ulko-, Eurooppa- ja sisäpolitiikan suunta on muotoutunut Kokoomuksen, SDP:n ja Keskustan välisten ja niiden sisäisten valtataistelujen kautta.

Itsenäistymisen yhteydessä sosialistit pyrkivät saamaan aikaan vallankumouksen ja liittämään Suomen Neuvostoliittoon. Oikeisto halusi Suomesta kuningaskunnan, joka olisi toiminut Saksan vasallivaltiona. Keskusta torjui monarkian ja ajoi läpi tasavaltaisen hallitusmuodon. Suomi sai mahdollisuuden itsenäisyyteen ja puolueettomuuteen.

Ensimmäisinä vuosikymmeninä oikeisto oli voimissaan. Suhteet Neuvostoliittoon olivat suorastaan vihamieliset. Maata hallitsivat keskustan ja oikeiston muodostamat enemmistö- ja vähemmistöhallitukset. Kokoomuslaisen presidentin Pehr Evind Svinhufvudin tehtäväksi tuli taltuttaa oikeistoradikalismi, joka pyrki viemään Suomen fasismiin ja tiiviiseen liittoon Saksan kanssa.

Vuonna 1937 aloitetun SDP:n ja Maalaisliiton välisen punamultayhteistyön kaudella Suomi pyrki pohjoismaiseen puolueettomuuteen, mutta tuli Neuvostoliiton hyökkäyksen kautta vedetyksi toisen maailmansodan pyörteisiin.

Sotien jälkeen solmittiin YYA-sopimus, jossa sovitettiin yhteen Neuvostoliiton turvallisuustarpeet ja Suomen pyrkimys puolueettomuuteen. Suomen uutta ulkopolitiikkaa ryhtyi johtamaan pääministerinä ja presidenttinä kokoomuslainen Juho Kusti Paasikivi. Hän alkoi rakentaa luottamusta siihen, että Suomen kautta Neuvostoliiton turvallisuus ei vaarantuisi. Oikeisto – Paasikiven oma puolue ja tannerilaiset sosialidemokraatit – vastustivat länsimaiden yllyttäminä hänen linjaansa. Tukea Paasikivi sai Maalaisliitolta ja kommunisteilta.

Urho Kekkonen jatkoi Paasikiven turvallisuuspoliittisella linjalla ja loi suomalaisen puolueettomuuspolitiikan. Kun Neuvostoliiton turvallisuuspoliittinen luottamus oli saavutettu, Suomi saattoi osallistua läheiseen yhteistyöhön länsimaiden kanssa ja turvata kauppapoliittiset etunsa. Oikeistovoimien pääosa tuli Kekkosen linjalle vasta 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa. Kommunistit ja SDP:n vasemmisto vastustivat puolueettomuuspolitiikkaa ja pyrkivät Kekkosesta vasemmalta ohi.

1980-luvulla Mauno Koivisto ja Kalevi Sorsa ohittivat Kekkosen linjan vasemmalta. He alkoivat luopua puolueettomuuspolitiikasta ja lähentyä Neuvostoliiton linjaa. Suomi ”suomettui”.

Neuvostoliiton hajottua oikeistovoimat ryhtyivät ajamaan turvallisuuspoliittisin perustein Suomen liittymistä Euroopan unioniin. Niille eivät riittäneet Euroopan talousalue ja tiivis pohjoismainen yhteistyö.

Oikeistorintaman johtoon asettautui Mauno Koivisto, joka vain muutamaa vuotta myöhemmin ryhtyi ankarasti arvostelemaan EU:n kehitystä ja Suomen Eurooppa-politiikkaa, vaikka omat miehet – Paavo Lipponen ja Martti Ahtisaari – sitä johtivat. Ruotsin demareiden keskuudessa vasemmisto on ollut voimissaan. Siellä EU-jäsenyyttä laajalti vastustettiin, eikä siellä ole hyväksytty Lipposen federalistista linjaa.

Nyt Suomen ulkopoliittista oikeistoa johtavat kokoomuslaiset. Muistamme puolustusministeri Jyri Häkämiehen ”Venäjä, Venäjä, Venäjä” -puheen Washingtonissa ja ulkoministeri Alexander Stubbin toiminnan Georgian kriisiä käsiteltäessä. Ukrainan kriisin yhteydessä kokoomuslaiset ovat vaatineet eduskunnassa Suomen liittymistä Natoon ja rinnastaneet presidentti Vladimir Putinin Adolf Hitleriin ja Josef Stalinin. Pääministeri Jyrki Katainen sanoi äskettäin, että EU:n jäsenenä Suomi ei ole enää puolueeton eli sotilaallisesti liittoutumaton maa.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistölle näyttää muodostuvan samankaltainen asema kuin Svinhufvudille ja Paasikivelle aikoinaan. Suomen linjaa vetäessään hän joutuu tukeutumaan muihin voimiin kuin entiseen omaan puolueeseensa.